Jälleen Samarkandin historiaa tutkimassa
Samarkandin lääni on Uzbekistaniin sateisinta aluetta. Täällä luonto on monin paikoin hyvin vihreää, puistot ovat reheviä ja puustoa on paljon. Tämän saimme huomata päivän ensimmäisessä tutustumiskohteessamme, historiallisessa käsityöläispuistossa.
Varsinaisesti Nazim vei meidät tutustumaan silkkipaperin tekoon. Sitä tehdään mulperipuusta, jota vanha nainen kuori pajan edustalla - pienet oksat kelpaavat tähän. Mulperin kuoritut palaset pilkotaan huhmareeseen, johon mekaaninen survin hakkaa ne pehmeäksi massaksi. Pajan ulkopuolella kulki puro, missä oli vesipyörä, joka pyöritti pitkää tankoa. Tankoon oli kiinnitetty palkki, joka pyöriessään laski alas pitkän aisan. Kun palkki pyöri, aisa irtosi ja putosi alas. Tämän aisan päässä oli survin, joka hakkasi mulperimassaa.
Pehmeä, hienojakoinen puumassa sekoitettiin isossa kaukalossa veden kanssa liitteeksi, johon upotettiin tiivis siivilä. Sen pinnalle kertyi puumassa, vesi valui pois. Levy irrotettiin ja ne pinottiin puuvillaliinojen väliin. Nämä pinot laitettiin painoon ja jonkin ajan kuluttua niistä valmistui silkkipaperilevyjä. Levyt kuivattiin ja hiottiin nuput pois - ja sitten ne olivat valmiita käytettäväksi. Historiallisina aikoina alueen kaikki paperi on valmistettu näin ja siten kaikki kirjatkin ovat olleet silkkipaperisia. Se on väriltään vähän kellertävää, koska siinä ei käytetä valkaisuaineita. Siitä syystä se on hellävaraisempaa silmille ja helppolukuisempaa kuin kirkkaaksi valkaistu paperi, josta teksti haalistuu ajan kanssa.
Silkkipaperista käsin valmistettuja tuotteita oli myynnissä alueen matkamuistomyymälässä. Isot, A4-kokoa suuremmat paperit, joissa oli käsin kirjailtuna kukka- yms kuvioita, olisi maksanut 50$, mikä ylitti meillä kipurajan. Ostimme pari korttia ja koristemunan.
Perinnekylässä oli todella paljon kanavia ja niissä virtaavaa vettä hyödyntäviä vesimyllyjä ja -rattaita. Yhden vesimyllyn avustuksella hierottiin tummaa massaa, joka osoittautui seesaminsiemeniksi. Lopputuloksena syntyi seesamiöljyä. Pääsin siivellä kuulemaan ranskalaisen selostuksen aiheesta. Kylästä löytyi jauhomylly, missä jyvät jauhettiin ja siivilöitiin samassa prosessissa, jälleen vesivoiman avulla. Näimme myös savenvalajan työssään. Erilaisia soittimia, mattoja, silkkiä, koriste-esineitä ym. olisi ollut kaupan, oli leipomo ja olutpanimo jne. Paikka oli laaja läpileikkaus maaseudun elinkeinoista.
Matkamme jatkui Mirza Ulumbegin, Temurin neljännen pojan pojan rakennuttamalle observatoriolle. Hän oli oppinut mies, saanut sen ajan parhaan mahdollisen koulutuksen ja tutki mm. matematiikkaa, erityisesti algebraa ja astronomiaa. Ulumbeg perusti kolme astronomiakoulua ja sai maineensa ansiosta paljon oppilaita. Hänen tärkein tavoitteensa oli rakentaa observatorio, jonka hän saikin aikaan 1420-luvulla Samarkandiin. Observatorion huipulle hän rakensi suuren, hyvin tarkan kvadrantin, jolla pystyi laskemaan tähtien ja maanpinnan välisiä kulmia ja niiden avulla etäisyyksiä. Tämä kvadrantti oli observatorion katolla yhdessä asennossa, joten tähden ilmestymistä joutui odottaman, kunnes se näkyi laitteen kohdalla. Sen päälle Ulumbeg oli rakennuttanut pienemmän laitteen, jota pystyi kääntämään ja mittaamaan tähden aseman aina, kun se näkyi taivaalla. Tämä kvadrantti ei kuitenkaan ollut riittävä tarkimpiin mittauksiin.
Ulumbeg käytti monimutkaisia matemaattisia laskutoimituksia mittauksiinsa. Hän määritti mm. vuoden pituuden niin tarkkaan, että se heitti nykyajan mittauksesta noin minuutin. Saavutus on huikea, kun ottaa huomioon, että nykyaikaisia teleskooppeja ei ollut olemassakaan. Ulumbegin tärkein kirjallinen saavutus on tähtikatalogi, mutta hän kirjoitti myös matemaattisia oppikirjoja. Ainoa Ulumbegin tekemä virhe oli usko, että maapallo oli maailmankaikkeuden keskipiste.
Ulumbeg päätyi Samarkandin hallitsijaksi - tosin on arvioitu, että hän oli paljon merkittävämpi astronomina kuin hallitsijana. Papit eivät pitäneet hänen astronomia- kiinnostuksestaan - hän rakensi moskeijankin tähtien tutkimisen - ja Ulumbegin oman pojan kanssa yhteistyössä papit tappoivat hänet 55 vuoden iässä. Hän oli matkalla Mekkaan, kun sotilaat hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Sama kohtalo koitui salamurhaan osallistuneelle pojalle alle vuoden sisällä.
Ulumbegin kuoleman jälkeen hänen seuraajansa pakenivat maasta Turkkiin, Intiaan ja Arabiaan mukanaan kaikki opettajansa kirjallinen tuotanto. Intiassa hänen työnsä perusteella keksittiin numerot, jotka arabit omaksuivat ja sitä kautta ne päätyivät Eurooppaan - me saimme arabialaiset numerot. Ulumbegin kirjat käännettiin latinaksi ja hänen työnsä oli pohjana länsimaiselle astronomialle. Kirjoja on julkaistu uudelleen vielä 1900-luvulla. Upea observatorio oli kateissa 1900-luvun alkuun saakka, hautautuneena kiviin ja hiekkaan. Sen löytymistä pidetään yhtenä 1900-luvun suurista arkeologisista tapauksista. Nykyisin 3-kerroksisesta observatoriosta on jäljellä vain kaareva etuseinä ja kellariin vievä käytävä. Alueella on kuitenkin museo, jossa on nähtävillä observatorion pienoismalli.
Aamun kolmas kohteemme oli Samarkandin nekropolis, kuolleiden kaupunki eli hautausmaa, minne kiipesimme pitkiä portaita myöten. Se on rakennettu alkuperäisen Tsingis Kaanin hävittämän kaupungin reunaan kukkulalle, koska kuolleita eivät kiroukset haittaa. Emiiri Temur rakennutti nekropoliksen vuosina 1370 - 1403 hautapaikaksi sukunsa naisille. Pääosin sinne on haudattu naisia, mutta myöhemmin miehiäkin. Nekropoliksen alueelle on haudattu myös profeetta Muhammedin serkku, joka tapettiin hänen ollessaan pyhiinvaellusmatkalla Samarkandissa. Myöhemmin profeetan serkun haudasta tuli niin tärkeä paikka, että ihmiset ostivat hautapaikkoja sen lähelle.
Paikallisen taiteen tekijän myymälä, ostokset tässä:
Nazim kertoi meille paikallisista islamistisia hautaustavoista. Kuolleet pitää haudata mahdollisimman pian, muutamassa päivässä. Ruumis pestään, kääritään valkoiseen, laitetaan paareille, joilla kannetaan hautaan ja peitetään kokonaisuus kankaalla. Vanhoille ihmisille kangas on valkoinen, nuorille punainen tai keltainen. Jos mies on matkustanut aavikolla ja kuolee sinne, on tilanne ollut ongelmallinen. Siihen he ovat keksineet ratkaisuksi suuret turbaanit: niissä oli kangasta niin paljon, että siihen voitiin kääriä ruumis kuoleman jälkeen.
Muslimien tavan mukaan ruumis asetetaan hautaan kyljelleen, kasvot Mekkaan päin, naisten kasvoille laitetaan huntu. Hautajaisissa kenenkään ei ole lupa itkeä. Siksi vain miehet osallistuvat hautajaisiin, koska naiset kuitenkin itkisivät. Jos joku suree tai itkee kuollutta, tämä ei pääse taivaaseen. 40 päivää kuoleman jälkeen sukulaiset pitävät muistojuhlan, sillä silloin ihminen on jo mennyt taivaaseen. Muslimit eivät polta ruumiita, koska se olisi kuolleelle helvetti. Paikallisen tavan mukaan hautakiviin ei laitettu nimiä tai vuosilukuja (ettei kukaan vihollinen voisi kostaa). Siksi vainajien tunnistaminen jälkeenpäin on ollut varsin haasteellista. Vasta Neuvostoliitto lopetti tämän tavan, eli hautakiveen kirjoitetaan nimi ja syntymä-ja kuolinajat.
Nekropoliksen alueella oli useita komeita rakennuksia, mm. moskeija ja useita erilaisia kauppoja. Löysimme yhden putiikin, missä nuori mies myi itse tekemiään keraamisia, koristeltuja esineitä, lähinnä joulukoristeiksi soveltuvia. Pari lähti mukaan. Muilta osin alue oli hautausmaata, isoja paasia. Alueen perällä oli nykyinen hautausmaa, minne meillä ei ollut pääsyä.
Lounaan jälkeen pääsimme piipahtamaan hotellilla. Sen jälkeen olisi ollut vielä käynti arkeologisessa museossa, mutta siinä kohdassa iski uupumus - kuten moneen muuhunkin kanssamatkustajaan. Historiallinen kiintiö alkoi olla aika täynnä. Ne, jotka sinne lähtivät, kertoivat, että kohde oli ollut mielenkiintoinen. Lähinnä se kait esitteli Tsingis kaanin hävittämän vanhan kaupungin esineistöä.
Seuraava päivämme (jonka kuluessa olen tämän jutun kirjoittanut) sisältää reilun vuorokauden junassa istumista. Siitä lisää seuraavassa kappaleessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti