Tunnelirottia etsimässä

Tunnelirottia etsimässä

Tänään saimme kokea, miltä on tuntunut Vietkongin sissien elämä tunneleissa 1960-luvuilla. Vasemmistolaiset sissit olivat kaivaneet tunneleita jo 1940-luvulta lähtien. Vietnamin sotaan mennessä tunneleita oli kertynyt jo noin 200 km Saigonin ympäristöön. Niistä käsin vietkongilaiset kävivät sissisotaa USA:n sotilasjoukkoja vastaan. Kuvissa on poikkileikkaus luolien rakenteista ja kartta, missä mustat viivat kuvaavat sissien käytäviä.

Cu Chi on paikka, missä ryhmämme pääsi tutustumaan tunneleihin. Vastaavia tutustumiskohteita on muuallakin, myös Saigonin lähistöllä, mutta tätä oppaamme suositteli meille: ei ole liikaa turisteja. Matka Saigonista kesti pari tuntia, sillä liikenne on tukkoista ja  hidasta. Matkaa Cu Chihin oli vain noin 70 km (jos muistan oikein). Oppaamme kertoili Vietnamin sodan taustoista, mikä olikin tarpeen, kun en ainakaan minä ollut perehtynyt aiheeseen kovin syvällisesti. 

Luolastoja on avarrettu ja isoimpia huoneita avattu suoraan turistien nähtäväksi. Halukkaat pääsivät niihin sisälle. Ensimmäinen käytävä oli noin 15 metriä pitkä, aika moni meistä uskaltautui sinne sisälle. Sairastupa ja leikkaussali, pieni yhdyskäytävä niiden välissä, komentokeskus, keittiö ja ruokasali olivat nähtävillä, kalustettuna ja restauroituina. Nämä ensimmäiset tunnelit olivat hieman väljennettyjä, joten turisti mahtui niissä kulkemaan vahvasti kumartuneena. Isompi ihminen joutui jo niissäkin melkein konttausasentoon. Vietnamilaiset ihmiset ovat selvästi pienempiä kuin suomalaiset, joten kyllä he paremmin ovat käytäviin mahtuneet kuin suomalaiset turistit. 

Sissien ampumakorsu oli jätetty kutakuinkin entiseen asentoonsa. Sisäänmeno sinne oli mielenkiintoinen: pienen pieni peitetty aukko muutaman metrin päässä korsusta. Luolaoppaamme näytti, miten se löydetään ja miten sinne mennään. Aukko oli niin pieni, että täysikokoinen mies mahtui siitä vain vaivoin läpi. Pienikokoinen luolaoppaamme, oma oppaamme Mikael ja paikallisoppaamme Phi menivät aukosta sisään. Turisteista nuorin ja toisaalta pienikokoisin mies menivät aukosta sisään. Ulostulo olikin sitten muutaman metrin päässä aivan eri suunnassa korsun takana. Itse en olisi uskaltautunut tekemään sitä temppua. 

Lataamissani kuvissa näkyy, miten luolaopas menee sisälle aukosta, peittää sen mennessään ja nousee ylös toisesta aukosta. 

Pieni pätkä luolia oli jätetty alkuperäisen kokoonsa. Niihin pääsi kurkistamaan ja myös kulkemaan halutessaan. Tämä luolan pätkä oli 35 metriä pitkä, siinä oli laskeumista alaspäin ja sitten pieni kiipeäminen ylöspäin. Sisäänmenohuoneeseen tuli meistä aika moni, mutta pieneen ja ahtaaseen tunneliin lähti jälleen ryhmämme nuorin mies, minä ja pienin mies. Matkaa piti mennä jo tosi kumarassa. Lasku piti mennä peppumäkeä, sen jälkeen eteenpäin pieni pätkä kontaten. Luolissa oli yllättäen hyvin kuumaa ja kosteaa. Ilman happipitoisuus ei ollut ulkoilman luokkaa. Liikkuminen oli tukalaa ja hengästyttävää, koska happea oli selvästi vähemmän kuin tavallisen liikuntasuoritusten aikana. Selvitin urakan kunnialla, vaikka olinkin melkoisen hengästynyt takaisin maan pinnalle päästyäni. 

Saimme pienen käsityksen siitä, millaista Vietkongin sissien elo luolissa on mahtanut olla.  Sodan kauheus näkyi myös erilaisissa ansoissa, joita esiteltiin alueella. Jos amerikkalaisten raakuuksista on jo nähty monenlaista kuvaa, tuli tänään mieleen, että Vietkongilaiset ovat osanneet olla yhtä lailla julmia omassa sodassaan. Ja ne tunnelirotat, ne olivat amerikkalaisia, pienikokoisia sotilaita, jotka oli koulutettu käymään sotaa ahtaissa tunneleissa. Oma henki ei tainnut niissä sodissa kovin usein säästyä. 

Kuvaesittelyni kaksi ensimmäistä kuvaa ovat saigonilaisen lastensairaalan tiloista. Tämän matkan erikoisuuksiin kuului se, että pääsimme menomatkalla käymään siellä vessassa, kun paikallinen huoltoasema oli Phin mielestä liian likainen. Palvelu pelasi ja vessa oli siisti! 

