Hiljainen aamupäivä
Aamun ohjelma oli tiedossa olevista vaikein. Vierailimme punaisten khmerien joukkohaudan ja tuhoamisleirin muistomerkillä Choeung Ekissä ja Tuol Sleng -vankilamuseossa.
Muistomerkki on rakennettu noin 15 kilometrin päähän Phnom Penhistä lounaaseen. Paikalla on aikaisemmin sijainnut vanha kiinalainen hautausmaa ja sen punakhmerit valitsivat uhriensa yleiseksi hautapaikaksi. Sinne oli tuotu uhreja punakhmerien vankiloista. Osa uhreista, esim. lapset tapettiin paikan päälläkin. Uhreja ei ammuttu eikä tapettu kaasulla, kuten natsit tekivät. Heitä lyötiin kaikilla mahdollisilla saatavilla olevilla työkaluilla. Kuolleiden kalloista löytyneistä jäljistä on voitu päätellä tekotapa.
Kun punaiset khmerit kukistettiin 1979, joukkohaudat paljastuivat. Esille kaivettiin 9000 ruumista. Niitä ei voinut tunnistaa, joten loput joukkohaudat jätettiin avaamatta. Arvioidaan, että vielä toinen mokoma uhreja olisi löytynyt. Näitä joukkohautoja on lukuisia ympäri maata, Choeung Ek lienee niistä tunnetuin. Haudoista löytyneet luut tutkittiin, määritettiin sukupuoli ja ikä, tapa, jolla murha oli tehty. Kun luut oli puhdistettu, ne koottiin alueen keskelle suureen muistomerkkiin, jonka lasivitriinissä ne ovat nähtävillä, samoin uhrien vaatteita. Koko paikka oli äärimmäisen surullinen, veti hiljaiseksi.
Valtaan noustuaan punakhmerit määräsivät kaikki ihmiset kaupungeista ja vähän isommista kyläkeskuksistakin muuttamaan pois kotoaan. Pakkosiirtoja tehtiin muutama peräkkäin ja sillä tavalla perheet ja suvut saatiin erotettua toisistaan. Ihmisten sitoutuminen lähiyhteisöönsä saatiin katkaistua ja näin kansan mahdollisuus nousta vastustamaan punaisten valtaa tehtiin vaikeammaksi. Vanhan hallinnon tuhoaminen oli suunniteltua ja systemaattista, erittäin älykkäästi tehtyä.
Phnom Penhissä sijaitseva Tuol Sleng- museo oli ennen punakhmerien valtakautta toiminut alueen yläkouluna. Kun ihmiset oli siirretty pois kaupungista, koulu oli jäänyt tyhjilleen ja sopi hyvin toimimaan vankilana. Luokkahuoneet olivat isoja vankilasaleja tai jaettuna pieniin koppeihin, joihin vangit voitiin eristää toisistaan. Vangit oli kiinnitetty kahleistaan lattiaan tai seinään, joten liikkumatilaa ei juuri ollut.
Pol Potin hallinnon hirmutyöt ovat kauheita. Kuka tahansa saattoi joutua vankilaan, jopa osa niistä, jotka olivat itse olleet punakhmerien kannattajia. Vankilaan joutunut ihminen saattoi kidutuksen jälkeen ilmoittaa kenen tahansa tuntemansa ihmisen nimen ja taas saatiin uutta tuhottavaa. Kidutuskeinot olivat hirvittäviä, samoin vankilan olosuhteet. Tuol Slengin vankilasta selvisi hengissä lopulta 11 ihmistä, 7 aikuista ja 4 lasta, joista kahden henkilöllisyyttä ei tiedetä, koska he olivat niin pieniä.
Kaiken kaikkiaan punaisten Khmerien hirmutöissä kuoli ainakin 1,5 miljoonaa ihmistä, joidenkin arvioiden mukaan - kun mukaan otetaan myös ne, jotka kuolivat pakkosiirroissa tai nälkään ja uupumukseen - jopa 3 miljoonaa.
Hämmästyttävintä koko punaisten khmerien toiminnassa on sen johto. Pol Pot oli yläluokkaisen perheen poika, joka kävi lukion ja pääsi stipendiaattina opiskelemaan Ranskaan. Hänen ensimmäinen vaimonsa oli ensimmäinen Khmer-tyttö, joka valmistui lukiosta ja lähti hänkin opiskelemaan Ranskaan. Punaisten Khmerien johtajista löytyi mm. kaksi taloustieteen tohtoria ja yksi historiasta väitellyt tohtori, kaikki Ranskassa opiskelleita. Kambodza oli entinen Ranskan alusmaa, itsenäistynyt vuonna 1953, joten 1950-luvulla se oli selkeä suunta korkeampiin opintoihin tähtääville. Siellä kommunismi oli nouseva aate, johon Khmer- opiskelijat, yläluokkaiset älyköt, hurahtivat.
Punaisten Khmerien johtajat olivat saaneet Kambodzalta parasta, mitä maa voi tarjota. He kiittivät maataan pahimmalla mahdollisella tavalla, tuhoamalla maan toimintakyvyn, ihmisten toimeentulon ja surmaamalla miljoonittain ihmisiä. Vain muutama heistä sai rangaistuksen hirmuteoistaan. Pol Pot joutui muodolliseen kotiarestiin, missä kuoli vuotta myöhemmin. Viimeisten vuosien aikana yksi länsimainen toimittaja oli saanut häneltä haastattelun, missä Pol Pot oli kiistänyt hirmutyönsä (ei voinut tietää, mitä kentän tasolla tapahtui) ja kuvasi itseään lempeäksi mieheksi.
Punakhmerien toiminnan jälkeen maa on vähitellen alkanut toipua. Silti aikuisikäiset muistavat kaikki vielä sodan. Sodassa vammautuneita on paljon, esimerkiksi iltaravintolan tarjoilijalta puuttui kokonaan oikea käsi olkapäätä myöten. Henkiset vammat ovat varmasti suuret, koska niin monet sotarikolliset ovat jääneet rankaisematta - saattavat olla jopa erittäin hyvin toimeentulevia ja korkeassa asemassa. Heidän uhrinsa eivät uskalla ilmiantaa heitä, koska pelkäävät edelleenkin omaa kohtaloaan.
Tuntuu, että Kambodza on täynnä surullisia tarinoita. Silti ihmiset ovat iloisia ja tyytyväisen oloisia. He ovat ahkeria ja rakentavat maataan. Kambodzan taloudellinen kehitys oli 1960-luvulla Etelä-Korean tasolla. Se kuvaa hyvin, miten paljon maalla on kirittävää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti