Tashkent, Uzbekistanin pääkaupunki

Tashkent, Uzbekistanin pääkaupunki

Tästä alkaa matkakertomukseni Silkkitiellä: 2 viikkoa neljässä Keski-Aasian maassa, Orient Silk Road Express -junalla matkustaen, puolet öistä hotelleissa, puolet junassa. Matka on Helsingin yliopiston Alumnien järjestämä, mukana on 17 alumnia sekä suomalainen matkanjohtaja Piia. 

Matkaan lähdimme torstaina iltapäivällä, vaihteeksi Istanbulin kautta. Kun lentoaika Istanbuliin on noin 3,5 tuntia, se tarkoitti vaihtoa Tashkentin lennolle puolen yön jälkeen. Onneksi tulo- ja lähtöportit osuivat lähekkäin, niin ei tarvinnut juosta henki hieverissä tätä vaihtoa. Tashkentin lennon boardausjonossa saimme seistä aika kauankin. Edessä seisova mies huokaili samaa jonotusta ja aloimme jutella - ranskaksi. Herra oli ranskan kielen opettaja, ilmeisesti uzbekki taustaltaan, mutta asunut Ranskassa vuosia. Olin aika tyytyväinen, kun hän vielä kehui ranskankielen taitoani. 

Lento keskellä yötä oli tietenkin karmea. Yllättäen nukuin kuitenkin suurimman osan ajasta, en esimerkiksi tiennyt tarjotusta ruoasta mitään. Neljän tunnin uni ei silti riitä mihinkään ja olimme kaikki Tashkentiin päästyämme lähinnä zombeina. Siksi olikin hyvä, että pääsimme heti hotellille, saimme aamiaisen ja pääsimme huoneeseen nukkumaan. Pari tuntia olimme nukkuvinamme. 

Alkuiltapäivästä lähdimme kaupunkikierrokselle. Uzbekistan on Keski-Aasian maista väkirikkain, 36,6 miljoonaa asukasta, joista reilut 3 miljoonaa asuu pääkaupungissa Tashkentissa. Maan pinta-ala on Ruotsin kokoluokkaa, mutta 80 % alueesta on aavikkoa ja asuinkelvotonta. Tämä näkyi lentokoneesta ottamissani valokuvissakin. Maa on ollut monien lähialueiden kansojen miehittämä, mm. persialaiset, arabit, kiinalaiset, mongolit ja viimeisimpinä venäläiset ovat hallinneet maata. Kolonisaatio on ollut voimissaan. Venäläiset saivat alueet haltuunsa 1800-luvulla, jolloin paikalliset  pienet emiraatit ja kalifikunnat tunnustivat Venäjän tsaarin hallitsijakseen. Vasta Neuvostoliiton hajotessa 1991 maa itsenäistyi ensimmäisen kerran historiansa aikana. Historiaa ja kulttuuriperintöä maassa on siis monenlaista.

Tashkentissa historia ei ole kovin vahvasti läsnä. Tämä johtuu siitä, että kaupunki sijaitsee maanjäristysherkällä alueella - suuri järistys tapahtui vuonna 1966 ja silloin kaupungissa tuhoutui isoja alueita ja rakennuksia. Ryhmämme oppaana on matkallamme Nazim ja hän kuljetti meitä kaupungin alueilla. Itsenäisyyden aukion ympäristössä sijaitsevat maan tärkeimmät hallintorakennukset, mm. presidentin palatsi  ja parlamenttitalo. Alue on ollut hallintokäytössä myös Neuvostoliiton aikana, mutta Leninin aukion nimellä. Itsenäisyyden puistossa on ollut leveä katu, jota pitkin sotilasparaatit ovat marssineet ja näyttäneet voimaansa. Tämä katu on nyt muutettu puistoksi, istutettu paljon puita. Puistossa sijainnut Leninin patsas on korvattu itsenäisyyttä ja muutosta kuvaavalla monumentilla. Puiston alueelle on tuotu monia toisen maailmansodan (ei enää suuren isänmaallisen sodan) muistomerkkejä, mm. poikiaan surevan äidin patsas ja puisissa rakennelmissa sijaitsevat muistolaatat, joihin on etsitty kaikkien maailmansodassa kuolleiden uzbekkisotilaiden nimet, syntymä- ja kuolinajat. Tietojen kerääminen jälkikäteen 1990-luvulla on ollut kova urakka. Neuvostoaikana sotaa ei muisteltu suuremalla vaan voittoa pullistelemalla. 

Itsenäisyyden puiston laidalla sijaitsi Romanovien taloksi nimetty komea, ranskalaistyylinen rakennus. Sen on aikoinaan rakentanut tsaarin veljenpoika Nikolai. Tämä rakastui amerikkalaiseen, eronneeseen naiseen, mitä asiaa tsaariperhe suuresti paheksui. Erinäisten vaiheiden, mm. petossyytteen jälkeen veljenpoika Nikolai Romanov pakotettiin vaihtamaan nimensä ja muuttamaan Tashkentiin. Siellä hän asui karkoitettuna lopun ikäänsä, katkerana sukulaisilleen, tsaarille ja hänen seuraajalleen.  Hän kuitenkin perusti Tashkentissa saippuatehtaan, rikastui ja rakensi ranskalaisen arkkitehdin suunnitteleman talon, joka seisoo paikoillaan restaurointia odottaen

Seuraava etappimme oli Uzbekistanin konservatorio, siis nuoria muusikoita kouluttava oppilaitos. Siellä on linja sekä länsimaisten soitinten  että paikallisten instrumenttien opiskelijoille. Näiden jälkimmäisten opiskelijoiden konsertti oli järjestetty meille tilausesityksenä. Esitettävät kappaleet olivat osin tuttuja klassikoita, mutta myös paikallisia sävellyksiä. Erikoisia olivat nimenomaan paikalliset soittimet, joita soittajat pääosin soittivatkin. Orkesterissa oli vain muutama sello, kontrabasso ja haitari, jotka olivat selkeästi länsimaisia soittimia. Keskiaasialaisia jousisoittimilla oli lukuisia, ainakin ghijak, dutar-bass, prima-rubob ja afghan-rubob. Pitkä messinkitorvi oli nimeltään karnay. Viulujen tilalla muusikot soittivat pyöreämahaista soitinta -  ilmeisesti jonkin sortin ghijakia -  tai pystyssä soitettavaa viuluntapaista soitinta. Pieniä huilusoittimia oli useita, mutta nimiä niillekään ei löytynyt. Tekoäly löysi jotain, mutta ei ehkä kaikkia konsertistamme kuultuja kappaleita. Otin lukuisia videonäytteitä, mutta ainakaan vielä en saanut niitä liitettyä juttuuni mukaan. Ehkä kotimaassa? 

Konsertti oli kaikkiaan mielenkiintoinen ja nautittava. Nuoret muusikot olivat taitavia, solistit etenkin. Jotkut soittimet soivat vähän epävireisesti, mutta kaiketi se on näiden soitinten luonteeseen kuuluva ominaisuus. Ohjelmisto oli monipuolista ja toi solistit hyvin esille. Yllättäen tämä osuus oli päivän kiinnostavinta antia. 

Ennen konserttia junamatkamme saksalainen matkanjohtaja Anke kertoi junasta ja reitistä kolmella kielellä. Kyseessä on saksalainen yksityisjuna, joka ajaa matkan Tashkentista Almatyyn ja takaisin 2 kertaa sekä keväisin että syksyisin. Junan matkustajina on tällä matkalla kaksi englanninkielistä ryhmää - me niistä toinen - kaksi saksankielistä ja kaksi ranskankielistä ryhmää, kaikkiaan reilut 80 matkustajaa. Kielitaitoa voi siis verrytellä tällä reissulla monella tapaa. Uzbekistanin virallinen  kieli on uzbekki, joka on turkinsukuinen kieli. Neuvostoaikana täällä tietenkin puhuttiin venäjää, eikä kouluissa opetettu lainkaan englantia. Nyt tilanne on toinen, etenkin nuoret haluavat oppia englantia eikä venäjää enää haluta puhua. Hyvä niin. Kovin hyvin täällä ei silti englannillakaan pärjää. Kielitaito karttuu hitaasti. 

Konsertin jälkeen siirryimme jälleen bussilla kaupungin vanhimpaan osaan, tutustumaan sinne rakennettavaan suuren moskeijan alueeseen. Itse moskeija oli jo valmis, kauniisti koristeltu värikkäillä emalilaatoilla ja puukaiverruksilla koristelluilla seinäkkeillä, ikkunaluukuilla, ovilla jne. Sitä pääsimme katsomaan ikkuna-aukkojen takaa, sillä sisällä oli meneillään rukouksille varattu aika (ei tosin näkynyt kuin jokunen ihminen sisällä). Naisten piti peittää hiuksensa ja paljaat käsivartensa.  Moskeijan takana olevaa muslimikulttuuriin keskittyvää museota ja kulttuurikeskusta oltiin rakentamassa, samoin piha-alueita. Valmistumiseen menee kuulemma vielä parien vuotta. Koko komea alue rakennetaan muslimien lahjoitusvaroilla, sillä Uzbekistanissa valtio on erotettu kirkosta eikä tue minkään uskonsuunnan toimintaa. Muslimeita maan väestöstä on noin 90%, mutta uskontoa hartaasti harjoittavia vain pieni osa siitä. 

Bussimatkamme jatkui jo lähelle iltaravintolaamme ja illallista. Sitä ennen menimme kuitenkin tutustumaan paikalliseen metroasemaan, nimeltään Kosmonauttien asema. Tashkentin metro on ainoa Keski-Aasiassa, rakennettu Neuvostoaikana. Silloin valtio rakensi metrot kaupunkeihin niiden suuruusjärjestyksessä. Tashkent oli kooltaan silloin neljäs Neuvostoliiton kaupungeista ja sai metronsa 1980-luvulla jo henkitoreissaan olevan valtion viimeisillä rahoilla. Alueen alla sijaitsee maanalainen järvi, joten metro piti rakentaa lähelle maan pintaa. Toisaalta seudun maanjäristysherkkyys on otettu huomioon ja metro on rakennettu maanjäristyksiä kestäväksi. Metrosta huolimatta liikenneruuhkat ovat kaupungin arkipäivää. Halvoilla hinnoilla yritetään siirtää ihmisiä käyttämään joukkoliikennettä. Maassa on Chryslereitä valmistava USA:n ja Uzbekistanin hallituksen yhteisomistuksessa oleva autotehdas. Chryslereitä olikin valtaosa maan autoista. Uutuutena on katukuvaan ilmestynyt runsaasti kiinalaisia BYD-sähköautoja. Muut automerkit olivat vähissä.

Menimme metroon sisälle, Nazim osti meille liput, jotka maksoivat 30 sentin verran euroissa (eläkeläiset pääsisivät ilmaiseksi). Joku, joka on käynyt Pietarin metrossa, kertoi, että asema muistuttaa kovasti sitä metroa. Aseman nimi oli Kosmonautit, ja seinillä oli monien vanhojen neuvostokosmonauttien kuvia. Muutkin aseman elementit kuvasivat avaruutta (linnunrataa, nousevien rakenteiden savua). Matkaan emme lähteneet, mutta olihan asema ihan komea. 70 000 ihmistä käyttää Tashkentin metroa päivittäin.

Päivän lopuksi nautimme illallisen paikallisessa ravintolassa: kohtuullisesti kasviksia, lihaa ja makeaa kakkua. Ei ollut mikään kulinaristinen huippukokemus, mutta tämä oli ensimmäinen ruokailu aamupalan jälkeen, joten kaikki maistui. Olin ottanut pienet tirsat bussissa matkalla, mutta siltikin väsytti aika lailla. Kummasti silti iltatoimien jälkeen vilahti ilta kymmeneen ennen kuin pääsimme nukkumaan! Vau, mikä päivä!