Taas maailmanperintökohteissa: Sigiriya ja Polonnaruwa
Dambullan alueella on kolme Unescon maailmanperintökohdetta, joista kahteen pääsimme tutustumaan maanantaina.
Lähdimme heti aamiaisen jälkeen liikkeelle kohti Sigiriyan leijonakalliota. Kyseiselle 200 metriä korkealle kalliolle on rakennettu aikoinaan, noin 400-luvulla jälkeen ajanlaskun, kuninkaallinen palatsi. Kyseinen kuningas rakensi palatsin ja sen edustan upean puutarhan lyhyen hallintokautensa aikana. Sanotaan, että kyseinen puutarha on yksi varhaisimmista muotopuutarhoista, joka koostui symmetrisistä istutuksista, suihkulähteistä, altaista ja patsaista. Vaikka sekä palatsi että puutarha ovat nykyisin raunioina, on jotain sen entisestä loistosta jäljellä ja kallio itsessään on vaikuttava.
Kallion seinämää pitkin kulkee peilikäytäväksi nimetty polku, joka on kaiverrettu kiveen niin, että sen ulkoreuna on molemmin puolin kiiltäväksi hiottua kiveä, peilin lailla loistavaa. Nykyaikaan mennessä kiilto on häipynyt, mutta kauniin sileitä seinämät ovat edelleen. Kallion lukuisat sileät pinnat on perustamisen aikana maalattu täyteen hienoja freskoja. Kun niitä ei ole voinut korjata (freskot on maalattu märän maalin pinnalle eikä niitä voi uusia), ne ovat tuhoutuneet kaikki, paitsi kalliosyvänteessä pieni muutaman metrin pätkä, missä kauniit, isorintaiset naiset tanssivat. Voi vain kuvitella, millainen loisto palatsissa on ollut silloin, kun puutarha on kukoistanut ja seinät ovat olleet freskojen peitossa. Alue on Sri Lankan suosituimpia nähtävyyksiä ja oppaittemme mukaan olimme harvinaisen onnekkaita, sillä arkipäivänä paikalla ei ollut ihan mahdottoman paljon väkeä.
Puutarha edelsi kalliolinnaa, joten kävelimme ensin puutarhan poikki kalliota kohti. Kaksi vallihautaa kulki puutarhan ympäri. Vaikka aurinko paistoi kallion takana, saimme otettua komeita kuvia monivärisestä kalliosta. Kallion alaosaan oli rakennettu tasanteita ja portaita. Viimeisten, kallion edessä nousevien portaiden molemmin puolin oli hakattu leijonan tassut. Se ei käynyt ilmi, oliko tässä ollut kokonainen leijonakin joskus. Tassujen välistä alkoi kiipeäminen ylöspäin. Välissä oli pari pientä tasannetta, mm. se mistä pääsi peilikäytävän kautta freskoja katsomaan.
Jo alunperin meille oli kerrottu, että korkeanpaikankammoinen henkilö ei voi kallion päälle lähteä. Ilmeisesti peilikäytävän alkuun pääseminenkin oli monille liikaa. Suurin osa ryhmämme matkaajista jäi pois kiipeämisestä ja olihan se aika rankka retki, 1200 askelmaa 30 asteen lämmössä ja hirveässä kosteudessa. Itselleni korkeat paikat ovat suorastaan nautinnollisia ja onhan noita tullut kiipeiltyä. Niinpä lähdimme raskaaseen urakkaan ylöspäin, hitaasti ja välillä pysähdellen. Kallio vieressämme oli oranssin ja punaisen kirjavaa ja maisema avautui jo portailta kauniisti.
Hikisinä ja uupuneina pääsimme ylös kalliolle. Maisemat olivat kauniit, mutta lähestyvä pilvirintama heitti jo utua näkymään. Kun pilvet lähestyivät kalliota, alkoi sade. Ehdimme kiivetä pienen matkaa alaspäin, kun vettä alkoi tulla. Emme ottaneet sadeviittoja mukaan, kun oletimme sateiden tulevan iltapäivällä. Niinpä kastuimme. Alaspäin piti mennä todella varovasti, sillä kivipinnat muuttuivat ikävän liukkaiksi sateessa. Pääsimme kuitenkin peilikäytävään, missä kalliojyrkänne päällämme suojasi hetken aikaa sateelta.
Freskot oli nopeasti katseltu, kapeavyötäröisiä ja valtavan isorintaisia kaunottaria muutama rivissä. Kummasti nämä ovat säilyneet vuosisatojen ajan. Freskojen jälkeen vuorossa oli jälleen sadetta. Aluksi odotimme kallionkielekkeen alla, mutta kun vaatteet olivat jo valmiiksi märät, totesimme vesisateen alle marssimisen ainoaksi mahdollisuudeksi poispääsyyn. Alueen ulkoporttien kupeessa oli liuta krääsämyyntikojuja, joista paappa sitten osti itselleen uuden kuivan paidan, reippaan norsukuvioisen. Hänellä oli vähän flunssainen olo ja märkä paita pahensi asiaa.
Sigiriyan jälkeen ajoimme lounaalle Polonnaruwan lähistölle. Ravintola oli pieni perheyritys, hyvin omintakeinen. Pöydät, tuolit ja seinien yläosat oli rakennettu kuormalavoista. Ruoka oli kuitenkin hyvää, ei ihan mahdottoman tulista. Koko annos meni taas kasvisvaihtoehdoilla. Timo totesikin heti matkamme alussa, että Sri Lanka on kasvissyöjän paratiisi.
Lounaan jälkeen tutustumiskohteena oli Polonnaruwan rauniokaupunki, joka oli toiminut maan pääkaupunkina 1100-luvulla. Sinne oli jo historialliseen aikaan kaivettu tekojärvi, Bendiwewa, joka on taannut alueen vesihuollon jo kaupungin kukoistusaikana. Ensin tutustuimme alueeseen museossa, missä saimme kokonaiskuvan alueesta ja näimme millaisia rakennukset olivat olleet parhaina aikoinaan. Kun alueella oli silloin ollut suuri kaupunki, olivat eri rakennukset kaukana toisistaan. Siirryimme kohteesta toiseen bussilla. Näimme monia raunioita: kuninkaan palatsi, hallituksen rakennus, temppeli, jossa oli Buddha-patsaita. Aina, kun olimme alueella, missä oli näitä temppeleitä tai patsaita, piti vaatetuksen olla polvia ja olkapäitä peittävää ja sisätilaan mennessä piti ottaa myös hattu päästä ja kengät jalasta. Kävimme katsomassa myös isoa stupa-rakennusta, jättimäistä pyöreää kupua, jolla ei näyttänyt olevan mitään virkaa, sillä se oli sisältäpäin täytetty mullalla. Toinen, valkoinen stupa nähtiin autosta käsin, mutta kun se oli restauroitavana, niin emme menneet katsomaan. Alueella näytti olevan vielä runsaasti esiin kaivettavia raunioita, kun pääosin vain nämä korkeimmat olivat nyt nähtävillä.
Paluumatkaa hotellille meillä oli noin tunnin verran ja se taittui jo pimeässä. Pysähdyimme Dambullan kaupungissa supermarketissa, mistä ostimme vähän evästä hätävaraksi. Takaisin hotellille ehdimme juuri ja juuri illalliselle. Tällä kertaa pysyin pääosin paikallisissa ruoissa ja tulistahan se oli, suuta poltteli. Jälkiruoka pehmensi makua. Paikallisten ihmisten makumaailma on niin kovin erilainen omaamme verrattuna. Näillä me kuitenkin pärjäämme parin viikon reissumme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti