Luang Prabang, Unescon maailmanperintökohde Laosin ylängöllä
Maanantaina lähdimme liikkeelle taas varhain, sillä matkustimme paikallisella kiinalaisten rakentamalla luotijunalla, upouutta Laos-China -rataa pitkin Laosin ylängölle Luang Prabangin kaupunkiin. Bussimatka asemalle kesti peräti puolisen tuntia. Asemarakennus on rakennettu näin kauas kaupungin kasvua ennakoiden ja sekin on kiinalaisten tekemä. Ajatuksena oli, että kiinalaiset lainaavat rahat Laosille ja maa lunastaa radan itselleen lainaa maksamalla. Kun Laosin kansantalous on heikko, ei lainan maksu näytä todennäköiseltä. Samalla menetelmällä Kiina on saanut hallintaansa Mekongin patoja Laosissa. Tämä maa on vahvasti Kiinan taloudellisessa kuristusotteessa.
Junamatkaan liittyi erikoisuus, joka aluksi ärsytti, lopuksi ehkä enemmän huvitti. Junaan ei saanut viedä kuin korkeintaan 100 ml suuruisia nestepakkauksia! Kotona ostin 100 ml tyhjiä muovipulloja (saa Tokmannilta) ja tyhjensin isot aurinkovoidepakkauksemme niihin. Muita tuotteita suunnilleen löytyikin alle 100 ml pakkauksissa. Nämä 100-milliset olisi pitänyt jokainen pakata erilliseen litran muovipussiin. Tietysti kiellettyjä olivat myös veitset, sakset, teräaseet ja räjähtävät nesteet. Omat saksemme jätimme Bangkokiin ja otamme takaisin paluumatkalla. Timo opasti meitä, että muovipussit ovat aivan turhia ja jo sen sanoo järkikin: kaikki matkalaukut kulkivat läpivalaisun läpi eikä mikään mahti olisi ehtinyt kaikkien satojen matkustajien kaikkia muovipusseja tarkastamaan. Hyvin pääsimme kaikki läpivalaisusta puhtain paperein ja sitä myöten junaan.
Matka luotijunalla oli varsin leppoisaa, nopeus oli noin 160 km/h. Japanilaisiin luotijuniin tai jopa omaan Pendolinoomme verrattuna vauhti oli rauhallista. Maisema oli alkuvaiheessa pientä peltomaisemaa, metsikköä ja kaupunkeja tai kyliä, mutta muuttui vähitellen kumpuilevaksi ja jopa pieniksi vuoristoiksi. Ikkunan läpi sain otettua mukavia valokuvia, vaikka kauniit jokilaaksot hujahtivat ohitse liian nopeasti. Tunneleita ja siltoja matkan varrella oli todella paljon, sillä nousimme yli 300 metrin korkeuteen merenpinnasta. Varsinaisesti radan päätepiste sijaitsee Kiinan Yunnanin maakunnassa ja joskus tulevaisuudessa toinen päätepiste on tarkoitus rakentaa Singaporeen. Tämä on sitä Kiinan uutta silkkitietä (tietenkin monet muut vaikutusvallan lisääntyvät rakenteet osaltaan myös).
Kuvat kääntyivät taas päinvastaiseen järjestykseen:
Saavuimme Luang Prabangiin parin tunnin matkan jälkeen. Se on Laosin toiseksi suurin kaupunki (reilut 60 000 asukasta), jonne pääsi ennen radan valmistumista vain 10 tunnin bussimatkan jälkeen ja vielä ennen sitä lähinnä Mekongia pitkin! Vuoristossa bussimatkustajia vaanivat vielä rosvotkin. Siinä mielessä rata on ollut suuri edistysaskel, vaikka tulot siitä valuvat ainakin toistaiseksi kiinalaisille. Luang Prabang on rakennustyyliltään viehättävä sekoitus ranskalaista siirtomaatyyliä (seinät koristeluineen) ja indokiinalaista kattoarkkitehtuuria ja tämä kombo on tuonut kaupungin keskustalle osaltaan Unescon maailmanperintökohteen statuksen.
Matkalaukkumme kuljetettiin bussilla hotellille, me lähdimme lounaalle (oli taas erinomaista) ja sen jälkeen tutustumaan kaupungin keskustan nähtävyyksiin. Ensimmäisenä kohdalle osui Mekong-joen rannalla sijaitseva Wat Xieng Thing - temppeli, joka oli Laosin kuninkaiden valtaan nousun pyhäkkö, rakennettu alunperin 1559. Tuleva kuningas kävi ensin mietiskelemässä Megong-joen toisella puolella ja palasi sitten rukoilemaan ja kruunattavaksi Xieng Thingin temppeleihin. Luang Prabang oli Laosin tai oikeammin sitä edeltäneen Lane Xang (=Tuhansien norsujen maa) -nimellä kulkeneen valtion pääkaupunki, kunnes se siirrettiin 1500-luvulla Vientianneen, kun maahan hyökkäilevä Burma koettiin liian uhkaavaksi pääkaupungille. Kuningasperhe asui täällä kuitenkin valtansa menettämiseen saakka vuoteen 1975, jolloin kommunistit ottivat vallan. Kuningas vietiin vaimoineen uudelleenkoulutusleirille, missä he kuolivat. Temppeli oli komea patsaineen, nagakäärmeineen ja koristeluineen, joihin kaikkiin olisi liittynyt monenlaisia tarinoita. Yksi rakennuksista oli ruumiinsäilytystila, missä nykyisin säilytettiin tyhjää kopiota kuninkaan arkusta. Tiloja oli myös munkkien majoitukseen ja ruokailuille. Alueella asui 12 noviisia ja 2 munkkia. Temppelivaatteissa mekin kuljimme: minulla on iso huivi hameena ja ”temppelisukat”, jotka vedän omien sukkien päälle, kun kengät pitää riisua.
Kävelimme temppelistä seuraavaan kohteeseen, kuninkaan palatsille, ja näimme jo matkan varrella paikallisia rakennuksia. Kuninkaan palatsi, rakennettu 1904, oli erittäin komeasti koristeltu, mutta sen sisäpuolella ei saanut kuvata mitään, joten mielenkiintoiset seinämaalaukset, taulut, esineistö, kalusteet ym. jäävät nyt jakamatta. Kolmen kuninkaan rintakuvapatsaat olivat esillä: vanhimmalla kuninkaalla oli kädet, kahdella viimeisellä oli olkapäiden kohdalla tyhjät kohdat kuvastamassa sitä, että Ranskan vasalleina kuninkaat olivat kädettömiä, vailla päätöksenteon valtuuksia. Kuninkaan palatsi on nykyisin Laosin kansallismuseona. Palatsialueen pihalla on kullalla koristeltu, valkoiselle perustukselle rakennettu temppeli, jossa sijaitsee yksi Laosin kallisarvoisimmista ja pyhimmistä aarteista: kullan, hopean ja pronssin seoksella peitetty buddha-patsas, Phra Bang - josta kaupunki on saanut nimensä. Sitäkään ei saanut kuvata, mutta Wikipedian linkin takaa löytyy kuva: Phra Bang - Wikipedia. Patsas on tarun mukaan alunperin rakennettu Sri Lankassa, josta se on Khmerien omistuksen kautta kulkeutunut Luang Prabangiin 1300-luvulla.
Iltapäivän päätteeksi - kun 34 asteen lämpö alkoi jo vähän hellittää - lähdimme vielä paikallisoppaan kanssa kiipeämään kaupungin keskellä sijaitsevalle Phousi-vuorelle, jota pidetään kaupungin maamerkkinä. Meitä reippaita lähti mukaan vain 3 henkeä, sillä vuorelle pääsee kiipeämään seuraavinakin päivinä. Askelmia oli 328 ja tässä lämmössä kiipeäminen tuppasi olemaan aika rankkaa! Maisema oli kuitenkin kaiken vaivan arvoinen. Toisella puolella näkyi Mekong, sitten kaupunki joka kulmalta ja toisella puolella vielä Nam Khan- joki. Tässä vaiheessa Laos alkaa näyttää todellisia kasvojaan!
Luang Prabangin keskustaan ei saa (maailmanperintö-status) eikä mahdukaan ajamaan isoilla busseilla, joten kuljemme täällä bussimatkamme pienillä 8 hengen busseilla. Yksi näistä ryhmämme busseista oli odottamassa meitä vuorelle kiivenneitä ja pääsimme hotellille. Muutapa illan aikana ei jaksanutkaan kuin syödä kevyttä iltapalaa (kävimme ostamassa lähikaupasta) ja istuskella huoneemme parvekkeella. Helle tekee tehtävänsä, mutta tämä teksti syntyi joka tapauksessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti