Retkipäivä: Doi Inthanonin kansallispuisto

 Retkipäivä: Doi Inthanonin kansallispuisto

Sunnuntaina aamulla lähdimme taas varhain liikkeelle pikkubusseilla, suuntana Doi Inthanonin kansallispuisto. Matkamme puiston kohteisiin kesti parisen tuntia. Nähtävää puistossa olisi ollut monenlaista, joten asioita oli priorisoitava. Paikallisoppaamme pysähtyi pari kertaa ostamaan meille pääsylippuja.

Kansallispuiston alueella menee päällystetty tie perille Doi Inthanon -vuoren huipun lähelle saakka. Sinne pääsimme siis suoraan bussin kyydissä. Jäljelle jäi -onneksi - vain pieni kävelylenkki, kun kiipesimme Thaimaan korkeimmalle huipulle. Korkeutta Doi Inthanonilla on 2565 metriä merenpinnan yläpuolella - itse asiassa se on Himalajan viimeisiä häntiä. Metsä on viileän alueen sademetsää, Cloud forest, sillä tuolla korkeudella lämpötila on päivisinkin vain 15 asteen seutuvilla ja kosteutta on paljon. Kasvillisuus on rehevää ja sammaleista. Oksien päällä kasvoi todella paljon erilaisia orkideoja ja jopa rhododendroneita. Viileän ilman takia olimme varustautuneet pitkähihaisilla ja -lahkeisilla vaatteilla, mikä oli selvästi tarpeen. 

Kiersimme huipun alueen puusta rakennettua käytävää pitkin. Pienen poikkeaman polulta teimme kohdassa, mihin oli 55 vuotta sitten pudonnut Thaimaan armeijan helikopteri. Paikalla oli nyt sammaloitunut muistopaikka. Kun olimme jo 2,5 kilometrin korkeudessa, olivat kaikki nousut todella hengästyttäviä. Aikamme käveltyämme polku palasi takaisin lähtöpaikkansa ja me siirryimme seuraavaan kohteeseen paikallisten tuktukien kyydissä. Paikka oli kukkapuisto, jossa sijaitsi kaksi temppeliä. Nämä olivat Thaimaan ilmavoimien maksamia lahjoja kuninkaalle ja kuningattarelle näiden täyttäessä pyöreitä vuosia. Yhdellä kukkien peittämällä tasanteella oli myös kuninkaan  patsas. Kukkia oli todella paljon, vaikka kuninkaan temppelin takana oleva varsinainen kukkapuisto olikin remontissa. Alueella kuului valtava meteli, kun vuorikaskaat (englanniksi Tikada) pitivät aivan hirveää sirinää  juuri kuningattaren muistomerkin juurella.  

Ennen lounaalle siirtymistä pysähdyimme paikalliselle torille, missä oli myynnissä etenkin monipuolisesti erilaisia kasviksia ja hedelmiä, sekä tuoreena että kuivattuna. Tämäkin alue kuuluu kansallispuistoon, sillä ihmiset ovat asuneet alueella jo ennen kansallispuiston perustamista. Lounaalle siirryimme sitten ravintolaan, joka oli aivan torin vieressä. Lounas oli tavalliseen tapaan erittäin runsas ja monipuolinen, mutta mausteita oli vähennetty jo vähän liikaakin - tai sitten suumme ovat jo tottuneet paikallisiin makuihin.

Kun kansallispuiston alueella on ollut asukkaita jo ennen puistoa, oli aika luonnollista, että pääsimme myös tällaiseen kylään vierailemaan. Tällä kertaa kylä kuului Karen -alkuperäisheimolle, nimeltään kylä oli Mae Klang Luang. Asukkaita näkyi aika vähän, lähinnä muutamia rakennusmiehiä ja iäkkäitä naisia. Yksi rouva kutoi alkeellisella kangaspuujärjestelmällä liinaa ja näytti meille malliksi, miten se tapahtuu. Saimme myös vierailla kylän kahvinkasvattajan tiloissa. Hän kasvatti sekä Arabicaa että harvinaisempaa Robustaa. Kasveina nämä kasvit erosivat toisistaan hyvin paljon. Kahvia meille tarjottiin, mutta tällä kertaa sitä tavallisempaa Arabicaa (paappa maistoi).

Kylän talot olivat laudoista tai bambusta punomalla rakennettuja, paalujen päällä kuten laosilaisessa kylässäkin. Roskia tässä kylässä oli aika paljon talojen ympärillä. Kanoja, kukkoja, tipuja, pari koiraa ja kissaa kuljeskeli jälleen pihoilla. Koko kylä sijaitsi jyrkässä maastossa ja maisemat lähialueelle olivat monesta kohdasta komeat. Hyvin sinne pääsi autoilla ja myös kyläläisten pihoilla näkyi autoja. 

Päivän viimeinen pysähdyksemme oli jälleen vesiputouksella, Wachirathan nimeltään. Se oli tavanomaisempi kuin laosilainen putous, jonka olimme nähneet muutamaa päivää aiemmin. Komea oli tämäkin ja taas kuvattiin. Nopeasti tämä oli kuitenkin katseltu ja pääsimme siirtymään takaisin hotellille ja lepäilemään. Aika tiivis oli tämäkin päivämme.