Lounas nautittiin taas kauniissa ympäristössä, joen saaressa sijaitsevassa ravintolassa. Se katkaisi sopivasti paluumatkaa. Retkipäivämme lopuksi menimme käymään Etelä-Vietnamin entisessä presidentin palatsissa. Presidentti oli asunut siellä 1970-luvulle siihen saakka, kun Vietnamin sota päättyi ja  eteläinen ja pohjoinen osa yhdistyivät. Rakennus oli komea ja suureellinenkin, mutta kattoterassilta aukeni mukava näkymä kaupungin yli. Rakennus on nykyisin pelkästään museokäytössä, koska pääkaupunki on pohjoisessa Hanoissa. 

Kiertomatkamme Thaimaa - Kambodza - Vietnam alkaa olla lopuillaan. Jäljellä on läksiäisillallinen ja huominen päivä kaupungilla kulkemiseen. Katsotaan, missä vaiheessa pystyn kirjoittamaan ja lataamaan seuraavan päivityksen. 

Mekongilta vanhaan Saigoniin

Mekongilta vanhaan Saigoniin

Viipymisemme Can Thossa oli vain yhden yön mittainen. Aamulla anivarhain lähdimme kohti paikkakunnan tärkeintä matkailunähtävyyttä, kelluvia markkinoita. Koska tapahtuma on vain sunnuntaiaamuisin (näin asian ymmärsin), sinne oli lähdettävä tasan juuri tänä aamuna.

Ja kas, astuimme jälleen jokiveneeseen, joka kuljetti meidät pitkin Han-jokea markkinoille. Niissä tapahtumat etenevät niin, että myyjien isoista veneistä lastattiin hedelmiä ja vihanneksia ostajien pieniin veneisiin. Ostokset maksettiin ja ostajan vene ajoi seuraavan tarvittavan tuotteen myyjän kylkeen. Turistit ovat omissa veneissään, seuraavat tapahtumia ja joen vilkasta hyörinää, ehkä ostavat jostakin veneestä virvokkeita tai hedelmiä itselleen. Olimme paikalla aamulla klo 9 ja silti markkinoiden vilkkain aika oli jo takana päin. Vietnamilaiset ovat aamuvirkkuja ja kauppaa tekevää kansaa.

Matkaa Can Thosta Ho Chi Minhin kaupunkiin, entiseen Saigoniin oli noin 180 km. Alkumatkasta näimme vielä Mekongin lasku-uomia ja kanavia, mutta vähitellen ne loppuivat ja matka jatkui sisämaan kylien läpi. Matkalla lounastimme paikassa, jota saigonilaisetkin pitävät mukavana sunnuntailounaan nauttimispaikkana. Kun olimme varhain liikkeellä, ehdimme ennen ruuhkia. Ruoka oli yksi parhaista, mitä tällä matkallamme olemme saaneet.

Vietnamin vilkkaassa liikenteessä ei koskaan tiedä, mitä voi sattua. Siksi matkaan pitää aina varata runsaasti aikaa. No, meille ei sattunut mitään. Olimme perillä Saigonissa jo pari tuntia ennakoitua varhaisemmin ja oppaamme (kotimainen Mikael ja paikallinen Phi) havaitsivat viisaaksi viedä meidät Sotamuseoon. Alkuperäisen suunnitelman mukaan se oli suunnitelmissa seuraavaan aamuun. Nyt tienasimme itsellemme hieman pitemmät yöunet.

Sotamuseo kertoo tietenkin Vietnamin sodasta. Kun sitä on nähnyt elokuvissa lähinnä amerikkalaisena versiona, tarjottiin museossa vastapuolen, kommunistisen Vietnamin kansantasavallan versio valokuvien ja esinekokoelmien kautta. Versioissa on eroja, mutta sodan julmuus tulee kyllä molemmilla tavoilla selväksi. En ottanut valokuvia.

Illan tavanomainen käsikirjoitus toistui Saigonissakin: tutustumista kaupunkiin kävellen ryhmämme mukana, sen jälkeen paapan kansaa kaksistaan syömään Lemongrass - nimiseen paikkaan, jota oppaamme suositteli. Oli kyllä onnistunut suositus, ruoka oli tosi hyvää. Ja voi tätä kaupungin iltavalaistusta!

Jälleen matkaan

Jälleen matkaan

Kiertomatkan ajatuksena on tietenkin kiertää maata ja nähdä paikkoja. Lauantaina lähdimme kukkulaltamme ja tutustuimme vielä Chau Docin kaupungin markkinoihin. Kaupungissa ei ollut lainkaan tavarataloja. Markkinoilla olikin sitten myynnissä ihan kaikkea mahdollista, mitä ihminen äkkiseltään voisi kaivata. Kaikenlaista ruokaa, etenkin kaloja ja hedelmiä oli ties miten montaa lajia. Ostoksiin meillä ei ollut aikaa, mutta oppaamme Mikael osti meille maisteltavaksi lootuksen siemeniä. Ne olivat hieman papumaisen makuisia, oikein hyviä.

Aamupäivän toisena ohjelmanumerona oli jälleen jokiristeily. Näimme kaupungin rakennuksia uudesta kulmasta. Kaduilta katsottuna Chau Doc oli vaikuttanut kohtalaisen siistiltä ja monet talot ihan hyväkuntoisilta. Joelta katsottuna paljastui toisenlainen totuus. Samanlaisia peltihökkeleitä täällä oli kuin Kambodzassakin. Tulvat eivät ehkä yllä kambodzalaisiin mittoihin, kun talojen alla olevat puupaalut tuntuivat matalammilta kuin siellä. Roskia ei ollut ihan niin paljon kuin Kambodzassa, tai ainakin ne olivat pussitettuina. Silti rakennuksista paistoi asukkaiden köyhyys. Vaikka vaurautta tuntuu Vietnamissa olevan enemmän kuin Kambodzassa, on köyhiäkin varmasti paljon.

Vietnam on sosialistinen maa, joka pinta-alaltaan on jokseenkin Suomen kokoinen, mutta asukasluku on 90 miljoonaa. Väentiheys on melkoinen. Siihen nähden autoja on hyvin vähän, eivätkä merkit ja mallit ole ollenkaan niin pröystäileviä kuin Kambodzassa. Mopoja ja skoottereita, niitä sitten on! Kaupunkien keskustoihin on jokseenkin turha lähteä muunlaisilla vekottimilla liikkeelle. Vietnamissa on myös julkista bussiliikennettä (Kambodzassa ei ollut), mutta tähän mennessä ei vielä ole tullut rautateitä vastaan. Niitä menee kyllä pohjoiseen päin. Mekongin suistossa venekin on kätevä menopeli.

Jokiristeilyn lopussa kiipesimme rannalle, kävelimme mitättömän heppoista puusiltaa pitkin rannalle ja pieneen chan-kansan - paikallisen islaminuskoisen vähemmistön - kylään. Tarkoituksena oli tutustua asuntoihin vähän muualta kuin kadun puolelta ja toisaalta ostaa mahdollisesti kyläläisten tekemiä käsitöitä. Kylän naiset kutoivat kangasta ja siitä tehtiin käsitöitä myyntiin. Tuotteet olivat viehättäviä, ja niin tuotteet ja setelit vaihtoivat omistajaa. Ostin kolme isompaa laukkua ja kolme pientä sekä lippalakin. Hintaa tuli reilu 20 euroa eikä ehkä tule samanlaisia muualla vastaan.

Mielenkiintoinen piirre tässä pienessä kylässä oli se, että joelta tullessa vierailija saapui nukkuvan, hiljaisen talorykelmän keskelle. Kun niiden läpi käveli puusiltoja myöten kadulle saakka, tajusikin yhtäkkiä olevansa edelleen Chau Docin kaupungissa. Kadunpuoleisten julkisivujen takana ihmisillä on kokonaan toinen elämänsä!

Jokiristeilyn jälkeen kiipesimme taas bussiin ja aloitimme matkamme kohti Can Thota, Vietnamin 4. suurinta kaupunkia. Koska matkasimme poikki jokisuistoa, oli jokia, kanavia ja niitä ylittäviä siltoja pitkin matkaa. Tien varressa oli rakennuksia tiheässä. Tuntui melkein, että matkamme oli pelkkää taajamaa toisensa perään. Mielenkiintoista nähtävää oli hyvin paljon.

Puolivälissä matkaa lounastimme krokotiilifarmilla ja söimme tietysti krokotiilinlihaa. Kun se oli vahvasti maustettua, se oli todella hyvääkin.

Can Thohon pääsimme hyvissä ajoin ja ehdimme alkuillasta käydä hieman kävelyllä, katsomassa keskustan rantakatua ja ravintolatarjontaa. Sieltä löytyi pieni ravintola, missä söimme iltaruokaa: keitettyjä vihanneksia, merenelävä-nuudelisalaattia, friteerattuja soijapalloja ja friteerattua kalaa. Hintaa tälle kahden hengen herkulliselle iltapalalle kertyi vähän yli 12 euroa. Ei paha.

Majoituimme Can Thon keskustassa 4 tähden hotellissa, joka sijaitsi melko lähellä jokirantaa. Pääoven lähelle ei bussilla päässyt, sillä suoraan oven edessä oli suuri vihannes- ja kalatukkutori, joka täytti jalkakäytävät kadun molemmin puolin. Kaikkea mahdollista oli myynnissä maassa olevien kulhojen päällä. Monet kalat tai ravut polskivat vedessä, jota hapetettiin letkulla. Myyjät kyykkivät tavaroiden vieressä ja ostajat poimivat ostoksiaan. Keskellä tietä pörräsivät skootterit. Menoa ja meininkiä riitti iltaan asti, klo 19 tori tyhjennettiin ja siivottiin. Aamulla klo 4 alkoi tavaroiden uudelleenlastaus tien varteen. Me nukuimme sikeässä unessa huoneessamme torin yläpuolella, kun skoottereiden tööttäily alkoi. Klo 7 sunnuntaiaamuna tori eli jo vilkasta elämäänsä.