Good bye Galapagos!
Lobosin saari oli lähinnä vain pieni kallioluoto, mutta siellä oli paritteluvalmiita fregattilintuja, urokset punaiset kurkkupussit pullollaan. Muu ryhmämme ei ollut niitä nähnyt, siksi sinnepäin oli vielä mentävä.
Venematka oli lyhyt ja saarellakin kävelimme melko lyhyen matkaa. Reitti oli kuitenkin erittäin hankala, sillä kävelimme suurimman osan matkaa pitkin rantaa isojen laavakivien päällä, tasapainoa hakien. Retki oli melkein yhtä parkouria! Jos halusi valokuvata, piti löytää tasainen kivi ja keskittyä välillä kuvaamiseen. Onneksi ei satanut, sillä märkinä kivet olisivat olleet todella liukkaita!
Vaihtelevassa maastossa kävellessä en huomannut keinuntaa, mutta tasaisella maalla kävellessä tai seistessä maailmani keinahteli tasaisesti puolelta toiselle. Yhdeksän vuorokauden oleskelu laivassa alkoi näkyä. Viimeisenä yönä laivamme oli ajanut reissumme pisimmän matkan, 14 tuntia. Välissä oli melko syvää vettä ja laivan keikkuminen yöllä sen mukaista. Kroppa on kuitenkin jo tähän tottunut, laivassa pääsi hyvin liikkumaan - enkä oksentanut.
Aamupalan jälkeen pakkasimme laukkumme ja laivan pojat veivät ne lentokentälle. Me lähdimme hetken päästä heidän perässään kumiveneillä maihin ja kentälle. Tarkoitus oli tsekata laukut sisään ja palata aamupäiväksi kaupunkiin, San Christobaliin, reilun 9300 ihmisen kotikaupunkiin. Osoittautui, että olikin jokin kansallinen juhlapäivä ja lentokentän virkailijat tulivat paikalle vasta klo 10. Tätä eivät olleet Carlos tai laivan miehistö ottaneet huomioon. Meille jäi tunti aikaa ”tukea paikallista taloutta” , kuten Carloksella oli tapana sanoa.
Matkatavaroittemme tsekkaus koneeseen ei sekään mennyt kuin strömsössä. Henkilökunta valui paikalle hissuksiin kymmenen jälkeen, mutta lähinnä vain tuijottivat koneitaan ja pyörittelivät päitään. Lopulta joku otti kännykän käteen ja homma alkoi edetä, hitaasti. Paikallisen netin toiminta oli pettänyt eikä lentoyhtiön keskusyksikköön saanut yhteyttä. Kännykän avulla yhteys saatiin, mutta laput matkalaukkuihin piti kirjoittaa käsin. Niitä näytti olevan laatikossa iso nippu valmiina, joten ilmeisesti lappuja oli laitettu laukkuihin käsin ennenkin. Lopulta oleskelumme San Christobalissa lyheni puoleen tuntiin, kävelimme hetken rantakatua ja katselimme maisemia. Hotelleja täältäkin jo löytyi useita. Turismi kasvaa ja levittäytyy varmasti tännekin.
Lento San Christobalista Guayaquilin (lausutaan: Kajakil) rantakaupunkiin kesti vain pari tuntia. Paikallisten nimien lausuminen osoittautui hiukka hankalaksi, joten paappa päätyi puhuttelemaaan tätä kaupunkia Kuikuliksi. Kuikulissa meillä oli aikaa vaihtoon 4 tuntia, mutta edellisen lentokentän kokemuksen perusteella lähdimme melko nopeasti siirtymään kentän kansainväliselle puolelle. Ainut, mitä itse Kuikulin kaupungista näimme, oli tulvivat pellot aivan kaupungin nurkilla. Riisiä Ecuadorissa kasvatetaan, joten en ole varma, olivatko tulvat sateesta vai riisin viljelystä johtuvia.
Kotimatka ja kotiutuminen sujuivat tästä eteenpäin normaalisti: 12 tunnin lento Amsterdamiin, 6 tuntia palloilua ja odottelua Amsissa ja vajaa 3 tuntia lentoa kotimaahan. Keskiviikon ja torstain välisenä yönä olimme umpiväsyneinä taas kotona. Seuraava päivä meni ihan hyvin, mutta sitten iskivät jet lag ja vaikeudet. Minä sain ilmeisesti Guayaquilin kentällä ruokaillessani bakteerin ja hirveän ripulin. Kun oireet olivat hirveät, menin saman tien lääkäriin ja sain lääkkeet. Lauantaina aloin toipua. Paappa puolestaan sai takaisin räkätaudin, joka jo kerran oli mennyt ohi Galapagosilla ollessamme. Tauti oli jäänyt kroppaan muhimaan ja palasi kylmemmissä olosuhteissa takaisin. Tätä kirjoittaessa sunnuntaina hän potee edelleen.
Koko upean matkamme kokemuksia olemme jaksaneet jo vähän summata ja miettiä. Matka oli ensinnäkin ehdottomasti tekemisen arvoinen, koko rahan edestä. Samoin olimme erittäin tyytyväisiä siihen, että otimme heti pidennetyn version, sillä moni huippukokemus olisi jäänyt kokematta ilman viimeistä viittä päivää. Esimerkiksi merikilpikonnia, matkan merkittävintä yksittäistä kokemusta, emme olisi saaneet perusmatkamme aikana. Jopa jättiläiskilpikonnat olisivat jääneet hyvin vähiin.
Kokonaisuutena matkamme oli täynnä mitä upeampia kokemuksia, maisemia ja ihmisiä. Kansainvälinen ryhmämme oli hauska. Yksi rouvista kokosi kaikkien matkalaisten Facebook-yhteystiedot ja aikoi perustaa meille Galapagos-ryhmän, missä voimme jatkossa jakaa kuviamme ja kokemuksiamme. Aika näyttää, miten tämä toteutuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti