Merellistä Tokiota etsimässä

 Merellistä Tokiota etsimässä

Aluksi pahoittelu: ohjelma juonitteli ihan hirveästi. Kuvat sijoittuivat ihan mihin sattuu ja ihan väärässä järjestyksessä. Lukekaa teksti ja yrittäkää sijoittaa kuvat sen mukaiseen järjestykseen. Jälkikäteen kuvien korjaaminen suht koht järjelliseen järjestykseen tuntuu mahdottomalta, etenkin kun turistilla on alkamassa uusi, kiireinen päivä. 

Toinen Tokio-päivämme alkoi  hyvien yöunien jälkeen. Pääsimme - tietenkin - alkajaisiksi tutustumaan japanilaiseen aamupalaan. Se koostui pääosin paikallisista ruokalajeista: hapatetuista kasviksista, nuudeleista, merilevästä, kaloista. Leipää tai muita viljatuotteita oli tarjolla vähän, lähinnä vaalea paahtoleipää ja makeita leivonnaisia, maitotuotteita ei niitäkään ollut juuri mitään. Kokonaisuuden sai kuitenkin koottua mielenkiintoiseksi ja maukkaaksi. Totesimme paapan kanssa, että tuskin koskaan olimme syöneet hotellissa yhtä monipuolista aamupalaa! 

Päivän ensimmäinen merellinen kohteemme oli paikallinen kalatori, minne matkustimme jälleen metrolla. Tokion juna/metrolinjasto lienee maailman suurimpia. Sen keskeinen osa on junalinja Yamanote, joka kiertää kaupungin keskeisten osien ympäri. Samalla matkalipulla pääsee sekä juniin että metroon. Liput pitää leimata jokaisen matkaosuuden alussa ja lopussa, aina vaihtaessaan kulkupelistä tai linjasta toiseen. Linjat on nimetty värikoodeilla ja myös jollakin omalla nimellä, joiden logiikasta en päässyt perille. Hotellimme sijaitsi lähellä Ikebukuron asemaa, jonka kautta kiertävä linja Yamanote kulki. Useimmat matkamme aloitimme juuri niillä junilla. 

Kalatori sijaitsi Tsukijin alueella, lähellä meren rantaa. Alunperin lähistöllä oli sijainnut myös kalasatama, mutta se oli siirretty väljemmälle alueelle. Kalatorikin oli nimenä vähän harhaanjohtava, sillä torilla myytiin paljon muutakin kuin kalaa: monipuolisesti erilaisia vihanneksia, hedelmiä, niistä valmistettuja tuotteita, keittiön käyttöesineitä, erityisesti puukkoja, keramiikkaa ym. Kiertelimme torialueella reilun tunnin verran ja jotain tuliaisia tarttui mukaankin. Japanilainen erikoisuus, josta matkanjohtajamme erikseen mainitsi, oli vaalea tai jopa ihan valkoinen mansikka, jota tietenkin piti maistaa. Se maistui paljon miedommalta kuin kotimainen marjamme, mutta ihan hyvältä kuitenkin. Mietous tuntuu olevan japanilaiselle ruoalle ominainen piirre. 

Assistenttimme oli hankkinut torilta pienet sushi-maistiaiset, joita syömään siirryimme läheiseen puistoon, Hama-rikyuun. Puistossa meillä oli myös aikaa kävelyyn ja kasvillisuuden ihailuun. Tähän aikaan vuodesta siellä kukkivat luumupuut, kameliat ja yksi magnoliakin - kirsikat eivät tässä puistossa olleet vielä kukassa. Valtava, keltaisena kukkiva rapsipelto oli näyttävä elementti kaupunkia vasten. Puisto on rakennettu niin, että kaikkina kevät-, kesä ja syyskuukausina siellä kukkii jotain. Toukokuussa kukassa ovat mm. suuret pionipenkit ja sinisateet. Puisto oli kaunis ja monipuolinen  polkuineen, vesiaiheineen ja kasveineen. Näin suuressa kaupungissa puistot ovat ihmisille henkireikä ja rentoutumispaikka. 

Merellinen päivämme jatkui Diaban tekosaarella, minne matkustimme metrolla ja pienellä, modernilla vesibussilla. Alunperin tällä kohdalla Tokion edessä on ollut tykkivallituksia, joilla kaupunkia on ollut tarkoitus puollustaa. Tekosaaren rakentaminen oli aloitettu 1980-luvulla tykkivallituksien päälle, mutta muutama niistä oli tekosaaren edessä edelleenkin olemassa. Mantereelta Daibaan johti Sateenkaari- niminen silta, joka iltaisin valaistaan eri väreillä. Merelliset maisemat olivat saaren suurin anti ainakin minun silmissäni. Tokion kaupunki ei ensinäkemältä vaikuta kovin kauniilta. Arkkitehtuuri on todella sekavaa ja kirjavaa, matalaa ja korkeaa, vanhaa ja uutta, kaikkea mahdollista sikin sokin. Kaupunki on tuhoutunut monta kertaa maanjäristyksissä ja nykyisin siellä puretaan ja rakennetaan jotain jatkuvasti. Ilmeisesti mitään yhtenäistä suunnitelmaa kaupungin rakentamiseen ei ole tehty. Suur-Tokion metropolialue koostuu 23 erillisestä kaupungista, joiden kesken saattaa olla vaihtelevia suunnitelmia kaupungin rakentamiseksi. Kokonaisuus ei tunnu olevan erityisen selkeä. Mereltä nähtynä kaupungin siluetti on kuitenkin hieno, korkeiden tornitalojen hallitsema. 

Lounaamme oli siirtynyt kohtuullisen myöhäiseen vaiheeseen, kun pääsimme Daibaan. Rannan tuntumassa sijaitsevassa isossa kauppakeskuksessa oli runsaasti ravintoloita, mutta niiden lounasaika oli jo ohi. Avoinna oli vain tex-mex-ravintola, mihin emme ihan ensimmäiseksi olisi menneet, mutta jossain oli ravittava itsensä. Valitsimmme katkarapu-fajitat, joiden viimeistely tapahtui pöytämme ääressä liekittämällä. Annoksemme olivat todella maukkaita! Ravintolan ulkotilat olivat mukavasti tuulensuojassa ja aurinkoisena päivänä saimme nauttia jo kesän lämmöstä. Japanilaisten mielestä tämä ei tietenkään vastaa kesää, sillä touko-kesäkuun sadekauden jälkeen Japanissa on keskikesällä tukahduttavan kuumaa ja kosteaa, kun lämpötilat huitelevat jopa 40 asteessa. Iso kaupunki varastoi lämpöä tehokkaasti ja kuumentaa ilmaa entisestään. 

Daiban jälkeen iltapäivämme oli kutakuinkin vapaata. Matkaseurueemme siirtyi takaisin hotellille, me paapan kanssa päätimme sukeltaa Tokion metron syövereihin ihan kahdestaan. Olemme aina nauttineet korkeista torneista, joista on komeat maisemat kaupungin ylle. Erityisen vaikuttavia hetkiä näissä torneissa ovat auringonlaskut ja pimenevät illat. Siihen tähtäsimme nytkin kun matkustimme Tokio Toweriin.  Torni on Pariisin Eiffel- tornin kopio. Se toimii Tokion TV-tornina ja oli aiemmin Tokion korkein rakennus. Korkeimman rakennuksen paikan on nyttemmin ottanut uusi Sky Tower, mutta meille riitti Tokio Tower, jonne päädyimme juuri täydelliseen aikaan, ennen auringon laskua. Kun uusi Sky Tower vie pääosan kävijöistä, pääsimme perille Tokio tornin huipulle pienellä jonotuksella. Olimme tornin 2. tasolla puoli kuuden maissa, juuri kun aurinko laski. Ylimmälle tasolle piti jonottaa hetken aikaa, mutta pääsimme sinne kuitenkin kohtuullisen pian ihailemaan kaupungin valoja. Näkymät olivat parhaat, mitä kaupungista voi kokea, mm. päivällä näkemämme sateenkaarisilta erottui kauniisti siniseksi valaistuna. 

Paluu tornista kesti  ja kesti, hissille jonottaessa ja turistimyymälöiden läpi kulkiessa. Aikaa siihen meni liki tunnin verran. Siihen päälle matkustimme vielä yli puoli tuntia Yamanotella hotellille. Ilta kahdeksan seutuvilla olimme takaisin huoneessamme. Päivälle kertyi mittaa 11,5 tuntia, liikkeessä ja jalkojen päällä. Melkein olimme uuvuksissa, mutta etenkin illan viimeinenkin kohde kannatti kokea, kaikesta rasittavuudestaan huolimatta. Mitäpä ei turisti tekisi kokemuksiensa eteen!