Ajankulua

Viimeisen vuorokauden ajan olemme olleet ilmassa tai kentällä. Yllättäen liki 14 tunnin lento Sydneystä Dubaihin sujui aika kivuttomasti! Kone oli puolityhjä ja matkustamohenkilöstö patisteli meidät nukkumaan tyhjiin penkkeihin. Vaakatasossa sain nukuttua liki 6 tuntia. Se on kyllä aikamoinen ennätys ja nopeutti matkaa merkittävästi. Kaikkeen näköjään tottuu, pitkiin lentoihinkin!

Dubai - Lontoo -välillä pääsin niin ikään vaakatasoon nukkumaan, mutta kun Sydneyssä alkoi olla jo aamu, ei uni ollut enää yhtä maistuvaa. Silti nukkumalla matkan sai kulumaan aika rattoisasti. Käytännössä koko matka-aikamme oli yhtä pitkää yötä, Lontoossa olimme klo 6 aamulla.

Kotona ei oikein tahdo olla aikaa leffoille. Quantasin lennoilla on hyvät elokuvapalvelut, joten katsoin peräti 4 elokuvaa. Paras oli australialainen Dressmaker, missä pääosassa oli Kate Winslet. Elokuva näyttäisi olevan vasta tulossa Suomen ensi-iltaansa, joten saimme kokea sen ennakkonäytöksenä. Kannattaa käydä katsomassa.

http://www.episodi.fi/uutiset/kate-winslet-hurmaa-uuden-elokuvan-trailerissa-tarjolla-myos-mieskomeutta/

Lentokentillä notkuminen on uuvuttavaa. Lontoossa pitkä vaihtoaika on tarpeen, mutta  yli 3 tunnin notkuminen täälläkin on puuduttavaa. Ei tämä juuri enää seikkailulta tunnu!

Niin, koko 20-päiväinen reissumme onnistui kyllä kokonaisuutena erinomaisesti. Oppaamme ihmetteli, kun yhtenäkään päivänä ei edes satanut, korkeintaan oli pientä tihkua jonkin matkan aikana. Tällaista ei hänen ryhmälleen ole kuulemma sattunut koskaan ennen. Olimme onnekkaiden tähtien alla. Kokemuksia tuli ihan mielettömän paljon. Tässä vaiheessa voin jo todeta, että ylettömän pitkät matkat kestää kyllä hyvin, kun tietää, miten huikeita kokemuksia on matkalla odotettavissa.

Lopetan sanaisen arkkuni purkamisen tällä erää tähän, kotona on omat kiireet! Kunhan seuraavan kerran lähdemme matkalle, pistän sormeni taas näppäimille. Ehkä näistä jutuista on sitten vanhana apua, kun yrittää tihrustaa kuvia ja miettiä, missä milloinkin on käynyt.

Pysykää linjoilla, sitten taas joskus!

PS (reilun viikon päästä kotiinpaluusta): jet lag on ollut armoton. Täällä ei ole paistanut aurinko eikä sisäinen kello ole tahdistunut. Päiväunet ovat maistuneet ja illalla on menty pehkuihin klo 21 seutuvilla. Aamuvirkut nousevat kyllä viideltä! Ehkä tämä tästä, vähitellen kirkastuvaa.

Kotia kohti

Kotimatkamme on alkamassa, tätä kirjoittelen Sydneyn lentokentällä. Nyt on iltapäivä paikallista aikaa 15.30. Aamulla meillä oli vielä vähän aikaa kierrellä kaupungissa. Valitsimme Darling Harbourin seudut, missä on runsaasti ravintoloita. Lähinnä notkuimme ostarissa - kuten tiedätte, matkapäivänä on hirveän vaikea keskittyä yhtään mihinkään. Pari söpöä vaatekappaletta sentään löytyi! 

Aamun ainoa mainitsemisen arvoinen asia on lounas: päätimme syödä kengurua. Ihan hyvää se oli, mutta emme jää sitä suuremmin kaipaamaan. Paikallisista herkuista monipuoliset kalaruoat ovat paljon parempia. Aika monta ravintolaa saimme kaluta läpi, ennen kuin löytyi se, joka oli avoinna klo 11.30 alkaen ja tarjosi kengurua. 

Kuvissa on muutama otos Darling Harbourista ja kenguru - salaattiateriamme. 

Kotimatka on pitkä ja sitkeä, yli 30 tuntia taas. Katsotaan, jos innostun sinä aikana vielä kirjoittamaan tiivistelmän kokemuksistamme. Aikaa on, mutta väsymys saattaa viedä voiton. 

Nyt vain hyvää kotimatkaa itselleni, paapalle ja seurueellemme! 

Päivä, joka vaatii valmistautumista

Aloitimme tähän päiväämme valmistautumisen jo Wanakassa. Ostimme silloin netin kautta liput Sydneyn Harbour Bridge -kiipeämiseen. Kyseinen silta on yksi maailman tunnetuimmista ja sinne on järjestetty kiipeilyjä jo vuodesta 1998 saakka. Päätimme mennä paikalle heti aamusta ja jättää ryhmämme kaupunkikierroksen väliin. 

Olimme paikalla hyvissä ajoin. Valmistautumiseen kuului nestetankkaus ja vessakäynti. Itse kiipeäminen aloitettiin varusteiden pukemisella: kokovartalosuojapuku, vyö, jossa turvavaijeri on kiinni, sadesuoja (ei tarvittu), lippalakki, nenäliina, aurinkolasien pidikkeet, kuulokkeet. Joka ikinen varuste oli kiinnitetty koukuilla pukuun eikä mitään irtonaista saanut ottaa mukaan. Saimme jopa sandaalien tilalle umpikengät, mutta omilla lenkkareilla olisi päässyt kiipeämään. 

Kiipeilyn aluksi piti tietenkin täyttää kaavake, missä ilmoitti hyväksyvänsä ehdot jne. Vähän simuloitiin vaijerin toimintaa ja portaita, sitten lähdettiin. Alkumatka oli kapeita tasoja ja portaita, joista muodostui reitti varsinaisen sillan alkuun. Siellä kiivettiin kapeita, jyrkkiä portaita 4 kerrosta ylöspäin ja päästiin lopulta itse kaaren juurelle. Matkan varrella oli vesipisteitä ja pari sumutusta viileällä vedellä. Itse kiipeäminen oli kevyttä puuhaa, paljon helpompaa kuin olin kuvitellut. 

Omaa kännykkää ei ollut saanut ottaa mukaan (mitään irtonaista ei saanut ottaa, kun alla menee yksi maan vilkkaimmista valtateistä), joten järjestäjät tekivät bisneksen myös valokuvista. Jokainen halusi itsensä kuvattuna matkan varrella! Niihin pysähdyksiin meni vähän aikaa, mutta toisaalta ne antoivat hengähdystaukoa myös kiipeämiseen. Sää oli hieno, lähtiessä +22 astetta, mutta myöhemmin varmasti enemmän. Tuuli oli lähes olematonta. Hiki virtasi, mutta onneksi vesipisteitä oli säännöllisin väliajoin. 

Kiersimme sillan oikeaa reunaa ylös, huipulla sillan poikki ja vasenta reunaa alas. Lopuksi pukeutumistiloissa riisuimme varusteet ja puvut ja ostimme kuvat. Aikaa koko prosessiin meni noin 3 tuntia, ei paha! Lippalakit saimme muistoiksi. 

Nopean lounaan jälkeen suuntasimme Rocksiin, risteilysataman laituriin. Siellä saimme kiinni muun ryhmämme ja hyppäsimme heidän kanssaan satamaristeilylle. Minun silmissäni Sydneyn maisemat ovat silmiä hiveleviä. Kaupungin siluetti on muuttunut valtavasti sinä aikana, kun olen edellisiä kertoja täällä vieraillut. Kaikki näkyy upeasti nimenomaan mereltä käsin. Näimme ja kuulimme valtavasti kaupungista, sen historiasta ja nykyisistä ökyrikkaita asukkaista. Parhaiden asuinalueiden talojen hinnat (omakotitaloja meren rannalla, keskellä kaupunkia) ovat 8 - 16 miljoonan aussidollarin hinnoissa! Sydneyssä asuntojen hinnat ovat kohonneet jo vuosia, joten tavallisen ihmisen asunnon hankinta ei ole ihan helppo nakki. 

Kiipeilyretkellämme edelläni meni brittimies, jonka poika oli tullut Australiaan töihin. Hän kertoi, että poika aikoo jäädä maahan. Hän sanoin ymmärtävänsä: tämä on nuorten ihmisten vilkas biletyskaupunki! Ei ihme, että edelleenkin britit muuttavat tänne paljon. Silti Aasiasta lähtöisin olevien ihmisten määrä on eniten kasvussa. Australialla on varaa valita maahanmuuttajat tarkalla seulalla. 

Päivän kuvakooste on risteilyltämme, sillä kiipeilystähän en voinut kuvia ottaa. Pitäkää hauskaa (tämä lentävä lause on lähtöisin yhdeltä australialaiselta vaihto-oppilaaltamme)! 

Vielä lisäyksenä nettilinkki: 

https://www.google.fi/search?q=sydney+harbour+bridge+climb&ie=UTF-8&oe=UTF-8&hl=fi-fi&client=safari

Aah, Sydney Sydney

Sydney on viehättävä kaupunki, jossa olemme paapan kanssa vierailleet aiemminkin. Tästä syystä liikumme täällä vähän enemmän itsekseen kuin varsinaisen matkaryhmämme kanssa. Virallista ohjelmaa ei tälle päivälle kuulunut, sillä olimme lähteneet aamulla anivarhain liikkeelle Christchurstista eikä ihmisten vireystila ollut paras mahdollinen. 

Hellettä oli tiedossa tälle päivälle yli 30 astetta, joten päätimme ottaa suunnan Bondi beachille (lausutaan: bondai), paikallisittain  kuuluisimmalle uimarannalle. Aikaa ei ollut ihan mahdottomasti, joten piti ottaa taksi. Ale tunti hotelliin saapumisen jälkeen olimme aurinkorasvat pinnassa rannalla. Aurinko porotti, me nautimme ja kävimme meressäkin.  Oli siellä jokunen muukin ihminen paikalla!

Aallot pyörittivät pohjan hiekkaa rantaan lyödessään ja kun välillä kellahdin veteen vähän aallon voimasta nurin, niin hiekkaa tunki joka paikkaan. Bikinien alta sitä ei poistanut millään vehkeellä. Niitä hiekkoja kannoin sitten aurinkorasvan kanssa pinnassani iltaan asti. Aikataulu nimittäin muuttui haasteelliseksi: söimme rannalla, otimme taksin hotellille, vaihdoimme vaatteet ja sitten suuntasimme Ooppera-talolle. Taksia piti käyttää tässäkin, mutta täsmälleen klo 14 olimme paikalla. Liput olimme ostaneet jo Queenstownissa ollessamme netin kautta.

Sydneyn oopperatalossa soitti Australian Chamber Orchestra, jonka taiteellinen johtaja on Pekka Kuusisto. Konsertti oli onnistunut ja Pekka tosi taitava. Hän osoitti monta kertaa huumorintajunsa, kun itse myös juonsi konsertin. Upea konserttisali antoi ehdottomasti oman hienon säväyksen kokonaisuuteen. Olimme ensimmäistä kertaa kuuntelemassa konserttia Sydneyn oopperatalossa, kuten arvata saattaa. Tässä vaiheessa voin vain todeta, että kyllä kannatti! 

Oopperatalosta hotellille matka taittui näppärästi jalkaisin kasvitieteellisen puutarhan läpi. Kävimme katsastamassa jälleen kuuluisan Wollomi-männyn, josta voisi kertoa ihan kokonaisen oman tarinansa. Katson, jos löydän linkin. 

Kun ehdimme illalla vielä piipahtaa Sydney Sky towerissa, alkoi turistin työpäivä olla täynnä. Edellisen käyntikerran jälkeen keskusta on tullut entistä enemmän täyteen pilvenpiirtäjiä, jos vanhan turistin muisti ei tee tepposia. Oopperataloa ei tahtonut nähdä korkeiden talojen takaa. Ensimmäisellä Sydney -matkallani reitti puistosta tornille oli kokonaan vapaa, vain torni kohosi yksinäisenä. Katsokaapa kuvista, miten suuri muutos on ollut. Kehitys kehittyy, mutta en ole aina varma, onko tulos parempaan suuntaan. 

https://en.m.wikipedia.org/wiki/Wollemia

Mietintää Uudesta Seelannista

Matka Sydneyhin alkoi aamulla klo 4.15 hotellilta. Lennon aikana ehti hieman nukahtaa ja nyt on aikaa miettiä Uuden Seelannin kokemuksiamme.

Infrastruktuurin rakentaminen Uudessa Seelannissa on vaikeaa. Se kävi ilmi jo niistä päivityksistäni kun kertoi paikallisista vuorista ja teistä. Ilmeisesti rakentamisen hankaluutta käytetään syynä siihen, että Uudessa Seelannissa on onnettoman heikot nettiyhteydet. Tämän vahvisti myös paikallisoppaamme Eevis, joka sentään on asunut maassa jo pitempään. Joissakin hotelleissa Etelä-Saaarella Hesaria ei saanut ladattua muutoin kuin viideltä aamulla. Me aamuvirkut suomalaiset olimme ainoina hereillä siihen aikaan, ja silloin nettiliikenne oli niin vähäistä, että lataus onnistui. Kotimaan tapahtumia seuraamme aina ressuillamme sen verran, että Hesari luetaan.

Yllättäen Christchurchissa, maanjäristyksen runtelemassa kaupungissa, netti pelasi kuin unelma. Lehti latautui nopeammin kuin kotona. Hotellimme oli upouusi, sillä ei kaupungin keskustassa ollut ainuttakaan vanhaa rakennusta pystyssä. Rakentaessa on helppo laittaa tietoliikenneyhteydetkin nykyaikaan. Kaupungin kadut olivat myös jokseenkin hyvässä kunnossa. Tosin sitä en osaa sanoa, miten paljon vanhoja katuja on jätetty rakentamatta. Vesijohtoverkosto toimi ainakin keskustan hotellissa. Se, että tuhoutuneen kaupungin rakentaminen saadaan yleensä käyntiin ja talot pystyyn, vaatii ensimmäiseksi infraan panostamista. Vasta siihen päälle voidaan rakentaa rakennukset. Tämä on meille kotimaassa niin itsestään selvää, että ei sitä osaa edes arvostaa.

Uudet, teräsrunkoiset talot olivat kohoamassa Christchurchin keskustaan. Muutaman vuoden päästä siellä on hieno uusi kaupunki, jonka talot kestävät maanjäristyksiä paremmin kun ne vanhat kivitalot. Silloin voisi olla mielenkiintoinen aika tehdä uusi matka kiivien maahan.

Tällä tavalla järjestetty ryhmämatka on mielestäni paras tapa kokea maa, missä on valtavasti näkemistä ja vaikeus valita kohteita. Matkanjärjestäjänä toimi Albatross travel ja vaikken mitään firmaa erityisesti halua mainostaakaan, niin kyllä tämä kokonaisuus oli onnistunut, oppaineen kaikkineen. He ovat järjestäneet näitä matkoja jo vuosia, joten kokemus puhuu. Omatoimimatkaan verrattuna tällainen matka oli helppo valinta matkustajalle.

Nyt alamme laskeutua Sydneyhin. Edessä on vielä kaksi päivää uusia seikkailuja ennen kuin pitkän sitkeä kotimatkamme alkaa. Pysykäähän kuulolla!

Ja, Kaisa, ei näkynyt pingviinejä Uudessa Selannissa. Niitä on Etelä-Saarella ja vain talvisaikaan.

Goodbye NZ

Christchurch

Nyt en pysty enkä jaksa kirjoittaa. Kuvat puhukoon puolestaan. Ahdistaa. Kaupungissa oli mittava maanjäristys (tai useita oikeastaan) 4 vuotta sitten. Kaupungin koko keskusta tuhoutui. Kaikki on romuna edelleen, muutamia rakennuksia on vasta rakennettu. Tyhjiä tontteja on valtavasti, kun rauniot on vasta raivattu. Surullinen on kaupungin ilme, ties miten pitkään vielä.

Coast to coast

Coast to coast

Tasmanian meri jäi osaltani melkein valokuvaamatta. Istuin bussissa väärällä reunalla ja kuvittelin kuvaavani rannikolta lähtiessämme. Tie kuitenkin kiersi enemmän sisämaassa kuin rantaa pitkin. Kaunis se silti oli, yhtä sininen ja kohiseva kuin Tyyni merikin. Rantaan emme kuitenkaan menneet. 

Matka rannikolta rannikolle taittui Arthurin solan (Arthur's Pass) kautta. Korkeimmalla kohdallaan tie nousi 920 metriin merenpinnasta ja vuoret ympärillä vielä ylemmäksi. Tie oli serpentiiniä sekä jäätiköiltä lähtiessä (Glacierien alueella) että Arthurin solassa. Maisemat olivat taas käsittämättömän upeita ja jylhiä. Vuoret olivat pääosin jo puuttomia, sillä puuraja kulkee Alpeilla noin kilometrin kohdalla. Vallitseva värisävy on harmaa, kaunis ja tasainen. 

Tällä alueella konkretisoitui se, miten mahdottoman hankalaa ja kallistakin teiden rakentaminen maassa on. Muutama kuva kertoo enemmän kuin kaikki kertomukseni. Ihailkaa kauneutta, vaikka kuvista ei saa kuin pienen häivähdyksen todellisuudesta. 

Coast to coast - otsikkoni tulee pyöräily/triathlon -tapahtumasta, joka alkoi Länsirannikolta juuri samoihin aikoihin kuin oma matkamme takaisin Itärannikolle. Samaa reittiä pyöräilijät kulkevat, mutta tulevat perille vasta jonkin päivän kuluttua. 

Kun on nähnyt vuoren, on nähnyt ne kaikki

Kun on nähnyt vuoren on nähnyt ne kaikki

Niinhän sitä äkkiä luulisi, mutta ainakaan Uudessa Seelannissa se ei pidä paikkaansa. Vuoristot ovat valtavan monimuotoisia. Etelä-Saarella itärannikolta lähdettyämme törmäsimme Keskimaan pehmeisiin, kasvillisuuden peittämiin vanhoihin ja rapautuneisiin vuoriin. Laidunalueet ylsivät pitkälle rinteille ja maisema oli värikästä. 

Eteläisiä Alpeilla maisema muuttui täysin. Vuoret ovat teräviä, nuoria, kuulumattomia ja lumipeitteisiä. Ne kohoavat edelleen ja siellä koimme jäätiköt. 

Korkeilla vuorilla multapeite on olematon. Silti puut kasvavat jopa pystysuorissa jyrkänteissä. Teiden reunat oli välillä louhittu kallion läpi ja heti ojan jälkeen kallio oli pystysuoraa seinää, jossa kasvoi alhaalla saniaisia ja sammalia, niiden yläpuolella puita ja pensaita. Parhaimmillaan ajoimme läpi tunnelin, missä tien molemmin puolin kasvit kohosivat 10-20 metriä ylös korkeuksiin. 

Korkeilla vuorilla sääilmiöt ym. aiheuttavat rapautumista ja vyörymiä. Lumivyöryt ovat mahdollisia talvella, kivivyöryjä tapahtuu tuon tuosta - niistä varoitettiin usein liikennemerkeilläkin. Omituisin vyöryjen muoto on sitten puuvyöryt. Tämä johtuu nimenomaan ohuesta maapeitteestä. Kun yhden puun juuret pettävät, se aiheuttaa ketjureaktion ja repii mukanaan rivin muitakin puita. Näitä laajoja kaljuja alueita, joissa roikkui irronneita puita, näkyi siellä täällä. 

Viimeisen Uuden Seelannin matkapäivän aikana ohitimme taas uudenlaiset vuoret. Ne ovat osa eteläisiä Alppeja, mutta paljon rapautuneempia kuin vuoriston eteläisin osa. Kauneus oli taas aivan uudenlaista, kuin hienosti piirrettyä kuvakorttia olisi katsellut. 

Tämä maa yllättää monipuolisuudellaan, vaikka siihen olin jo etukäteen varustautunutkin. Kuvittelin, että maa olisi kauttaaltaan rehevän vihreää, niinkuin Sormusten Herrasta olemme maisemia katselleet. Keskimaan ja Alppien kuivat tasangon yllättivät täysin. Maanviljelyksen ja karjatalouden laajuus yllätti sekin. Maastojen vaikeakulkuisuus yllätti, vaikka ei olisi pitänyt. Sekin yllätti, että kävimme useammin uimassa järvessä kuin meressä. Oletin, että meri olisi ollut läsnä liki kaikkialla.

Näitä vääriä ennakkokokemuksia tällä reissulla on oiottu, ja varmasti vielä paljon jäi jäljelle. Ei parissa viikossa ihmeisiin pysty.

Ensimmäisenä vastassa olleet vuoret olivat  pehmeitä ja vihreitä

Alppien nuoret vuoret kohosivat korkealle ja terävinä

Alppien pohjoismaat vuoret alkoivat pehmeää

Ja muodostivat lopulta maisemamaalauksia

Kasvillisuus kasvaa pystysuoralla seinämällä

Vyörymiä ja rotkoja

Maata ja soraa virtaa alas veden mukana

Ylös, alas, ylös!

Ylös, alas, ylös! 

Tämän päivän ohjelma piti meidät jäätiköiden tuntumassa aamusta iltaan. 

Kolmasosa koko ryhmästämme, kuusi henkilöä, oli varannut helikopterilennon jäätikön ylle. Lähdimme Franz Josef Glacierille aamukymmeneltä. Koko joukolle helikopterikyyti taisi olla elämän ensimmäinen, joten hieman oli jännitystä ilmassa. Kuljettajana oli mummelin silmiin kovin nuori poika, mutta hyvin hän koneensa hallitsi ja vei meidät laakson oikeaa rinnettä ylös vuorelle ja jäätikölle asti. Sinne laskeuduimme ja otimme kuvia. Voi hurja sitä maiseman kauneutta ja valon määrää, minkä lumi meille auringosta heijasti! Korkeutta Franz Josef Glacierilla on noin 2000 metriä, Uuden Seelannin katolla olimme! 

Pakollisten kuvien jälkeen  kiipesimme takaisin kopteriin ja lensimme vuoren toista reunaa myötäillen takaisin laaksoon. Kuljettajamme selitti maisemia ja ikijäähän liittyviä faktoja. Lento keksi 20 minuuttia ja maksoi maltaita, mutta oli koko rahan arvoinen. Kun tänne asti on päästy, ei kannata miettiä kaiken hintaa. Koko matkan ajan näkymät olivat huikeat ja kuvakulma tietysti erilainen kun maasta käsin. 

Puolen päivän jälkeen lähdimme puolestaan alas sademetsään, kävelemään Matheson järven ympäri. Se sijaitsi toisen ikijäätä ylläpitävän vuoren, Foxin juurella. Sademetsä oli samaa, mitä olimme aiempina päivinä jo täällä Etelä-Saarella nähneet. Mathesonin valttina oli järveen heijastuva Mount Cook, jonka olisi pitänyt heijastua komeana vuorena, jos järvi olisi ollut tyyni ja vuoren huippu näkyvissä. No, huippu oli pilvessä ja järvi väreili tuulessa, joten ei onnistunut tämä tärppi. Ilmeisesti sen näkee vain postikortista. Päivä oli kuitenkin viehättävän lämmin ja kohtalaisen aurinkoinenkin, joten kävely oli ihan mukava. Maisema oli itse asiassa yllättävän suomalainen, kun veden väri oli tumma sininen. 

Iltapäivän lopuksi lähdimme katsomaan ikijäätä maasta käsin Fox Glacierille, siis jälleen ylös. Bussilla pääsi vuoren juurelle, sen jälkeen kiivettiin kävellen. Matkaa kertyi toista kilometriä suuntaansa, 300 metriä ylöspäin. Olihan siinä kipuamista. Maisema ei ollut enää kovin viehättävä, mutta kuvauksellinen kyllä. Puroissa ja joessa  virtasi vaaleaa vettä alas, joessa hyvin vuolaasti. Joen veteen sekoittui maaperästä vaaleaa soraa, joten se ei ollut kirkasta niin kuin purojen vesi, vaan lähinnä maitomaisen sinertävää. Ikijään alareuna oli rikkonaista, jyrkkää ja kovin hiekkaista. Tämän päivän Fox Glacierilla  otetut kuvat eivät hurmaa kauneudellaan vaan erikoisuudellaan. 

Kokonaisuudessaan päivä oli vaihteleva. Sää suosi meitä edelleen, kun tässäkin sademetsässä paistoi aurinko eikä edes jäätiköllä satanut. Helikopterilento oli ehdottomasti päivän kohokohta. Muu osa päivästä meni paljolti kuntoiluksi, mutta sitäkin tarvitaan välillä. Huominen päivä onkin sitten viimeinen Kiivien maassa, bussilla täältä rannikolta Christchurstiin ja seuraavana aamuna edelleen länteen päin, kohti Sydneytä. Pari viikkoa on mennyt aikamoisessa hujauksessa! 

Lähimmäksi kiivejä!

Lähimmäksi kiivejä! 

Queenstownista lähdimme kolmen yön jälkeen eteläisten Alppien yli kohti länsirannikkoa. Matkalla kuljimme jälleen laidunalueiden läpi, aluksi samaa reittiä, mitä olimme kaupunkiin tulleetkin. Ennen Wanakaa suuntasimme Hawea ja Wanaka -järvien välistä pohjoiseen, ja siitä edelleen vuoriston toiselle puolelle, mutkaisia ja vuoristoisia maisemia ihastellen. Noiden kahden järven lisäksi päivään mahtui jälleen lukuisia puroja ja jokia, joita ihailimme hitaasti kulkevasta bussistamme käsin. Kun alueella on monia lumipeitteisiä vuoria, niin jotain kauttahan se vesi alas tulee, puroina ja jokina. Yhdestä putouksesta laitan lähikuvaa, kun siinä kohdassa pysähdyimme kuvaamaan. 

Niin, bussi tosiaan ylitti sillat matelemalla. Tämä johtui pääosin siitä, että sillat ovat yksikaistaisia! Vastaan tulevaa liikennettä piti liikennemerkin perusteella väistää. Välillä odoteltiin sillan vapautumista. Täällä ei hujauteta paikasta toiseen hetkessä, etenkään vuoristossa.  

Päivän päämäärämme oli Franz Josef Glacier. Vuoriston yli pääsimme Haastin solan kautta, jos joku on kiinnostunut seuraamaan kartasta reittiämme. 

Perillä Franz Josefissa heti hotellia vastapäätä sijaitsi Wild life center, kiivien suojeluun keskittyvä instituutti. Kiivejä on kaikkiaan 5 eri lajia, joista täällä tehdään työtä paikallisten  Rowi -kiivien parissa. Uuteen Seelantiin on tullut tulokaslajina mm. kärppiä, jotka hävittävät kiivejä. Kiivien poikasista 95 % kuolee ensimmäisen ikävuotensa aikana kärppien, kissoja, koirien ja opossumien kynsissä. Alunperin maassa ei ole ollut petoeläimiä, joten lentokyvytön lintu on täällä päässyt kehittymään rauhassa. Suojelukeskuksen henkilökunta etsii kiivien pesiä, ottaa niistä munat ja tuo ne haudottavaksi keskukseen. Poikaset kasvatetaan keskuksessa niin isoiksi, että petoeläimet eivät enää pysty niitä tappamaan. Tällä tavalla poikasista säilyy hengissä 70 %! 

Rowi -kiivit ovat aikuisina isohkon kanan kokoisia ja nyt keskuksessa olevat linnut suunnilleen saavuttamassa aikuisen kokoaan. Näitä hienoja lintuja pääsimme hämäriin tiloihin katsomaan. Kiivit ovat yöelämiä, joten niiden näkeminen luonnossa on jokseenkin mahdotonta. Keskuksessa niillä oli luontoa mukailevat hämärät tilat, joissa kiivit kuopsuttelivat kariketta rapistellen. Ensimmäinen ääni, joilla niitä saattoi etsiä, oli lintujen liikkumisesta aiheutuva kahina. Pientä kiljahteluakin ne pitivät keskenään. Karsinassa näimme kolme lintua, jotka liikkuivat yksin kariketta tonkien ja välillä kävivät tervehtimässä toisiaankin. Kokemus oli hieno, vaikka ympäristö ei ollutkaan oikeaa luontoa. 

Kuvia kiiveistä ei tietenkään saanut ottaa. Salamavalojen räpse olisi häirinnyt niiden yötä. Otinkin sitten pari kuvaa hämärätilojen ulkopuolella pyörineestä tietoiskusta, missä keskuksen toimintaa esiteltiin. Pieneltä osaltamme kävimme tukemassa kiivien suojelutyötä.