Tadzikistan, yllätyksiä kerrakseen
Tänään valloitimme uuden maan, Tadzikistanin. Jo kättelyssä meille tuli ongelma käyntimme ohjelmaan, sillä samaan aikaan maassa kokoustavat entisen Neuvostoliiton osavaltioiden presidentit Putinin ja Lukašenkan johdolla. Tämä aiheutti pientä hämminkiä jo etukäteen. Ohjelmamme toteutuminen oli vähän kysymysmerkki.
Saavuimme Uzbekistanin passintarkastukseen klo 6 aamulla. Virkailijat hakivat passimme toimistoonsa, me odotimme junassa (passit palautettiin aamiaisen jälkeen). Hetken päästä pääsimme aamupalalle. Sen jälkeen homma oli vain ajan tappamista. Katselimme maalaismaisemaa hyttimme ikkunasta, sillä olimme siirtyneet jo Tadzhikistanin puolelle. Täällä vesivarannot ovat paljon paremmat kuin muualla Keski-Aasiassa, sillä maassa on käytettävissä 70 % koko alueen vesivaroista. Vesi tulee vuoristosta jokia pitkin, joita on kaikkiaan neljä ja ne ovat padottuina vesivoiman tuotantoon. Vihreää energiaa täällä kuulemma tuotetaan paljon, niin että kaikki pääkaupungin Dushanben kaikki taksit ovat sähköautoja. Se ei kylläkään käynyt ilmi, onko maassa muutakin vihreää energiaa kuin vesivoima.
Hyvän vesitalouden takia maassa voidaan viljellä paljon mm. puuvillaa, vaikka vain 7% maan pinta-alasta on viljelykelpoista. Muu osa on vuoristoa: korkeimmat vuoret ovat yli 7000 m:n korkuisia. Ne kohosivat maisemassa kaukana peltojen takana. Me kuljimme junamme kyydissä viljelysmaiden läpi ja katselimme miten vanhat naiset leikkasivat sirpillä viljaa! Osa pelloista oli selvästi kynnetty konevoimalla, mutta käsityötä tehtiin edelleenkin paljon. Näiden naisten vaatetus oli kuin suoraan 1950-luvun Suomi-filmeistä. Talot olivat samanlaisia onnettomia röttelöitä kuin olimme nähneet edellisenä päivänä Uzbekistanin maaseudulla, vain sillä erotuksella, että oli vihreämpää ja roskaisempaa.
Tadzikistan on köyhä kehitysmaa. Saimme päivän aikaan kuulla, että maan väestöstä kolmasosa elää köyhyysrajan alapuolella ja kärsii aliravitsemuksesta. Kun asuttavaksi kelpaavaa maata on vain vähän, mutta väkeä on kuitenkin 10,4 miljoonaa, on asukastiheys suuri. Myös syntyvyys on suurta ja väkiluku kasvaa. Ihmisiä lähtee paljon siirtolaisiksi mm. Venäjälle - heitä on maailmalla noin 2 miljoonaa. Heidän merkityksensä maan kansantaloudelle on suuri, sillä he lähettävät perheilleen rahaa maailmalta. Maan vientituotteista tärkein on alumiini, mutta laiton oopiumin salakuljetus Afganistanista kukoistaa ja tuo maahan rahaa, vaikkakin laittomasti. Virallisesti maan pisin raja etelänaapuriin, Afganistaniin, on kokonaan suljettu, mutta salakuljettajilla on keinonsa.
Kansallismuseon sisääntuloaula
Pääsimme Dushambesin juna-asemalle, missä maahantulomuodollisuudet hoidettiin. Passit kerättiin ja jäivät päiväksi tullin haltuun. Tavarat läpivalaistiin ja siirryimme bussiin, mihin tuli myös paikallisopas. Pääkaupunki Dushanbe sijaitsee 800 metriä merenpinnan yläpuolella.
Meidän ryhmämme pääsi tutustumaan ensimmäiseksi Kansallismuseoon ja hallintoalueelle. Museossa saimme matkaamme museon oman oppaan. Hän aloitti aivan alusta: kivikaudelta ja rautakaudesta. Asia ei kuitenkaan ollut turhaa, sillä yksi 5500 vuotta vanha kohde, Sarazm on päässyt Unescon maailmanperintökohteeksi vuonna 2010. Näitä kohteita olisi maassa muitakin, mutta kaikki käytännössä niin kaukana, ettei niihin ole menemistä. Arkeologisia kaivauksia tehdään jatkuvasti ja aiemmin tehtiin myös yhdessä Afganistanin kanssa, mutta se yhteistyö on loppunut.
Museo-oppaamme kertoi meille myös alueen uskontojen kehityksestä. Alunperin maassa on vallinnut jonkinmoinen shamanismi, jossa ihmiset ovat tunnistaneet neljä voimaa: maa, tuli, vesi ja ilma. Nämä ovat olleet tärkeitä etenkin alueen nomadeille eli paimentolaiskansoille. 800-luvulla maahan on tullut karismaattinen saarnaaja, Sarsthustra, joka sai hetkeksi paljon seuraajia, kunnes buddhalaisuus syrjäytti tämän uskonsuunnan. Lopulta noin 1200-luvun tienoilla islam tuli maahan ja jäi vallitsevaksi. Neuvostoliiton aikaan uskonnot kiellettiin, mutta Tadzikistanin itsenäistyttyä islam ilmestyi uudelleen valtauskonnoksi . Noin 99 % maan asukkaista on nykyisin muslimeja, heistä 90 % sunnimuslimeja.
Kuten muuallakin Keski-Aasiassa valloittajia on tullut ja mennyt. Suuri ja mainitsemisen arvoinen hallitsija on ollut persialainen prinssi Cyrus II Suuri, joka hallitsi 500-luvulla eaa, valtakunnan nimi oli Sogdiana. Cyrus laajensi valtakunnan Persiasta Kreikkaan saakka, kunnes noin 40 eaa tuli makedonialainen Aleksanteri Suuri, joka valloitti maat Cyrukselta. Aleksanteri otti vaimokseen paikallisen kuninkaan tyttären, Roxanan vahvistaakseen suhdettaan maahan. Kun Aleksanteri kuoli taistelussa alle 40-vuotiaana, hänen sotapäällikkönsä ryhtyivät taistelemaan vallasta, tappoivat Roxanan ja Aleksanterin pojan. Maa hajosi niihin taisteluihin. Aleksanteri suuren perua on kuitenkin se, että Keski-Aasian yhteydet Kreikkaan ovat olleet vahvat, sillä Amurdarjan alueelta on löytynyt kultalaattoja, joissa on kreikkalaisia kuva-aiheita. Viinin viljely ja kreikkalaiset pylväät ovat myös Aleksanteri Suuren maahan tuomia. Valtaajia on ollut sitten myöhemminkin, samalla tavalla kuin Uzbekistanissa: mm. nomadiheimo Yu Ezzi (kirjoitusasu voimalla ihan pielessä).
Valloittajien mukana Tadzikistanin alueen kirjoitus ja kieli ovat kehittyneet. Persialaiset toivat maahan kielen, josta on kehittynyt nykytadzikki. Se kuuluu siis indoeurooppalaiseen kieliperheeseen ja on läheistä sukua farsille, afgaanille, turkille ja joillekin kurdin murteille. Kirjoitusasuna kielellä on ollut alunperin persialaiset kirjaimet, sitten kreikkalaiset, sitten latinalaiset ja lopulta Venäjän otettua vallan maassa kyrilliset. Niitä käytetään maassa edelleenkin, joskin keskustelua on ollut myös siitä, että palattaisiin latinalaisiin kirjaimiin.
Museokäynti oli mielenkiintoinen, mutta niin oli myös siirtymisemme itsenäisyyden aukiolle. Matkalla aukiolle kuljimme suuren Rudakin puiston poikki. Puiston reunaa kiersi isohko tekolampi, jonka toisella rannalla oli presidentin palatsi. Palatsissa kokoustivat Itsenäisten valtioiden liiton presidentit, siis entiset neuvostotasavallat Ukrainaa ja Georgiaa lukuun ottamatta. Pääsimme kuvaamaan rakennusta lammen rannalta.
Puisto oli aivan täynnä ruusuja. En muista juuri koskaan nähneeni niin suurta määrää komeasti kukkivia ruusuja. Itsenäisyyden aukiolla taas oli näyttäviä kukkaistutuksia, joista osa oli selkeästi lisätty tavanomaisesta. Vierailijoiden kunniaksi oli nähty paljon vaivaa - siis niiden vanhojen neuvostokansojen johtajien kunniaksi. Aukion puistonpuoleisella laidalla oli Ismail Samanin (Somonin), maan historiallisen dynastian perustajan patsas. Sitä pääsimme juuri ja juuri kuvaamaan, sillä joitakin arvovieraita oli liikkeellä sillä suunnalla. Kadut olivat typötyhjiä, mutta pääsimme sentään kävelemään itsenäisyyden monumentin, hyvin neuvostotyylisen korkean paalun ohi. Bussi nouti meidät ja vei syömään keskustan hotelliin.
Itsenäisyyden aukioon liittyy yksi synkkä tarina maan historiaa. Maassa käytiin sisällissota, missä Afganistanin rahoittamat ja aseistamat kiihkomuslimit yrittivät kaapata vallan ja tehdä maasta sharia-lakia noudattavan muslimimaan. Taisteluita käytiin maan eteläosassa ja pääkaupungissa. Muslimit onneksi hävisivät, mutta 6 vuotta taisteltiin ihan turhan takia. Taistelu julistettiin voitetuksi itsenäisyyden aukiolla. Maasta tehtiin uskonnoista riippumaton tasavalta ja muslimien uskonnon harjoittamista rajoitettiin, mm. koraanikoulut kiellettiin. Maan kansalaisista 99% on muslimeita, mutta aktiivisesti moskeijassa käyviä merkittävästi vähemmän.
Hotellissa ruokailumme oli järjestetty buffet-tarjoiluna ja kaikki sujui mallikkaasti siihen saakka, kunnes piti lähteä tutustumaan paikalliseen basaariin. Muut junamme ryhmät olivat olleet siellä jo aamulla ja heidän piti päästä museokierrokselle. Saimme tiedon, että kaikki tiet olivat suljettuja. Kun notkuimme hotellin pihalla, saimme sentään nähdä mustien autojen letkan ja niitä saattavat poliisiautot kohtuulliselta lähietäisyydeltä kolmeen kertaan. Luultavasti näin lähelle Putinia en koskaan toiste pääse enkä todellakaan edes halua.
Odotellessa meni sitten tunti. Anke totesi, että kaupunkikierrokset saamme unohtaa ja matkustamme suoraan rautatieasemalle saman tien kunhan saamme siihen luvan. Näin tapahtui. Tunti meni notkuessa, mutta eihän asialle mitään voinut. Toisaalta saimme nähdä kaupungin kadut tyhjinä ja siisteinä. Asemalla saimme takaisin passimme - niitä oli leimailtu päivän verran - ja siirryimme junaan, jolla palasimme jo yön aikana Uzbekistanin puolelle, suuntana Samarkand.
Kokonaisuutena vaikutelma Tadzikistanista oli hyvin venäläinen, jopa neuvostoliittolainen. Poliisien koppalakit olivat suoraan Neuvostoliitosta. Kirjoitus oli kyrillisillä kirjaimilla, maassa tavataan edelleenkin Venäjän johtajia ja pohditaan yhteistyön syventämistä, mm. EU-tyylisen yhteistyön luomista, yhteistä valuuttaa jne. Venäjä yrittää nielaista nämä maat äiti-Venäjän syliin. Totesin, että tämän lähemmäksi - siis henkisellä tasolla - en halua päästä Venäjää. Turkmenistan lienee vielä pahempi, joten olen vain tyytyväinen, ettei se sisälly ohjelmaamme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti