Ihmeellistäkin ihmeellisempi Samarkand!
Paluumatka Tadzikistanista sujui jälleen junassa nukkuen. Todellakin, ihmeitten aika ei ole ohi: nukuin kuin tukki koko yön rytkyttävässä junassa. Heräsin vasta klo seitsemän aikoihin, kun paappa herätteli. Olen siis oppinut uuden hyödyllisen taidon, junassa nukkumisen.
Samarkandin asemalla meille pidettiin jälleen maahantuloseremonia: pääsimme sisään asemalle VIP-osaston kautta ja pihalla Retuperän WBK:ta äänellisesti muistuttava bändi soitti meidät tervetulleiksi. Siirryimme busseihimme - meillä on Tadzikistania lukuun ottamatta ollut sama kuski. Hän on oppinut jo tervehtimään, kun olen joka kerta iloisesti moikkaillut.
Pienet kahden yöpymisen kassimme siirrettiin autoon ja aloitimme päivän kierroksemme Samarkandin tärkeimmästä paikasta, Registan Squarelta, aukiolta, jonka nimi tarkoittaa hiekkaista paikkaa, mutta nykyisin ymmärretään keskuspaikkana. Aukio rakennuksineen kuuluu jälleen UNESCOn maailmanperintökohteisiin vuodesta 2001 saakka.
Samarkand on sijainnut kymmenkunta kilometriä nykyisen kaupungin ulkopuolella. Sen paikan tuhosi Tsingis Khan 1200-luvulla. Tsingis khan oli Mongolien suurkaani, joka valloitti kaupunkeja raa’alla tavalla. Antautuneet kaupungit säästettiin, vastaan panneet tuhottiin. Näin kävi vanhalle Samarkandille, koko kaupunki tuhottiin ja poltettiin maan tasalle. Uusi kaupunki rakennettiin uuteen paikkaan, koska vanhalla paikalla oli suuri kirous.
Keskusaukion merkittävin piirre ovat kolme huikean komeaa, hienosti restauroitua Madrasaa eli koraanikoulua. Näistä aukion takareunalla, kahden muun ympäröimänä sijaitsee vanhin, Kultainen Madrasa tai moskeija, jonka rakennutti Ulugh Beg, Temurin pojanpoika, vuosina 1417–1420. Siitä näkee, että se on kahta muuta vanhempi, koska se sijaitsee matalammalla kuin uudemmat rakennukset. Maan pinnalle on kertynyt kaikenlaista materiaalia, joka nostaa uudet rakennukset ylemmäksi. 1930-luvulla pihan vanhoja kerroksia poistettiin, jolloin maanpinta laski 1,5 metriä. Madrasalla oli merkittävä asema oppilaitoksena 1400-luvun Aasiassa. Nykyisin se ei ole enää kouluna eikä uskonnollisessa käytössä muuta kuin erikoistilaisuuksissa.
Rakennuksena Kultainen Madrasa se on todella huikea, sisätilat upeasti kullatut. Maalauksissa mantelipuiden lehdillä on saatu aikaan esimerkiksi kupolien kaarevuus, vaikka se todellisuudessa on vain osittain kupoli: sivuilta kaareva, keskeltä tasainen. Koristelun alaosaa kutsutaan nimellä hunajakenno, ylempänä olevaa nimellä riikinkukon sulka. Kultaisen ja sinisen värin sekoitus on moskeijoissa ainutlaatuinen. Yksityiskohtien määrä huimaa!
Seuraavat madrasat määräsi rakennettavaksi Samarkandin kuvernööri Yalangtosh Bahadir, ensin oikeanpuoleisen Sher-Dorin vuosina 1619-36 ja kymmenen vuotta myöhemmin vasemmanpuolimmaisen Tilla-Korin 1646-1660. Sher-Dor nimi tulee leijonista, joita on rakennuksen julkisivun yläosassa. Periaatteessa muslimiperinteen mukaan vain Allah voi luoda uutta, joten ihminen ei saisi kuvata luonnon eläimiä. Sher Dorin eläimet ovatkin sekoituksia tiikeristä ja leijonasta, eivät siis oikeita eläimiä. Kuvien esikuvana on ollut Kaspian tiikeri, jonka hallitsijat metsästivät sukupuuttoon joskus 1500-luvulla. Samalla tavalla Sher-Dorin seinässä on kuvattu kauriita: niihin on maalattu vihreitä pilkkuja, joten eläimiä ei ole olemassakaan.
Kolmannessa rakennuksessa Tilla-Korissa ei ole lainkaan moskeijaa, kuten kahdessa muussa. Se on toiminut välillä jopa basaarina, mutta pääosin historiallisen ajan tieteellisistä koulutusta tarjoavana oppilaitoksena ja valmistanut miehiä mm. virkamiehen tehtäviin. Naisia ei tuohon aikaan koulutettu lainkaan. Naiset eivät tarvinneet lukutaitoa, koska tarkoitus oli vain mennä naimisiin, palvella miestä ja synnyttää lapsia. Vasta Neuvostoliiton määräys burkhien poistosta antoi tytöille mahdollisuuden käydä koulua. Silti edelleenkin uzbekistanilaisten naisten koulutustaso on miehiä heikompi, he käyvät yleensä vain kollegeen asti. Tarkoitus on että tytöt menevät naimisiin ja hoitavat sen jälkeen vain lapsia. Laaja koulutus on tytöille tarpeeton.
Tilla-Korista ovat ajan saatossa kadonneet kupolit, jotka ovat sortuneet maanjäristyksissä. Kaikkien kolmen rakennuksen kulmissa olevat pylväät on rakennettu ulospäin kaartuviksi. Tällä on haluttu estää sitä, että tornit eivät kaatuisi maanjäristyksen sattuessa vieressään olevan rakennuksen päälle. Välillä ne ovat sitten kallistuneet liikaakin ja uhanneet naapurirakennusta. Neuvostoliittolaiset sitten oikovat niitä teknisillä ratkaisuillaan. Pystyssä ne seisovat edelleenkin. Kun tornien tukinarut olivat vielä paikoillaan, ne pitivät tuulisella säällä vinkuvaa ääntä. Paikalliset alkoivat kutsua rakennelmaa nimellä Paholaisen kielet.
Kuvat taas käänteisessä järjestyksessä:
Nazim näytti meille kaksi rakennusten mosaiikkikuvioissa esiintyvää muotoa. Toisessa näyttää olevan kirjaimet au. Tämä merkki tarkoittaa Allahia, toinen, kippuraisempi Muhammedia.
Rakennuksiin tutustuttuamme pääsimme kuuntelemaan lyhyen esityksen paikallisista soittimista, joita koulutettu muusikko esitteli meille. Kielisoittimia olivat 2-kielinen dutar, 5-kielinen rubab, jossa oli kalannahkainen kalvo äänen sointia parantamassa sekä 9-kielinen tiar, jossa oli käytetty härän sarvia. Nay oli pieni pähkinäpuinen huilu, jota kuvataan nimenomaan Silkkitien soittimeksi. Sen lisäksi saimme nähdä hyvin erikoisen suuharpun (jonka nimestä en saanut selvää) ja tohiran eli tamburiinin, jollaisia oli nähty jo kaikissa bändeissä täällä.
Aikamme keskusaukiolla kierrettyämme siirryimme tutustumaan paikalliseen basaariin. Mitään ei ollut aikomus ostaa, mutta pääsimme tutustumaan esimerkiksi Halvan makuihin ja silkki on aina yhtä ihanaa. Paikalliset artesaanit tekevät erittäin kaunista keramiikkaa ja lautasten kuvioinnit ovat hyvin taidokkaita. Löysimme basaarista nuoren naisen, joka kertoi nimekseen Aisha ja joka maalasi siveltimellä juuri jotain taulua. Hän oli maalannut itse kojunsa astiat, taulut ja muut koriste- esineet, nuori mies oli myymässä apuna. Ostimme kaksi lautasta. Kriteerinä oli se, että lautasten on mahduttava reppuuni.
Basaarin ostoksia!
Päivämme jatkui siinä vaiheessa lounaalla, joka nautittiin jälleen yhdessä kauniissa hääravintolassa, missä oli monia naisseurueita juhlimassa, joku porukoista selvästi lapsen syntymää. Ravintolan seinät oli koristeltu kauniisti keraamisilla laattakuvioilla. Häkissä pöydän yläpuolella lauloi lintu.
Vihdoinkin alkuiltapäivästä pääsimme hotellille. Täällä majoitumme mukavankokoiseen perhehotelliin, missä huoneiden ikkunat antavat sisäpihalle. Paikan henki kristallikruunuineen on aika venäläinen, mutta muutoin kodikas. Saimme pienen lepohetken tiiviin päivän väliin ja se tulikin tarpeeseen, sillä iltaan mahtui vielä samanlainen määrä ohjelmaa!
Alkuillasta lähdimme taas matkaan, kohteena tällä kertaa Emiiri Temurin mausoleumi. Aiemmin mainitsin, että hän oli pitänyt itseään Tsingis klaanin jälkeläisenä, mutta asia oli kyseenalainen. Niin näyttää tosiaan olleen, sillä aikalaislähteet ovat kutsuneet häntä vain emiiriksi. Sen korkeampaa arvonimeä hän ei ole voinut saavuttaa. Nazir näytti meille museossa Temurin valloittamat maat. Kartassa vihreä oli hänen aluettaan, keltainen yhteistyötä tekevien aluetta. Turkin sulttaani oli jollakin tavalla suututtanut Temurin, joka päätti antaa opetuksen ja hyökkäsi Turkkiin juuri, kun sulttaani suunnitteli valtaavansa Euroopan - siellä käytiin parhaillaan satavuotista sotaa ja maanosa oli heikoilla. Temurin hyökkäys esti turkkilaisten Euroopan-valloituksen ja todennäköisesti vaikutti merkittävästi Euroopan tulevaisuuteen. Häntä pidetään siksi suurena sankarina mm. Ranskassa, vaikka hänet tunnetaan useimmissa maissa ankarana tyrannina.
Temurin valtakunnan karttaan on merkitty hänen käymiään taisteluita, joita on paljon. Hän kävi yhden rankaisuretken myös kaukana pohjoisessa, mutta päätti, että Venäjä on liian köyhä, kylmä ja mitätön maa, että hänen kannattaisi tuhlata siihen paukkujaan. Kun Temurin kaksi vanhinta poikaa kuoli isänsä johtamissa taisteluissa, Temur otti kasvatettavaksi pojanpoikansa Muhammed Sultanin. Pojanpojan arvoisen koraanikoulun, Gur Emirin, Emiirin haudan, hän päätti rakentaa Samarkandiin. Yllättäen pojanpoika kuitenkin kuoli nuorena malariaan ja paikka rakennettiinkin hänen mausoleumikseen. Myöhemmin sinne haudattiin myös itse Emiiri Temur, joka kuoli keuhkokuumeeseen sotaretkellä Kiinaan. Hänkään ei nähnyt mausoleumin rakennuksia valmiina.
Temurin rakennuttama mausoleumi on upea kokonaisuus, missä sisäänkäynti ja itse mausoleumi on upeasti restauroitu. Muita rakennuksia ei ole säilynyt. Mausoleumin sisällä on useita arkkuja, mutta ne ovat kaikki tyhjiä. Varsinaiset haudat ovat mausoleumin alapuolella olevassa suljetussa kryptassa. Hautoihin ei ollut koskettu yli 500 vuoteen, mutta vuonna 1941 Stalin määräsi Temurin arkun avattavaksi. Koska aikoinaan alueella käynyt espanjalainen diplomaatti oli tallentanut tarkkaan monenlaisia tietoja Temurin elämästä, mm. hänen sotavammoistaan, niiden perusteella hänet voitiin tunnistaa. Ilmeisesti Temur on ainoa historiallinen hallitsija, jonka hautapaikka on tiedossa. Hänen pääkallonsa perusteella on myöhemmin konstruoitu hänen kasvojensa ulkonäkö.
Mausoleumista siirryimme illalliselle ja sieltä taas bussilla keskusaukiolle. Siellä alkoi valoshow - alussa vaihtelevilla värivaloilla, mutta heti perään loistavampi esitys, missä lasersäteiden avulla luotiin kuvia maailman ja Samarkandin historiasta. Kuvia ja videoita on paljon. Vielä en ole onnistunut saamaan videoita tänne sivuille, mutta yritän viimeistään sitten kotimaassa. Kokonaisuus oli suorastaan upea ja hyvin toteutettu. Seisoimme katsomassa showta viileässä illassa reilut puoli tuntia. Turistiaikana tämä esitys näytetään joka ilta. Jos pääsette joskus Samarkandiin, tämä kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa.
Lauantaille oli tiedossa jälleen täysi päivä Samarkandissa. Onneksi saimme sentään lounaan jälkeen ylimääräisen vapaan ja sain aikaa tämän tekstin kirjoittamiseen. Turistin työt ovat tahtoneet jäädä pahasti jälkeen, kun nähtävää ja kirjattavaa on niin paljon. Samarkand tarjoaa turistille ylenpalttisesti elämyksiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti