Seuraava tulivuorimaa, El Salvador
Miten kiertomatkalla seikkaileva turisti aloittaa päivänsä? Tänään heräsimme klo 4.45 ja aloitimme aamutoimet hammaspesuineen ja aurinkorasvauksineen (suojakerroin 50 on koko ajan köytössä). Hetken ehdimme tarkastella kotimaasta tulleita viestejä ja aamun uutisia. Wifi toimi Nicaraguassa paremmin kuin Costa Ricassa. Illalla olimme jo suunnitelleet päivän vaatetuksen ja pienten tarkistusten jälkeen suljimme ja lukitsimme isot matkalaukkumme. Niitä emme ole varsinaisesti purkaneet kertaakaan, vain etsineet säilytyspusseista (isoja, suljettava muovipusseja) tarvittavat varusteet. Matkalaukkumme roudattiin hotellin vastaanottoon ja itse olimme aamupalalla klo 6 alkaen. Aamu oli tässä vaiheessa jo valjennut.
Suuntanamme oli tänään uusi kohdemaa, El Salvador. Saimme jälleen uuden bussin ja kuljettajan, nuoren ja osaavan miehen. Syynä vaihdokseen oli se, että vain tämä mies busseineen kuljettaa matkustajat satamakaupunkiin, mistä laiva vie matkaajat Tyynenmeren lahden, Fonsecanlahden poikki. Bussi oli pienehkö, hyvä kun kaikki 20 matkustajaa mahduimme kyytiin. Matkalaukut lastattiin bussin katolle! Tällä matkalla on tullut paljon täysin uusia kokemuksia, tämä oli yksi sellainen.
Kuljettajamme kiersi Leonin keskustan omia reittejään pitkin. Näimme matkan varrella monenlaisia ja monenkuntoisia, mutta etenkin monenvärisiä taloja. Näkymässä oli hyvin paljon samaa mitä olimme jo nähneet Granadassa edellisenä päivänä. Kaupungin jälkeen matka jatkui Pan-American valtatietä pitkin, samaa, mitä olimme jo edellisinä päivinä ajaneet Costa Ricasta Nicaraguaan. Tämä valtatie alkaa Chilen kärjestä ja jatkuu läpi Amerikkojen, Kanadan pohjoisosiin saakka, yli 7000 kilometrin matkan. Tie oli hyväkuntoista, mutta matkan varrella näimme yhtä jos toista: hevoskärryjä, ratsuhevosia, hevonkakkaläjiiä liiskautuneena tiehen, lehmiä, riksoja, polkupyöriä ja huippuna sian, joka oli sidottu sorkistaan ja oli mopon kyydissä! Chinandegassa pysähdyimme pienelle huoltotauolle - kahvia ja vettä.
Matkamme pää Nicaraguan puolella oli Potosin kylä. Bussimme vei meidät sinne ja kuljettaja purki matkalaukkumme. Hän myös opasti matkanjohtajaamme tullin muodollisuuksissa, sillä paikallisopas ei ollut enää tullut tälle matkalle. Vaikka kylässä ei juuri tuntunut olevan asukkaita, oli siellä kuitenkin pieni tullirakennus, ulkona yksi pöytä matkalaukkujen avaamisen alustana ja pieni betoninen laituri, jossa meitä odotti kaksi venettä. Virkalijoita oli kaksi. Heille annettiin kaikkien passit ja kolme kopiota passeista. Me täytimme maastapoistumislomakkeita, jotka nekin kerättiin. Näiden dokumenttien kanssa virkailijat siirtyivät sisätiloihin. Yllättävän nopeasti prosessi eteni, mutta eipä alueella ollutkaan ainuttakaan matkailijaa meidän ryhmämme lisäksi. Kuljettajamme kertoi tekevänsä tämän matkan päivittäin, rajan ylittäjiä kaiketi riittää. Kun saimme passimme leimattuina, saimme siirtyä pöydän ääreen, missä jokaisen matkalaukku avattiin ja koluttiin läpi. Moni meistä teki havainnon, että miesten laukut syynättiin selvästi tarkemmin kuin naisten, mm. Costa Ricasta ostetut kahvipaketit haisteltiin.
Veneitä oli rannassa kaksi, joista pienempään lastattiin isot matkalaukkumme ja se ajoi suoraan La Unionin kaupunkiin El Salvadoriin. Isompaan veneeseen mahtui istumaan juuri 20 matkustajaa. Veneessä oli hieman korkeammat reunat kuin aiemmissa jokiveneissä, joita olimme käyttäneet viidakon kanavaretkillämme, mutta muutoin se tuntui aivan yhtä pieneltä. Hyvin sillä matka kuitenkin taittui, reilut 1,5 tuntia Isla Zacaten (tai Zacatillon) saarelle La Unionin kaupungin edustalle. Siellä kahlasimme maihin - matalaa hiekkaranta pitkin ei päässyt rantautumaan - joten vettä kestävät kengät olivat kovasti tarpeeseen. Lounaan olimme tilanneet ennakkoon ja se oli nopeasti valmis, mutta tällä kertaa pienen ravintolan kyvyt eivät riittäneet loisteliaaseen ateriaan. Hyvä Wifi siellä taas oli ja kuvat lähtivät maailmalle.
Lounaan jälkeen kahlasimme jälleen veneeseen ja ajoimme La Unionin kaupungin satamaan. Siellä matkalaukkumme odottivat jo laiturilla, kiipesimme ylös veneestä ja lähdimme vetämään kuormiamme tullirakennusta kohti. Eipä ollut kovin loistelias tämä saapumisemme uuteen maahan, mutta siltikin matka oli sujunut ongelmitta. Noin 40 minuuttia meni taas odotellessa, että virkailijat saivat passimme käsiteltyä. Matkanjohtajamme Soile meni passinipun kanssa sisälle. Paikalla ollut virkailija ja laivamme kuljettaja olivat kiitelleet häntä turistien paluusta. El Salvadorissa oli sisällissota 2018-19 ja sitten tulikin pandemia. Turistit ovat pysytelleet poissa täältä liki 6 vuotta, mikä on ollut kova isku pienelle ja köyhälle maalle.
Tullimuodollisuuksista selvittyämme siirryimme laukkuinemme jälleen bussiin ja ajoimme hotelliimme kaupungin laitamille. La Unionin kaupungissa ei juuri ole näkemistä. Matkapäivämme oli varattu paljon aikaa. Täällä suunnalla maailmaa ei koskaan tiedä, mitä ihmeellisyyksiä matkan aikana voi sattua. Siksi aikaa on varattava kaikkeen vähän enemmän kuin on ehkä tarpeenkaan. Anivarhainen liikkeelle lähtö takasi kiireettömän päivän etenemisen ja pääsimme hotellille jo kolmelta iltapäivällä.
Tästä tuli ensimmäinen vapaa iltapäivä sitten Tortugueron viidakkopäivien!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti