Lomamatkan häntä häämöttää

Lomamatkan häntä häämöttää

Galapagoksen-lomamme viimeinen kokonainen vuorokausi alkoi maanantaina. Ohjelmaa oli pistetty taas päivä täyteen ihan kuin sitä ajatellen, että tästä reissusta otetaan kyllä kaikki irti.

Kapteeni oli ohjannut laivamme takaisin Santiagon saaren viereen, siis samoille seuduille kuin suomalaisen ryhmämme kanssa. Olimme kiertäneet Isabelan kokonaan pohjoisen kautta, ylittäneet päiväntasaajan mennen tullen ja aamulla olimme näiden kahden saaren välissä. 

Isabelalle emme enää palanneet vaan kiertelimme Santiagon länsireunaa eri kohdissa. Aamun ensimmäinen retki tehtiin pelkästään kumiveneillä. Jo matkalla kohteeseen tuli vastaan päivän ensimmäinen löytö, hai. Se ui pinnassa, niin että selkeäevä ja välillä selkäkin näkyivät hienosti. Hai oli suuri, vaaleanruskea. Toisessa veneessä kuljettajana ollut Pepe oli erottanut hain raidat, eli kyseessä oli tiikerihai.  Sen näkeminen ei ole aivan tavallista näillä vesillä.

Ajelimme pitkin Bucanerojen lahden rantoja: tänne olivat merirosvotkin aikoinaan rantautuneet. Galapagosin saarten löytäjänä pidetään Panaman arkkipiispaa, joka joutui tyveneen purjehtiessaan Peruun 1530-luvulla ja ajautui merivirtojen mukana Galapagosille. Kun saarilla ei ollut vettä eikä muuta syötävää kuin kilpikonnat, nimesi piispa paikan maanpäälliseksi helvetiksi. Sen verran hän kuitenkin vettä ja sapuskaa löysi, että pääsi kertomaan seikkailuistaan. Liki 300 seuraavan vuoden aikana saaret eivät kuitenkaan kiinnostaneet ketään muita kuin merirosvoja.  

Santiago maisemat olivat karut ja jylhät. Kalliot olivat pääosin mustaa laavakiveä, jossa kerrostumat näkyivät hyvin. Seinämistä oli irronnut suuria kappaleita, jotka olivat pudonneet veteen. Siellä täällä kallioilla lepäili Galapagosin hylkeitä, vaikka juuri toista lajia, Tyynenmeren hyljettä olimme etsimässä (tarkemmin sanottuna kumpikaan laji ei ole niitä hylkeitä, mitä meillä on kotimaassa, vaan korvahylkeitä). Vedessä ei näkynyt mitään erityistä, mutta monia värikkäitä kaloja kyllä ja merilintuja oli kallioilla montaa sorttia. Suulat, pelikaanit ja lokit olivat niistä tunnistettavia, mutta edelleenkin paljon jäi meille oudoksi. Ryhmässämme oli pari brittikaverusta, jotka olivat innokkaita lintubongareita ja kuvasivat ja yrittivät saada nimetyiksi kaiken näkemänsä. Meille riitti lintujen näkeminen.

Toinen retki lähti liikkeelle heti ensimmäisen perään: lähdimme uimaan ja snorklaamaan. Laiva siirtyi hieman suojaisempaan lahteen kuin alunperin oli suunniteltu, sillä lähempänä avomerta merenkäynti oli taas hyvin voimakasta. Minun kannaltani se oli hyvä ratkaisu, sillä en tosiaankaan olisi jaksanut taistella rankkaa merenkäyntiä vastaan. Hieman tässä menetettiin mahdollisuutta kaikkein suurimpien kalojen, haiden ja rauskujen näkemiseen. Pikkukaloja kuitenkin näkyi ja vesi oli kirkasta pitkälle pohjaan asti. Kun vesi oli taas ihanan lämmintä, otin tilanteen nautiskelun kannalta - näkyi isoja kaloja tai ei. Seuraava kerta uiskentelua näin lämpimässä vedessä taitaa olla aika kaukana tulevaisuudessa! Uintiretki loppui vesisateeseen - onneksi emme kastuneet pahemmin :-) 

Lounaan jälkeen oli taas kiire, lähdimme kävelyretkelle  Puerto Egasiin, Egasin-lahdelle. Alueella oli joskus ollut suolakaivos, mutta sinne emme menneet. Sade näytti jo tauonneen, mutta jatkui hetken kuluttua raskaana. Kertakäyttöiset sadetakit pitivät meidät pääosin kuivina, mutta kuuma tuli. 

Kävelimme pitkin rantaa, missä tavanomaisten mustien laavakivien sijaan oli enemmän tummaa tuhkakiveä. Se oli kasaantunut tiiviiksi laatoiksi rannalle ja sitä pitkin oli mukava kävellä, ei ollut liukasta. Rannalla oli jälleen paljon merilintuja ja muutama Tyynenmeren hyljekin, kun niitä olimme tällä alueella oikein erikseen katselemassa. Vaahtopäiset aallot löivät kallioihin ja veden liike oli todella voimakasta. Hiekka oli kauniin kirjavaa, sillä siinä oli sekoittunut mustaa laavakiveä, hapettunutta punaista laavakiveä ja rikkoutuneita simpukankuoria. Valitettavasti myös mitä erilaisimpia muovin kappaleita löytyi rantahiekasta. Porukkamme ryhtyi kävellessämme keräämään muovia ja onneksi joltakin löytyi myös pussi siihen tarkoitukseen. Pienet tavarat menivät pussissa veneeseen, isoimmat sellaisenaan. Carlos oli monta kertaa käynyt hakemassa vedestä muovin kappaleita ja muihinkin sama into oli tarttunut. 

Pitkän kävelyn ja maisemien ihailun jälkeen käännyimme takaisin. Venelaiturimme oli tällä kertaa pelkkä hiekkaranta, mistä nousimme veneeseen suoraan vedestä. Paapan kanssa kiiruhdimme rannalle hieman muita nopeammin ja kävimme vielä hetkisen pulahtamassa vedessä ja jättämässä hyvästit näille lämpimille uimavesille. 

Kotiinlähtöpäivää edeltävän illan ohjelmaan kuului paitsi pakollista pakkaamista myös läksiäistilaisuus (cocktail ja kiitokset) ja illallinen. Kansainvälisessä joukossamme ei puheita pidetty eikä sen kummemmin kiitelty ketään. Jokainen kävi viemässä tippikuoren kapteenille ja Carlosille. Sen jälkeen siirryimme pöytiin. Illallinen oli jopa edellisiä päiviäkin loistavampi, kattausta ja koristeluita myöten. 

Koko matka on ollut suorastaan ihmeellinen. Joka päivä on tullut vastaan uusia ja taas uusia kokemuksia, upeita maisemia ja erikoisia eläimiä. Ilman pidennettyä matkaamme olisimme jääneet paljosta paitsi. Erityisesti olisi harmittanut, jos emme olisi nähneet merikilpikonnia koskaan. Ne olivat meille molemmille, paapalle ja minulle koko matkan upein elämys. Nyt kuitenkin tuntuu, että suunnilleen kaikki on koettu. Pientä ohjelmaan aamulla, herätys on varhain ja vielä yhdelle retkelle lähdemme Lobosin saarelle kello 6 aamulla.