Taas junassa matkalla silkkitien kaupunkiin
Maanantain matkamme tuntui vähän vanhan kertaukselta, kun pääsimme kokemaan intialaisen junan kyytiä.
Ajoimme bussilla Delhin juna-asemalle. Reitti melkein asemalle saakka oli tuttua, mutta bussilla emme päässeet perille aseman parkkiin, mitä olisi odottanut. Jouduimme kävelemään kapeaa sotkuista sivukatua pitkin muutaman sata metriä. Onneksi matkalaukut olivat lähteneet jo bussilla kohti seuraavaa kaupunkia, ei tarvinnut sentään niitä raahata lehmänläjien seassa. Reittimme oli kyllä melkoista sotkujen väistelyä, mutta kaikkein kammottavin kohta oli aivan aseman portaiden edessä: suoranainen kaatopaikka. Kun odotimme aseman edessä junamme tuloa, näimme muutaman nuoren miehen kävelevän juuri sinne jäteläjän ääreen tekemään tarpeitaan. Kerjäläislapset juoksentelivat kadulla ja kaatopaikan nurkilla.
Laiturille meno sujui pienten kassiemme kanssa jouhevasti ja nousimme junaan, liki kilometrin pituiseen, mutta nykyaikaisen oloiseen. Vaunuosasto oli aikamoinen yllätys, sillä se oli täynnä makuupaikkoja! Meillä oli neljän hengen osasto, missä oli kaksi alapetiä ja kaksi yläpetiä. Tuntui, että istumaan siihen ei kunnolla mahtunut. Onneksi matkanjohtajamme Outi opasti, että penkiltä sai toisen istuintyynyn nostettua selkänojaksi, joten mahduimme istumaan.
Siinä sitten istuskelimme ja katselimme maisemia: radan varren surkeita peltihökkeleitä ja loputonta muoviroskan määrää. Saimme kuulla, että asunnot ovat sisältä kohtalaisen siistejä ja viihtyisiä. Pyykit kuivuivat narulla, katoilla oli lautasantenneja. Ilmeisesti kaikesta kurjuudesta huolimatta ihmiset elelevät alueella tyytyväisinä.
Matka jatkui, välillä oli pysähdyksiä, mutta kuitenkin ympäristö vaihtui vähitellen maalaismaisemaksi, peltoineen ja puskineen. Välillä ohitimme pieniä kaupunkeja. Kun itse kukin alkoi väsähtää - univaje näkyi edelleen - oli näppärää kiivetä yläpetille ja ottaa torkut. Se virkisti kummasti.
Loppumatkan kuljimme vielä tutulla bussillamme, joskin alkuperäisestä aikataulusta myöhässä. Välillä piti odottaa ohittavaa junaa, välillä tie oli korjauksessa, lehmiä oli tiellä tai piti jostain muusta syystä kiertää poikkeavaa reittiä. Lounaalle kuitenkin pääsimme iltapäivällä Mandawan kaupunkiin. Ruoka oli hyvää ja vahvasti maustettua.
Myöhästyneen aikataulumme vuoksi Mandawan pääkohteemme, koristeelliset talot, Havelit, jäivät lopulta melko lyhyelle tutustumiselle. Siirryimme bussilla keskustaan ja saimme mukaan vielä Mandawan paikallisoppaan, joka vei meidät parhaiten entisöityyn haveliin ja kertoi niiden tarinaa.
Mandawan on historiallinen kaupunki, joka on tunnettu vauraiden maatilojen alueena ja vilkkaana kauppapaikkana. On varsin ymmärrettävää, että myös Silkkitien eteläinen reitti on kulkenut tätä kautta. Alueen maharadja oli perinyt varsin kohtuullista veroa ja kauppa oli kukoistanut. Kun vanha maharadja oli kuollut, perilliset jakoivat alueen viiteen osaan ja alkoivat jokainen periä veroa. Lopputuloksena verotus viisinkertaistui ja kauppiaat katosivat. Vaurastuneet Mandawan kauppiaat siirtyivät jatkamaan bisneksiään Kalkuttaan, mutta perheet jäivät Mandawaan. Vauraat miehet rakensivat upeat talot, havelit, perheilleen. Yhteen tällaiseen entisöityyn kohteeseen meidät vietiin.
Havelit ovat ulkoisesti koristeellisia, mutta ei kuitenkaan ollenkaan niin upeita kuin sisäpuolelta. Talon etuseinä on tiivis, portaita pitkin menimme portille ja siitä sisälle taloon. Sisäänkäynnistä pääsimme suoraan upealle etupihalla, laajalle alueelle, missä oli kaksi erillistä taloa tiiviisti pihaa kiertäen. Alunperin talo on kuulunut yhdelle varakkaalle kauppiaalle, mutta nykyisin sen omistavat hänen kaksi poikaansa. Toinen pojista on entisöinyt oman puolikkaassa, toinen on jättänyt omansa ennalleen. Kumpikaan ei asu havelissaan vaan jossain kaupungissa. Talojen esittely turisteille tuo tuloja.
Talon kaikki seinät ovat erilaisten freskojen peitossa. Niissä kuvataan paikallisia ihmisiä, tapahtumia, eläimiä ja myös brittejä sellaisina, miten paikalliset ihmiset ovat nämä kokeneet. Paikallisille taiteilijoille on kuvattu, miten brittien oleellinen piirre on hattu ja metsästyskivääri, joten sellaisina heidät on freskoihin maalattu. Etupihalla oli muutamia puita ja kukkaistutuksia ja seinustoilla joitakin huoneita, joissa talon isäntä on ottanut vastaan vieraat.
Pihan takaosasta on kulku toiselle sisäpihalle, joka on ollut perheen käytössä. Koristelut olivat sielläkin lähes yhtä näyttävät kuin ensimmäisellä pihalla, mutta keskellä oli iso hiekalla täytetty allas, missä kasvoi puita ja pensaita. Altaan alapuolella oli iso vesisäiliö, mihin perhe keräsi vettä monsuunien aikaan. Pihan ympärillä olivat perheen makuuhuoneet, oleskelutilat ja ruokailutilat. Talon takana oli vielä tilaa eläimille, mitta sinne emme menneet. Sen sijaan pääsimmme kiipeämään rakennuksen katolle, mistä näimme rakenteet yläpuolelta ja lopuksi kauniin auringonlaskun.
Kaupungissa on liki sata havelia, mutta osa on rappiolla, osa hotelleina ja osa museoina. Pääsimme katsomaan vielä ulkopuolelta paria rakennusta, mutta sitten tuli jo hämärä ja jouduimme siirtymään bussillemme. Majoituimme todella mielenkiintoiseen aavikkohotelliin, missä huoneet oli sijoitettu osa päärakennuksen 2. kerrokseen ja osa pihalla oleviin bungaloveihin. Kokemus oli varsin mielenkiintoinen. Illallinen oli jälleen maukas ja tulinen, mutta turhan pian edellisen aterian jälkeen. Intialaiset aikataulut voivat olla tällaisia!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti