maanantai 6. lokakuuta 2025

Silkkitietä eteenpäin: Bukhara

 Silkkitietä eteenpäin: Bukhara



Matkamme uusien Maailmanperintökohteiden bongailussa jatkuu tänään Bukharassa, jonka vanha kaupunki on päässyt tälle listalle vuonna 1998. (Khiva muutamaa vuotta aiemmin). Bukhara on ollut olemassa jo ainakin 600 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Silkkitiet ovat syntyneet vasta myöhemmin, mutta Bukhara olemassa olevana kauppapaikkana on ollut alusta alkaen tärkeä osa Silkkitietä. 


Aamumme alkoi Bukharan uuden kaupungin asemalta, missä paikallinen orkesteri ja tanssijat esittivät meille kansantanssejaan. Näissä tansseissa näkyi Keski-Aasian kulttuurien moninaisuus, sillä tanssissa on paljon vaikutteita intialaisista tansseista, mutta yhtä hyvin arabialaisistakin. Soittajien kokoonpanossa oli kolme rumpua ja kaksi karnay-torvea. Musisointi muistutti aika vahvasti kotimaista Retuperän WBK:ta! Kovasti Orient Silk Road Express on nähnyt vaivaa meidän eteemme. 

 






Bussimatka Bukharan  vanhan linnoituksen muurien  edustalle kesti puolisen tuntia. Sen aikana Nazim kertoi taas paikallisia juttuja. Neuvostoliiton tultua valtaan oli Uzbekistan määrätty puuvillan tuotantoalueeksi. Puuvilla vaatii paljon  vettä ja sitähän saatiin Aral-järvestä. Sieltä kaivattiin aina uusia ja uusia kastelukanavia pelloille, kun puuvillakiintiöitä piti nostaa. Puuvillan viljely vaatii myös runsasta tuholaisten torjuntaa ja lisäksi sadonkorjuuta helpotettiin myrkyttämällä puuvillan lehdet pois ennen koneellista korjuuta. Kokonaisuudesta saatiin ikävä lopputulos, kun Aral kuivui ja myrkyttyi niin, ettei sitä voi käyttää mihinkään. Kokoa järvellä on nykyisin 10 % alkuperäisestä. Neuvostoliiton hajottua koko potti jäi Uzbekistaniin ongelmaksi. Nyt kanavia yritetään betonoida, että vähäinen vesi, mitä sateilla kertyy, pysyisi uomassa ja päätyisi kasteluun eikä kuivaan hiekkaan. Puuvillan viljelyä Uzbekistanissa on edelleenkin, samoin muutakin tekstiiliteollisuutta.


Perille Bukharan päästyämme siirryimme vanhan linnoituksen suuntaan. Portin edustalla matkalaisia odottivat erilaiset kulkupelit: pidennetyt golfauton ja kamelit. Nämä kamelit olivat kaksikyttyräisiä, jotka ovat alkujaan lähtöisin Mongolian aroilta ja kestävät hyvin kylmää. Yksikyttyräiset dromedaarit puolestaan ovat lähtöisin Arabian suunnalta ja kestävät kovaa kuumuutta ja kuivuutta. Molemmille on näillä seuduilla tarvetta.






Bukharan vanhan kaupungin muurien sisällä on sijainnut linnoitus, josta kuitenkin kommunistien hyökkäys 1930-luvulla on tuhonnut suurimman osan. Alueelta löytyy nyt pieni, korjauksen alla oleva moskeija ja lukuisia erilaisia museoita. Suurin osa, noin 80 % koko linnoituksen alueesta, on arkeologisena kaivauksena. Kävimme museoissa, missä oli kuvattuna mm. alueen historiallisia karttoja (monet ikävä kyllä venäjäksi) ja paikallisten ihmisten elämää, esimerkkinä sievästi kalustettu olohuone ja hauskoja soittimia. 










Nazim kertoi meille Bukharan viimeisestä emiiristä, joka oli nuori poika, kun isänsä aikanaan suostui luovuttamaan kaupunkinsa ja sen asukkaat kommunistisen Neuvostoliiton hallintaan. Emiiri opiskeli Moskovassa, mutta palasi isänsä kuoltua Bukharaan emiiriksi. Stalinin vainojen aikana 1937-38 emiiri tajusi päätyvänsä Stalinin terrorin uhriksi ja pakeni Afganistaniin. Afganistan oli joitakin vuosia aiemmin ollut Britannian ja Venäjän valtapolitiikan kohteena, mutta jäänyt lopulta neutraalin valtion statukselle. Siellä emiiri sitten eleli eikä päässyt edes viimeisinä vuosinaan palaamaan kotimaahansa, vaikka oli sitä erikseen Stalinilta pyytänyt. Hän kuoli ja haudattiin Kabulin, mutta hänen jälkeläisiään elää mm. Britanniassa ja USA:ssa.


Kiertelimme myös linnoituksen kaivausalueella  merkittyjä polkuja  myöten. Koko linnoitusalue on kukkulalla, vaikka se ulkopuolelta näyttää vain linnoitusmuurilta. Muurin takareunasta näkyi kauniisti vanhan kaupungin moskeija, joka muureineen on kaupungin tunnus. Sinne lähdimme taas kävellen, kun olimme aikamme kiertäneet linnoituksen alueella. 

 






 


Moskeijan etuosaa hallitsee korkea minareetti, joka on rakennettu v. 1127. Sana tulee alunperin sanskriitinsukuisesta kielestä ja tarkoittaa majakkaa. Se on ollut olemassa jo ennen islamin tuloa maahan. Moni tietenkin ihmettelee, miksi maassa, missä ei ole merta lähimaillakaan, olisi majakoita. Ne ovatkin olleet karavaaneille tarkoitettuja: kun päivällä on ollut liian kuumaa liikkumiseen, on matkustettu yöllä. Majakkojen huipulla palava tuli on johdattanut kulkua.
















Itse moskeija oli taas pääosin remontissa, joten sisätilat eivät näyttäneet kummoisilta.  Sen sijaan sisäpiha ja kupolit olivat upeita. Huivi päässä kuljimme ja kuvasimme alueella. Kovin kauaa siellä ei mennyt aikaa, joten pääsimme tutustumaan sillkimattojen solmintaan. Työ on pikkutarkkaa, nuorten naisten hommaa, jota he tekevät lattialla istuen epäergonomisessa asennossa. Ison maton tekomkestää kuukausia, joten on niillä hintaakin. Meille esiteltiin upeita valmiita mattoja ja iski suoranainen ostokiima. Olisin halunnut pienen silkkimaton (villamattojakin oli myynnissä), mutta kyllä.hinta astui esteeksi: 80 x 140 cm matto olisi ollut reilut 8000 € ja pienikin yli 3000. Kipuraja löytyi ja ostohalut loppuivat. 















Käsityökohteistamme seuraava oli kirjontapaikka. Saimme nähdä silkin ja keinokuitujen eron - keinokuitu on painavampaa ja kirkkaamman väristä. Kirjontakin on tarkkaa käsityötä. Zusani on nimeltään lopputuloksena syntyvä kirjottu liina, jota voidaan käyttää seinävaatteena tai pöytäliinana. Se kertoo naisen taitavuudesta, joten kirjontataitoa arvostetaan ja siihen panostetaan. 


Siirryimme moskeijan läheiselle basaarialueelle, joka oli todella suuri. Alunperin siihen oli kuulunut viisi erillistä aluetta, jotka oli omistettu eri tuotteiden myyntiin. Kupolin tarkoituksena oli viilentää basaarin sisätiloja kesän helteillä. Sinne karavaanit saattoivat tulla käymään kauppaa mukavissa olosuhteissa. Nykyisin basaareista on jäljellä vain kolme, mutta niissäkin on ihan riittävästi tavaraa ja ostettavaa. Tähän osastoon aiomme tutustua perusteellisesti huomenna aamupäivällä. Tämän päivän kierrokseemme mahtui vielä tutustuminen miniatyyrimaalaukseen. Alun perin taiteilijat ovat maalanneet suuria tauluja, mutta islamin tultua maahan ihmisten ja eläinten kuvaaminen kiellettiin. Taiteilijat siirtyivät maalaamaan pienen pieniä kirjojen kuvituksia. Sittemmin eläimet ja ihmisetkin ovat palanneet tauluihin, mutta kuvat ovat edelleen pieniä ja yksityiskohtaisia. Kuvissa (samoin kirjontatöissä) on usein granaattiomenan kuvia, mikä on persialaisilta periytyvä kuva-aihe. 





Lounaalle menimme bussilla, sillä ihan basaarien lähellä ei ollut isolle seurueellemme löytyvää paikkaa. Ruoka oli taas hyvää ja yllättävän kevyttäkin. Se on ollut positiivinen asia täällä, siis tämä ruoan keveys. Lounaan jälkeen pääsimme hotellille, lepäämään ja suihkuun. Päivä oli ollut tähänastisista lämpimin ja olimme liikkuneet paljon ulkona. 


Iltapäivälle oli jälleen ohjelmaa. Lähdimme liikkeelle kävellen. Matkalla näimme jo muutakin kuin basaareita, mm. paikallisen hammamin eli kylpylän, joka on ollut samalla paikalla jo vuosisatoja. Näimme paikallisia kahviloita, ihmisten kokoontumispaikkoja puistoon ja pienen tekolammen ympärille. Matkalla Nazim esitteli meille myös aasin päällä istuvan miehen patsaan. Kyseessä on Nazredin, paikallinen huijari ja tarinoiden lähde - vastaa vähän meidän hölmöläisen, mutta viisas versio näistä. 


Yksi tarina oli tämä: Nazred oli kertonut emiirille, että osaa opettaa aasin lukemaan, aikaa menisi 10 vuotta ja palkaksi emiiri antoi 100 kultarahaa. Jos homma ei olisi toiminut, huijari olisi menettänyt  päänsä. 10 vuoden kuluttua aasin eteen annettiin kirja ja se siirteli päätään siihen tapan oikealta vasemmalle kuin lukisi. Emiiri sanoi haluavansa kuulla aasin lukevan. Nazred totesi, että lupasi,opettaa sen lukemaan, ei puhumaan. Siihen oppiin Nazred tarvitsisi 20 vuotta ja 300 kultarahaa. Emiiri myöntyi. Kun Nazredin eukko kuuli, hän moitti miestään hulluksi ja aikanaan päätä lyhyemmäksi. Ukko sanoi siihen: Ei huolta, siinä ajassa joko aasi tai emiiri kuolee! 


 




Illan varsinainen ohjelmanumero oli musiikkishown, kansantanssin ja muotinäytökseen yhdistelmä. Orkesteri soitti (soittimet esiteltiin), tanssijat pyörähtelivät ja vuorotellen heidän kanssaan neljä mannekiinia käveli yleisön eteen paikallisia muotiliomuksia esitellen. Show oli komea, tanssi ja musiikki paikallista, muotivaatteet mielenkiintoisia. Niitä olisi saanut ostaakin, mutta eivät ne ainakaan minun makuuni istuneet, joitakin yksittäisiä luomuksia lukuun ottamatta. Hintoja emme kyselleet. 














Show’n jälkeen siirryimme jälleen bussilla illalliselle. Ravintola oli hieno, juuri muita asiakkaita siellä ei ollut kuin junamme matkustajia. Ruoka oli taas hyvää, ensimmäistä kertaa saimme maistaa kalaa. Aika meni nopeasti seurustellessa. Bussi kuljetti meidät taas.Basaarialueen  kupeeseen ja siellähän oli edelleenkin täysi tohina päällä! Täällä eletään iltarytmissä, sillä kuumina päivinä illat ovat miellyttävintä aikaa olla liikkeellä. Valaistu minareetti näkyi upeasti talojen välistä. Aktiivinen päivä päättyi hienoon iltaan. 

 




 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti