Shoppailua ja palatseja, business as usual
Tiistain aamupäivämme oli vapaata virallisesta ohjelmasta. Olimme majoittuneet Omar Khajjan -hotellissa aivan Bukharan basaarin vieressä, joten ostosmahdollisuuksissa löytyi.
Alueella kasvaa paljon mulperipuita, silkkiäistoukkien ravintoa. Silkin tuotanto on puuvillan viljelyn ohella osa alueen tekstiiliteollisuutta. Olimme edellisenä päivänä tutustuneet yhteen silkkimyymälään, mutta se ei ollut vielä aikaisin aamulla auki. Muutama alueen kaupoista avasi ovensa jo klo 9 ja niistä löytyi silkkivaatteitqkin. Jotain lähti mukaan. Ostin itselleni myös takin, joka saa toimia bleiserinä sopivissa tilaisuuksissa. Uzbekistanilainen muoti on kuoseiltqqn usein turhan eksoottista suomalaiseen makuun, mutta kohtuullisen hyvään lopputulokseen pääsin, hintaa kertyi kolmisen kymppiä. Äkkiä oli pari kassillista ostettuna.
Kun saimme luovutettua huoneemme, lähdimme ensimmäiseen vierailukohteeseemme, tutustumaan Bukharan vanhaan kaupunginosaan. Tässä kohdassa voin mainita, että olemme kaikki hämmästelleet kaupunkien siisteyttä - roskia on hyvin vähän. Katujen siivoojat ovat valtion palkkaamia ja heitä on paljon. Se näkyy.
Vanhoissa kaupunginosissa kadut ovat kapeita ja uponneet aikojen saatossa nykyistä katutasoa alemmaksi, kun katuja on uusittu ja uutta rakennettu. Katuja ei kuitenkaan ole kaikin paikoin levennetty, sillä se olisi vaatinut talojen purkamista. Vaikka alueella talot olivat perinteiseen tapaan rakennettuja, rapattuja, kadulle oleva puoli ilman ikkunoita, niissä oli kuitenkin erittäin näyttäviä ovia. Nazim esitteli yhden perinteisen oven. Aiemmin niissä on ollut kaksi kolkutinta, joissa on ollut erilainen ääni. Toinen on ollut miehille, toinen naisille. Näin äänestä tiesi, voiko perheen nainen mennä avaamaan - hänhän ei olisi saanut näyttää kasvojaan yhdellekään miehelle. Tässä Nazimin esittelemässä ovessa kolkuttimia oli vain yksi jäljellä, koska nykyisin kasvojen peittäminen ei ole musliminaisillekaan pakollista.
Kuljimme kaupungin kapeita kujia eteenpäin neljän tornin talolle saakka. Sen rakennuttanut mies oli nähnyt vastaavan neljä tornia sisältävän rakennuksen jossain ulkomailla ja halusi tehdä samanlaiset tornit kotimaansa rakennukseen, koska hänellä oli neljä tytärtä. Mitään varsinaista tarkoitusta torneilla ei ollut. Rakennuksen katolle pääsi kiipeämään noin euron pääsymaksua vastaan ja mehän paapan kanssa kipaisimme sinne - näimme lähialueen taloja ja kattoja. Paappa vähän epäili, oliko tämä edes euron arvoinen!
Neljän tornin taloa vastapäätä oli pieni kahvila. Sen yhteydessä toimi kaikenlaista neukkukrääsää myyvä liike. Oli pinssiä, sotilaallisia arvomerkkejä, kunniamerkkejä, Leninin pää -aiheisia pinssejä ja jopa isoja ylistysjulisteita. Ilmeisesti niitä kuitenkin joku ostaa, kun asiakkaita näytti olevan liikkeessä. Venäläisiäkin maassa lienee kohtalaisesti, vaikka katukuvassa heitä ei erotakaan. Kieltä kuitenkin kuuluu ja onhan maassa iso vähemmistö venäjänkielisiäkin.
Ennen lounasta ehdimme vielä kaupungin keskustan moskeijaan, joka on tien toisella puolella, vastapäätä linnoitusta, Arkkia. Eilen unohtui mainita, että tätä emiirin linnoitusta kutsutaan nimellä Arkki. Emiirillä on ollut suora näkyvyys parvekkeeltaan moskeijaan, jota hän on kutsunut 40 pylvään moskeijaksi. Pylväitä moskeijassa on vain 20, mutta edessä oleva lampi heijasti pylväät niin, että niiden määrä kaksinkertaistui. Nykyisin altaaseen on ohjattu vesisuihkuja, joten heijastavaa pintaa ei ole.
Monien rakennusten edessä olleet vesialtaat ovat olleet osa alueen vesihuoltoa. Niihin on kuitenkin liittynyt ongelma, sillä ne ovat levittäneet ikävästi tauteja. Mm. maassa ollut iso koleraepidemia joskus 1800-luvulla oli levinnyt karavaanien mukana alueen vesialtaisiin ja tartuttanut paljon ihmisiä. Vielä 1900-luvun alussa veteen oli joutunut Guinea-madon munia, jotka levisivät veden kautta moniin ihmisiin. Tämä loismato oli vaikea häätää ihmisestä, kun se elimistöön pääsi. Nämä molemmat ongelmat saatiin kuntoon, kun kommunistit huomasivat tilanteen maahan tultuaan. He rakensivat vesitornin (seisoo pienen matkan päässä moskeijasta) ja vesijohtoverkoston, mikä esti tautien leviämisen tehokkaasti. Guinea-mato saatiin häädettyä Keski-Aasiasta 1930-luvulla. Jotain hyvää kommunistit saivat sentään aikaan.
Kävimme sisällä moskeijassa, tietenkin hiukset peitettynä ja ilman kenkiä. Moskeija oli jälleen kerran erittäin kaunis ja taidokkaasti koristeltu. Sininen oli näkyvä väri koristeluissa, mutta muutoin moskeija oli melko valkoinen. Ulkoapäin moskeija oli myös vahvasti punertavilla väreillä koristeltu.
Lounaalle siirryimme jälleen autolla, hotelliin kaupungin keskustan ulkopuolella. Paikka oli jälleen erittäin siisti ja ruoka hyvää. Hotellin sisäpihalla oli kaunis puutarha. Lounaalta jatkoimme suoraan kadun yli, seuraavaan palatsiin: Bahouddin Nakshbandin historialliseen arkkitehtooniseen kohteeseen. Tämä oli suufilaisen uskonnon eli dervissien pyhiinvaelluspaikka.
Muslimeilla on viisi hyvettä joihin pyritään. Ensinnäkin on hyväntekeväisyys (ei julkisesti vaan salassa, itseä korostamatta). Toiseksi pitäisi tehdä pyhiinvaellusmatka Mekkaan. Tämä on vaikein toteuttaa ja aikaa voi mennä jonottaessa jopa 20 vuotta, koska pyrkijöitä on liikaa. Saudi-Arabia rajoittaa tulijoiden määrää maittain ja ottaa näiltä isot rahat - kunnon bisnestä siis! Kolmanneksi hyvän muslimin pitää rukoilla päivittäin, neljänneksi paastota ramadanin aikaan. Ja viidentenä: pitää tunnustusta Allahin olemassaolo.
Suufilaiset ovat muslimiveljeskunta, siis kaikki miehiä, jotka keskittyivät meditaatioon. Erilaisilla meditaation keinoilla he yrittivät päästä transsiin ja lähemmäksi jumalaa. Nimi suufi tulee villaa tarkoittavasta sanasta, koska nämä muslimit pukeutuivat villaan. Erilaisia kilvoittelun tapoja ovat olleet mm. pyöriminen, hyperventilaatio ja joskus oopium (nopea ja helppo tapa saada pää sekaisin transsissa). Jossakin vaiheessa emiiri kertoi heille, että myös työtä tehdessä voi meditoida. Tämän sisäisen meditaation kautta suufit alkoivat tehdä työtä, ei pelkästään meditoida. Uskonsuunta oli huipussaan joskus 1200 - 1300-luvuilla.
Vierailukohteenamme ollut palatsikompleksi on rakennettu 1300 - 1900-lukujen välisenä aikana, pieninä paloina. Neuvostoaikana uskonto kiellettiin, suufilaiset pakenivat vainoja mm. Afganistaniin tai Intiaan, ja tilat rappeutuivat, kunnes Uzbekistanin itsenäistyttyä niitä on alettu jälleen restauroida.
Paikka oli monin osin hyvin kaunis, etenkin sisäänkäynnin ympäristö ja pylväskäytävän sisäkatto. Sisäpihalla oli laaja puutarha. Nykyisissä tiloissa oli erilaisia toimintoja: mm. moskeija erikseen miehille ja naisille (hyvin vaatimaton, ryhmämme naiset kävivät sisällä) sekä omituinen krääsäkauppa, missä sai ostaa uskonnollisia koristeita, hygieniatarvikkeita, lasten leluja yms. Jossakin nurkkauksessa vanhempi mies selkeästi opetti kuulijoilleen uskontoa. Paikka siis tuntui olevan edelleenkin aktiivikäytössä.
Iltapäivän viimeisin vierailukohteemme oli emiirin kesäpalatsi. Se on museo, jonka alueella sijaitsee useita rakennuksia. Kävimme emiirin palatsissa, missä ensimmäisenä oli sihteerin toimisto, loisteliaasti koristeltu huone. Seiniin oli maalattu komeita kukkamaljakoita ja niiden eteen oli sijoitettu samanlainen oikea maljakko. Ajatuksena oli ollut luoda illuusio, että seinän kukat nousevat edessä olevasta maljakosta. Tämän huoneen takana oli suuri vastaanottosali, missä emiiri otti vastaan tärkeitä valtiollisia vieraita, ministereitä jne. Emiirin pienemmät vastaanottotilat olivat rakennuksen toisessa siivessä. Niihin oli koottu erilaisia emiirille kuuluneita esineitä, mm. monia maljakoita, joita emiiri oli kerännyt. Taidetta hän ei voinut kerätä, koska muslimiuskonto kielsi kuvat. Tämä oli syy maljakkokoelmaan.
Emiirin palatsin aarteet ovat suurimmaksi osaksi päätyneet neuvostoaikana kommunistien kynsiin ja myyty eri puolille maailmaa taidemuseoihin ja keräilijöille. Jäljellä olivat vai halvimmat esineet. Kommunistit olivat repineet auki jopa lähes kaikki palatsin tilojen lattiat, kun olivat etsineet emiirin kultaa - mitä ei tietenkään ollut, kun emiiri oli ottanut ne mukaansa.
Yksi erillään emiirin palatsista oleva rakennus oli hänen jalkavaimojensa talo. Se oli sisätiloiltaan melko vaatimaton, mutta sitä käytettiin näyttelytilana. Esillä oli mm. miesten ja naisten juhlapukuja, mutta myös historiallisen ajan burkha. Siinä hihat olivat takana, joko erillään toisistaan tai yhteen sidottuina. Siitä erotti, oliko nainen naimisissa vai ei. Burkhan pintaan tehtiin myös merkintöjä lasten lukumäärästä. Täysin umpinainen burkha peitti naisen muutoin niin kokonaan, että hänestä ei näkynyt ulospäin mitään tunnistettavaa. Burkha kertoi olennaisen. Neuvostoliitto kielsi burkhat vuonna 1929, mutta paikallinen vastustus oli kovaa, sillä etenkin miehet kielsivät vaimojaan riisumasta burkhaa. Vaimot kuitenkin luopuivat burkhan käytöstä, jolloin oma isä tai aviomies saattoi tappaa hänet suvun kunnian loukkaamisesta. Samaan aikaan myös lapsiavioliitot, jotka olivat olleet muslimeilla yleisiä, kiellettiin.
Kolmas rakennus, missä kävimme, oli emiirin yksityiseen käyttöön varattu. Sielläkin oli vain näyttelyesineitä, mm. komeita kirjailtuja seinävaatteita. Tämän palatsin edustalla oli taas suuri vesiallas, kuulemma uima-allas. Siellä jalkavaimot kylpivät (lähinnä kävelivät matalassa vedessä) alasti ja odottivat, kenelle emiiri heittää appelsiinin. Appelsiinin saanut jalkavaimo sai viettää seuraavan yön lihavan emiirin vuoteessa. Lihavuus oli tuohon aikaan vaurauden mittari, koska köyhillä ei ollut tarpeeksi ruokaa itsensä lihottamiseen. Tämä näkyi myös näyttelyssä esillä olleissa emiirin vaatteissa: ne olivat valtavan leveitä.
Emiirin kesäpalatsin yhteydessä oli suuri, kaunis puutarha, missä kasvoi erityisen paljon ruusuja. Palatsissa kasvatettiin myös riikinkukkoja, joita oli sekä häkissä että vapaana kuljeskelemassa. Jalkavaimojen talosta tullessamme näimme taas kauniita miniatyyrimaalauksia, joista Silkkitietä kuvaava aihe alkoi kiinnostaa. Myyjällä oli korttipääte käytössä, joten pitihän maalaus ostaa.
Seuraavat kolme päivää majoitumme junassa. Pääsimme sinne viiden aikaan iltapäivällä. Juna oli seisonut useita tunteja auringonpaisteessa. Paikallaan ollessa junan sähköjärjestelmät eivät ole kovin aktiivisia, joten viilennystä ei voi käyttää ja lämpötila sisällä junassa kohoaa sietämättömäksi. Suihkuja ei voi niitäkään käyttää kuin junan kulkiessa. Siksi suihkussa käynti oli tänä iltana haasteellista, sopivat ajat olivat varattuina. Me päätimme ex tempore lähteä illalliselta nopeasti pois ja satuimme saamaan 10 minuutin pätkän suihkulle. Kiirettä piti, mutta onnistui.
Ja taas matka jatkuu…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti