Smirsoy-vuori ja sitten junaan…

Smirsoy- vuori ja sitten junaan …

Toinen Tashkent-päivämme alkoi tutustumiskäynnillä paikallisessa basaarissa. Nazim kertoi asuneensa poikasena kyseisen basaarin lähistöllä, joten hän tunsi sen perusteellisesti  ja osasi kertoa sen historiaa. Basaarin nimi, Chorsu tarkoittaa neljää tietä. Kyseiseen risteykseen on syntynyt tai perustettu kauppapaikka jo 800 vuotta sitten. Yksi teistä tuli idästä Kiinasta, toinen etelästä Persiasta, kolmas lännestä Roomasta ja neljäs pohjoisesta Mongoliasta. Tässä saimme ensimmäisen viittauksen muinaisiin silkkiteihin, joihin matkamme kuluessa toivottavasti tutustumme perusteellisesti. 

Itse basaari oli perinteinen itämainen basaari, missä myytiin runsaasti vihanneksia, hedelmiä, mausteita ja muutakin syötävää. Uzbekistanin erikoisuus on basaareista saatava tuore leipä. Sitä leivotaan basaarin yhteydessä olevassa leipomossa, missä pääosin miehet työskentelevät. Perheet hakevat basaarista joka aamu tuoreet leivät päivän tarpeeseen, sillä seuraavana päivänä se ei enää maistu raikkaalle. Leipä on vaaleaa, naan-leivän tyylistä, mutta leivotaan hivenen paksumpana. Nazim osti mellle maistiaisiksi tuoreen, kuuman leivän ja hyväähän se oli. Vähän kiertelimmme vielä basaarin kauppoja ja sitten jatkui matkamme. 

Varsinainen tutustumiskohteemme tälle perjantaille oli Smirsoy-vuori. Matka sinne kesti reilun tunnin ja meinasi vähään puuduttavin, vaikka Nazim ansiokkaasti selittikin meille alueen kohteita ja paikallista elämänmenoa. Paappa nukkui pitkän tovin ja minäkin torkahdin. Maisemat eivät kovin mieltä ylentäneet, sillä ne olivat pääosin karuja, kuivia kukkuloita, joita eroosio rapauttaa. Tämän estämiseksi rinteille on istutettu puita, mutta kun on kuivaa, niin eihän siellä mikään kasva.

Pääsimme perille päivän kohteeseemme ja saimme saman tien liput köysiradalle, jonka vaunut kuljettivat seurueemme ylös. Olimme paapan kanssa ensimmäisten joukossa nousemassa kukkulalle ja satuimme kahden matkaseuralaisemme kanssa vaunuun, missä oli kanssamme neljä paikallisen näköistä iäkkään puoleista naista. Kumpikin porukka näytti keskustelevan toisistaan: mitä kieltä he puhuvat? Ehdin juuri sanoa tämän seurueemme rouville ääneen, kun yksi naisista kysyi jotain sellaista, kuin ”inglish”? Me totesimme, no, Finnish, Finlandia ja kun heiltä kysyttiin samaa, ”Uzbekistan”? He sanoivat: Tadzikistan. Sama puhelias mummo näytti kännykkäänsä ja halusi ottaa meistä kuvan, kommentilla: ”juutuub”? Sitten hän näytti kännykästään, miten pitää yllä YouTube-kanavaa. Sinne me sitten päädymme, tadzikiztanilaisen mummon YouTubeen! Kyllä maailmassa pystyy kommunikoimaan aika mukavasti, vaikka ei ole yhteistä kieltäkään. Suomalaisten seuralaistemme kanssa vielä pohdimme, miten erityisen mukava tällainen kokemus voikin olla. 

Ylhäältä vuorelta avautuvat maisemat olivat kyllä huikeat. Kaukana lumihuippuiset vuoret, laaksossa turkoosina ja sinisenä virtaava vesi, massiivinen pato ja sen takana suuri tekojärvi Charvak. Ennen lounasta ehdimme kiivetä kukkulan palvelualueen yläpuolelle, mistä maisemat avautuivat vielä hieman pidemmälle. Koko pitkä, puuduttava matka oli erittäinkin vaivan arvoinen. 

Lounasta söimme kukkulalla olevassa turkkilaisessa ravintolassa. Ruoka oli hyvää ja palvelu pelasi ripeästi, vaikka meitä oli paikalla koko junamme matkustajamäärä. Kaikki kuljimme samat kohteet ennen junaan siirtymistämme. Paluumatka Tashkentiin sujui jotenkin paljon nopeammin, kun tiesi, mitä odottaa: junamatka alkaa.

Orient Silk Road Express - junaan pääsimme sisään VIP-osaston kautta. Paikalla olivat kaikki ryhmät, jotka olivat junaan tulossa, kuten edellisissäkin kohteissa. Saimme nauttia paikallista shamppanjaa ja pikkupurtavaa. Viulisti soitti romanttisia säveliä. Anke esitteli jokaisen vaunun konduktöörin, joka huolehtii oman vaununsa asiakkaiden mielihaluista matkan aikana. Hänen perässään lähdimme sitten vaunuosastoomme. 

Meillä on matkamme aikana kiintopisteenä hyttimme, Alladin -kategoriaa. Junan luokittelussa tämä on toiseksi edullisin hyttityyppi, jossa WC-tilat ja suihkut ovat käytävän päässä. Halvimmasta Ali Babassa suihkuja ei ole käytössä ollenkaan (paitsi silloin, kun yövymme hotelleissa eri kaupungeissa) ja kalleimmassa Kalifi-luokassa suihkut ovat hyttien yhteydessä, mutta jotakin olisi ollut kaksinkertainen omaan valintaamme verrattuna. Hytit ovat erittäin siistit, mutta sängyt vain 67 cm leveät  ja 185 cm pitkät. Minä varmaankin mahdun hyvin, mutta paapalla tekee tiukkaa! Kaunis ja koristeellinen hytti kuitenkin on, joten tuntuu melkein luksukselta. 

Ennen illallista kävimme Alumniryhmämme kanssa läpi pienen esittelykierroksen ravintolassa. Mielenkiintoinen ja monipuolinen on joukkomme, josta ainakin puolet on Helsingin yliopiston alumneja. Illalla jatkoimme sitten keskusteluja illallisen ääressä. Ruoka oli täälläkin hyvää, mutta ei liian raskasta. Kun junassa joutuu istumaan pitkät ajat paikoillaan, tuppaa paino herkästi nousemaan tällaisilla matkoilla. 

Vielä sananen suihkusta, joka siis on yhteinen koko vaunuosastollemme. Sinne mennäkseen pitää varata aika listaan ja sen mukaan mennään, vartiksi kerrallaan. Vesi on kortilla, turhan ei saa lorotella. Paapan kanssa otimme yhteisen suihkuajan, kun tiesimme olevamme nopeita. Hyvin sujui, molemmat suihkutettuina kymmenessä minuutissa. Loppuillan käytimme sitten istuskeluun - ja minulla tietenkin tämä kirjoittelu vie tovin jos toisenkin. Koska junassa ei ole nettiä tarjolla, julkaisen juttuni sitten, kun saan siihen tilaisuuden jossakin wifin äärellä hotellissa.