Goodbye Galapagos!

Good bye Galapagos! 

Lobosin saari oli lähinnä vain pieni kallioluoto, mutta siellä oli paritteluvalmiita fregattilintuja, urokset punaiset kurkkupussit pullollaan. Muu ryhmämme ei ollut niitä nähnyt, siksi sinnepäin oli vielä mentävä.

Venematka oli lyhyt ja saarellakin kävelimme melko lyhyen matkaa. Reitti oli kuitenkin erittäin hankala, sillä kävelimme suurimman osan matkaa pitkin rantaa isojen laavakivien päällä, tasapainoa hakien. Retki oli melkein yhtä parkouria! Jos halusi valokuvata, piti löytää tasainen kivi ja keskittyä välillä kuvaamiseen. Onneksi ei satanut, sillä märkinä kivet olisivat olleet todella liukkaita! 

Vaihtelevassa maastossa kävellessä en huomannut keinuntaa, mutta tasaisella maalla kävellessä tai seistessä maailmani keinahteli tasaisesti puolelta toiselle. Yhdeksän vuorokauden oleskelu laivassa alkoi näkyä. Viimeisenä yönä laivamme oli ajanut reissumme pisimmän matkan, 14 tuntia. Välissä oli melko syvää vettä ja laivan keikkuminen yöllä sen mukaista. Kroppa on kuitenkin jo tähän tottunut, laivassa pääsi hyvin liikkumaan - enkä oksentanut. 

Aamupalan jälkeen pakkasimme laukkumme ja laivan pojat veivät ne lentokentälle. Me lähdimme hetken päästä heidän perässään kumiveneillä maihin ja kentälle. Tarkoitus oli tsekata laukut sisään ja palata aamupäiväksi kaupunkiin, San Christobaliin, reilun 9300 ihmisen kotikaupunkiin. Osoittautui, että olikin jokin kansallinen juhlapäivä ja lentokentän virkailijat tulivat paikalle vasta klo 10. Tätä eivät olleet Carlos tai laivan miehistö ottaneet huomioon. Meille jäi tunti aikaa ”tukea paikallista taloutta” , kuten Carloksella oli tapana sanoa. 

Matkatavaroittemme tsekkaus koneeseen ei sekään mennyt kuin strömsössä. Henkilökunta valui paikalle hissuksiin kymmenen jälkeen, mutta lähinnä vain tuijottivat koneitaan ja pyörittelivät päitään. Lopulta joku otti kännykän käteen ja homma alkoi edetä, hitaasti. Paikallisen netin toiminta oli pettänyt eikä lentoyhtiön keskusyksikköön saanut yhteyttä. Kännykän avulla yhteys saatiin, mutta laput matkalaukkuihin piti kirjoittaa käsin.  Niitä näytti olevan laatikossa iso nippu valmiina, joten ilmeisesti lappuja oli laitettu laukkuihin käsin ennenkin. Lopulta oleskelumme San Christobalissa lyheni puoleen tuntiin, kävelimme hetken rantakatua ja katselimme maisemia. Hotelleja täältäkin jo löytyi useita. Turismi kasvaa ja levittäytyy varmasti tännekin.

Lento San Christobalista Guayaquilin (lausutaan: Kajakil) rantakaupunkiin kesti vain pari tuntia. Paikallisten nimien lausuminen osoittautui hiukka hankalaksi, joten paappa päätyi puhuttelemaaan tätä kaupunkia Kuikuliksi. Kuikulissa meillä oli aikaa vaihtoon 4 tuntia, mutta edellisen lentokentän kokemuksen perusteella lähdimme melko nopeasti siirtymään kentän kansainväliselle puolelle. Ainut, mitä itse Kuikulin kaupungista näimme, oli tulvivat pellot aivan kaupungin nurkilla. Riisiä Ecuadorissa kasvatetaan, joten en ole varma, olivatko tulvat sateesta vai riisin viljelystä johtuvia.

Kotimatka ja kotiutuminen sujuivat tästä eteenpäin normaalisti: 12 tunnin lento Amsterdamiin, 6 tuntia palloilua ja odottelua Amsissa ja vajaa 3 tuntia lentoa kotimaahan. Keskiviikon ja torstain välisenä yönä olimme umpiväsyneinä taas kotona. Seuraava päivä meni ihan hyvin, mutta sitten iskivät jet lag ja vaikeudet. Minä sain ilmeisesti Guayaquilin kentällä ruokaillessani bakteerin ja hirveän ripulin. Kun oireet olivat hirveät, menin saman tien lääkäriin ja sain lääkkeet. Lauantaina aloin toipua. Paappa puolestaan sai takaisin räkätaudin, joka jo kerran oli mennyt ohi Galapagosilla ollessamme. Tauti oli jäänyt kroppaan muhimaan ja palasi kylmemmissä olosuhteissa takaisin. Tätä kirjoittaessa sunnuntaina hän potee edelleen.

Koko upean matkamme kokemuksia olemme jaksaneet jo vähän summata ja miettiä. Matka oli ensinnäkin ehdottomasti tekemisen arvoinen, koko rahan edestä. Samoin olimme erittäin tyytyväisiä siihen, että otimme heti pidennetyn version, sillä moni huippukokemus olisi jäänyt kokematta ilman viimeistä viittä päivää.  Esimerkiksi merikilpikonnia, matkan merkittävintä yksittäistä kokemusta, emme olisi saaneet perusmatkamme aikana. Jopa jättiläiskilpikonnat olisivat jääneet hyvin vähiin. 

Kokonaisuutena matkamme oli täynnä mitä upeampia kokemuksia, maisemia ja ihmisiä. Kansainvälinen ryhmämme oli hauska. Yksi rouvista kokosi kaikkien matkalaisten Facebook-yhteystiedot ja aikoi perustaa meille Galapagos-ryhmän, missä voimme jatkossa jakaa kuviamme ja kokemuksiamme. Aika näyttää, miten tämä toteutuu.

Lomamatkan häntä häämöttää

Lomamatkan häntä häämöttää

Galapagoksen-lomamme viimeinen kokonainen vuorokausi alkoi maanantaina. Ohjelmaa oli pistetty taas päivä täyteen ihan kuin sitä ajatellen, että tästä reissusta otetaan kyllä kaikki irti.

Kapteeni oli ohjannut laivamme takaisin Santiagon saaren viereen, siis samoille seuduille kuin suomalaisen ryhmämme kanssa. Olimme kiertäneet Isabelan kokonaan pohjoisen kautta, ylittäneet päiväntasaajan mennen tullen ja aamulla olimme näiden kahden saaren välissä. 

Isabelalle emme enää palanneet vaan kiertelimme Santiagon länsireunaa eri kohdissa. Aamun ensimmäinen retki tehtiin pelkästään kumiveneillä. Jo matkalla kohteeseen tuli vastaan päivän ensimmäinen löytö, hai. Se ui pinnassa, niin että selkeäevä ja välillä selkäkin näkyivät hienosti. Hai oli suuri, vaaleanruskea. Toisessa veneessä kuljettajana ollut Pepe oli erottanut hain raidat, eli kyseessä oli tiikerihai.  Sen näkeminen ei ole aivan tavallista näillä vesillä.

Ajelimme pitkin Bucanerojen lahden rantoja: tänne olivat merirosvotkin aikoinaan rantautuneet. Galapagosin saarten löytäjänä pidetään Panaman arkkipiispaa, joka joutui tyveneen purjehtiessaan Peruun 1530-luvulla ja ajautui merivirtojen mukana Galapagosille. Kun saarilla ei ollut vettä eikä muuta syötävää kuin kilpikonnat, nimesi piispa paikan maanpäälliseksi helvetiksi. Sen verran hän kuitenkin vettä ja sapuskaa löysi, että pääsi kertomaan seikkailuistaan. Liki 300 seuraavan vuoden aikana saaret eivät kuitenkaan kiinnostaneet ketään muita kuin merirosvoja.  

Santiago maisemat olivat karut ja jylhät. Kalliot olivat pääosin mustaa laavakiveä, jossa kerrostumat näkyivät hyvin. Seinämistä oli irronnut suuria kappaleita, jotka olivat pudonneet veteen. Siellä täällä kallioilla lepäili Galapagosin hylkeitä, vaikka juuri toista lajia, Tyynenmeren hyljettä olimme etsimässä (tarkemmin sanottuna kumpikaan laji ei ole niitä hylkeitä, mitä meillä on kotimaassa, vaan korvahylkeitä). Vedessä ei näkynyt mitään erityistä, mutta monia värikkäitä kaloja kyllä ja merilintuja oli kallioilla montaa sorttia. Suulat, pelikaanit ja lokit olivat niistä tunnistettavia, mutta edelleenkin paljon jäi meille oudoksi. Ryhmässämme oli pari brittikaverusta, jotka olivat innokkaita lintubongareita ja kuvasivat ja yrittivät saada nimetyiksi kaiken näkemänsä. Meille riitti lintujen näkeminen.

Toinen retki lähti liikkeelle heti ensimmäisen perään: lähdimme uimaan ja snorklaamaan. Laiva siirtyi hieman suojaisempaan lahteen kuin alunperin oli suunniteltu, sillä lähempänä avomerta merenkäynti oli taas hyvin voimakasta. Minun kannaltani se oli hyvä ratkaisu, sillä en tosiaankaan olisi jaksanut taistella rankkaa merenkäyntiä vastaan. Hieman tässä menetettiin mahdollisuutta kaikkein suurimpien kalojen, haiden ja rauskujen näkemiseen. Pikkukaloja kuitenkin näkyi ja vesi oli kirkasta pitkälle pohjaan asti. Kun vesi oli taas ihanan lämmintä, otin tilanteen nautiskelun kannalta - näkyi isoja kaloja tai ei. Seuraava kerta uiskentelua näin lämpimässä vedessä taitaa olla aika kaukana tulevaisuudessa! Uintiretki loppui vesisateeseen - onneksi emme kastuneet pahemmin :-) 

Lounaan jälkeen oli taas kiire, lähdimme kävelyretkelle  Puerto Egasiin, Egasin-lahdelle. Alueella oli joskus ollut suolakaivos, mutta sinne emme menneet. Sade näytti jo tauonneen, mutta jatkui hetken kuluttua raskaana. Kertakäyttöiset sadetakit pitivät meidät pääosin kuivina, mutta kuuma tuli. 

Kävelimme pitkin rantaa, missä tavanomaisten mustien laavakivien sijaan oli enemmän tummaa tuhkakiveä. Se oli kasaantunut tiiviiksi laatoiksi rannalle ja sitä pitkin oli mukava kävellä, ei ollut liukasta. Rannalla oli jälleen paljon merilintuja ja muutama Tyynenmeren hyljekin, kun niitä olimme tällä alueella oikein erikseen katselemassa. Vaahtopäiset aallot löivät kallioihin ja veden liike oli todella voimakasta. Hiekka oli kauniin kirjavaa, sillä siinä oli sekoittunut mustaa laavakiveä, hapettunutta punaista laavakiveä ja rikkoutuneita simpukankuoria. Valitettavasti myös mitä erilaisimpia muovin kappaleita löytyi rantahiekasta. Porukkamme ryhtyi kävellessämme keräämään muovia ja onneksi joltakin löytyi myös pussi siihen tarkoitukseen. Pienet tavarat menivät pussissa veneeseen, isoimmat sellaisenaan. Carlos oli monta kertaa käynyt hakemassa vedestä muovin kappaleita ja muihinkin sama into oli tarttunut. 

Pitkän kävelyn ja maisemien ihailun jälkeen käännyimme takaisin. Venelaiturimme oli tällä kertaa pelkkä hiekkaranta, mistä nousimme veneeseen suoraan vedestä. Paapan kanssa kiiruhdimme rannalle hieman muita nopeammin ja kävimme vielä hetkisen pulahtamassa vedessä ja jättämässä hyvästit näille lämpimille uimavesille. 

Kotiinlähtöpäivää edeltävän illan ohjelmaan kuului paitsi pakollista pakkaamista myös läksiäistilaisuus (cocktail ja kiitokset) ja illallinen. Kansainvälisessä joukossamme ei puheita pidetty eikä sen kummemmin kiitelty ketään. Jokainen kävi viemässä tippikuoren kapteenille ja Carlosille. Sen jälkeen siirryimme pöytiin. Illallinen oli jopa edellisiä päiviäkin loistavampi, kattausta ja koristeluita myöten. 

Koko matka on ollut suorastaan ihmeellinen. Joka päivä on tullut vastaan uusia ja taas uusia kokemuksia, upeita maisemia ja erikoisia eläimiä. Ilman pidennettyä matkaamme olisimme jääneet paljosta paitsi. Erityisesti olisi harmittanut, jos emme olisi nähneet merikilpikonnia koskaan. Ne olivat meille molemmille, paapalle ja minulle koko matkan upein elämys. Nyt kuitenkin tuntuu, että suunnilleen kaikki on koettu. Pientä ohjelmaan aamulla, herätys on varhain ja vielä yhdelle retkelle lähdemme Lobosin saarelle kello 6 aamulla.

Fernandina

Fernandina

Fernandinan saari on Galapagosin saarista nuorin, ikää vain noin 300 000 vuotta. Täällä toimii aktiivinen tulivuori,  La Cumbre, korkeutta reilut 1400 metriä. Saari on asumaton.

Aamulla lähdimme jälleen liikkeelle tarkoituksenamme nousta maihin. Oppaamme kuitenkin komensi venemiehet ohjaamaan veneet täyttä vauhtia merelle päin. Sisaraluksesta lähteneet turistit olivat nähneet valaita. Lopulta mekin näimme valaiden selkiä ja ilmapuhalluksia, tai lähinnä kuulimme puhallusten ääniä. Valaiden laji jäi epäselväksi, sillä ihan lähelle niitä emme päässeet. Meressä uiskenteli hylkeitä ja merikilpikonnia, isoja kaloja hyppeli pinnalle ja rauskut kävivät heittämässä voltteja ilmassa. Rauskuja näimme pitkin päivää aina silloin tällöin hyppelemässä muuallakin, ilmeisesti ne poistavat selästään loisia läpsäyttämällä selkänsä voimalla meren pintaan. 

Yllättävän valasretken jälkeen nousimme maihin Punta Espinozan kohdalla. Meininki oli tuttua: laavakivikallioita ja merileguaaneja. Nyt uutuutena oli se, että leguaanit olivat aamun kuumuuden jälkeen vilvoittelemassa ja uivat runsaina joukkoina. Niiden uinti on vaivatonta ja voimakas häntä toimii potkurina.  Vähitellen merileguaanit kiipesivät vedestä taas maalle ja kokoontuivat lämmittelemään kaulat pitkällä naamat aurinkoa kohti. Jotkut naaraat lähtivät myös kaivamaan pesäkoloja, jotka voivat olla reilusti yli metrin syvyisiä. Kauempana puissa näkyi muutama haukka vaanimassa kaivamisen uuvuttamia leguaaneja. Niistä sai helpommin ruokaa kuin hyvävoimaisista lajitovereista.

Tällä kävelykierroksella - kun emme ole suuremmin kiinnostuneita pikkulinnusta - emme kokeneet juuri mitään uutta. Nyt, kun olemme olleet täällä jo viikon, olemme nähneet melkeinpä kaikkia saarten eläinlajeja, lukuunottamatta pikkulintuja ja käärmeitä. Toisaalta totesimme paapan kanssa, että neljän ensimmäisen päivän aikana emme olisi nähneet kilpikonnista oikeastaan yhtään mitään! 

Vielä ennen lounasta ehdimme lähteä snorklaamaan ja uimaan. Menimme Fernandinan suojaisaan merenlahteen, missä aallokko ei ollut ihan yhtä vahvaa kuin eilispäivänä. Siellä kirkkaassa vedessä, melko lailla kivien keskellä, minäkin näin merikilpikonnia uimassa, sainpa pariin otteeseen uida aivan niiden vieressäkin. Ne olivat kauniin kirjavan värisiä ja liikkuivat sulavasti. Välillä ne kääntyivät kiviä päin syömään merilevää. Videointi olisi ollut kova sana tässä vaiheessa. 

Tällä uintiretkellä näin myös jonkin uuden kalalajin, mutta eihän niiden nimiä tiedä. Retken alkuosan uimme kirkkaassa vedessä, mutta kun piti siirtyä niemen toiselle puolelle, oli merenkäynti taas turhan runsasta ja pöllytti hiekkaa irti pohjasta. Kun näkyvyys muuttui nollaan, loppui meiltäkin paapan kanssa taas into uiskenteluun. 

Iltapäivällä lounaan jälkeen oli pakollinen siesta, jonka aikana laivamme siirtyi jälleen Isabelan puolelle, mukavaan pyöreään merenlahteen. Merenkäynti oli siinä selkeästi rauhallisempaa kuin aiemmin Fernandinan puolella. Uiskentelimme ja snorklailimme jälleen. Alussa olimme vielä turhan lähellä lahden suuta ja mainingin löivät rantaan kovaa. Uimiseen virtaus oli liian voimakasta eikä vedessä edes nähnyt mitään. Meinasin suorastaan uupua, joten päätin kiivetä veneeseen. Venemies Pepen seurassa vietin hetken aikaa ja ehdimme päästä hyvään jutun alkuun. Hän puhui espanjaa, minä englantia ja niin vain pääsimme selville asioista. 

Hetken levähdettyäni snorklaajat olivat päässeet jo hyvän matkan eteenpäin. Siellä aallot olivat matalia ja veden virtaus selvästi vähäisempää kuin lahden suulla. Lähdin takaisin uimaan ja vietin taas puolisen tuntia vedessä. Näin monta kilpikonnaa, ne olivat ruokailemassa pohjan kivillä. Kun vesi oli riittävän matalaa,  sekä kilpikonnat että pohjan pinnalla olevat kasvit ja eläimet erottuivat hyvin. Siellä oli usean värisiä meritähtiä, mustia ja vihreitä merisiilejä, sienimäisiä rakennelmia, jotain jäkälän tapaista ja ties mitä. Tuttuja pikkukaloja näkyi, mutta esim. hait pysyivät poissa ainakin minun kohdallani. 

Iltapäiväämme mahtui jälleen patikointia. Kuljimme lahden pohjukkaan veneillä ja siellä maihin noustuamme aloimme kiivetä. Aluksi menimme portaita, sitten tasaisempaa reittiä. Hetken kuluttua edessämme avautui upea vihreä vesialue, Darwinin järvi meren pinnan tasalla alapuolellamme. Carlos kertoi, että järven vesi on suolaista ja tihkuu sinne maakerrostumien läpi merestä. Eläimistöä siellä ei juurikaan ole. 

Hetken maisemaa ihasteltuamme lähdimme taas jatkamaan matkaa. Kun kuljimme lähinnä paikallisten hyönteiskarkotepuiden keskellä (puiden lehtiä poltetaan sadekaudella taloissa, kun karkotetaan hyttysiä), ei ympärillämme käynyt tuulen henkäystäkään. Oli ihan hillittömän kuuma! Jatkoimme kuitenkin matkaa ja hetken kuluttua polku alkoi selvästi jyrkentyä. Lopulta määränpäämme näkyi: Punta Tortuga. Se oli saaren tällä reunalla korkein kohta kosta avautuivat jälleen upeat maisemat moneen suuntaan. Näimme Isabelan ja klo Galapagosin korkeimman vuoren, Wulfin tulivuoren (1660 m), läheisen Darwin-tulivuoren ja myös osittain romahtaneen Ecuador- tulivuoren. Lisäksi meri näkyi takanamme merenlahtena, missä laivamme oli ankkurissa ja myös vähän pohjoisempana. Maisema oli hieno, sillä vaikka se oli tietenkin laavakenttää, oli rinteillä kuitenkin myös paljon vihreitä puita sadekauden rehevöittämänä.

Paluumatka Punta Tortugalta kesti vielä puolisen tuntia alamäkeen, minkä jälkeen noin klo 18 iltapäivällä tämän päivän! fyysinen aktiivisuutemme oli saavutettu. Kun olimme lähteneet liikkeelle klo 8 aamulla, oli aktiivisuutta ehtinyt kertyä liki 12 tuntia. Olimme ehtineet tehdä kaksi kävelylenkkiä (yhteensä noin 3,5 tuntia) ja kaksi uinti/snorkkelointiretkeä, yhteensä noin 2 tuntia. Aktiivista liikuntaa kertyi päivään yli 5 tuntia eikä tämä ollut mitenkään poikkeavaa. Koko lomamme on kyllä ollut mitä suurimmassa määrin kuntoilua. Suurella mielenkiinnolla odotan, mitä vaaka sanoo kotimaassa! 

Merikilpikonnat

Merikilpikonnat! 

Lauantaina saimme nukkua hieman aiempaa pidempään, peräti yli kuuteen. Matkaseuralaisemme olivat jatkaneet edellistä iltaa pimeällä yläkannella, mutta me olimme suunnanneet pehkuihin jo kymmeneltä. Nukkuminen oli silti hiukan hankalaa, sillä laiva keikutti yön aikana enemmän kuin pahimmillaankin tätä ennen. Olimme lähempänä suurta merta kuin koskaan ennen matkamme aikana. Isabelan eteläpuolella, mistä kiersimme saaren, meren syvyys on jo 3 km ja aallot tulevat suoraan valtameren aavalta saakka. Pidin pahoinvointiranneketta koko yön, kunnes sen akku loppui. Ilokseni pahoinvointi pysyi poissa.

Tiesimme alueen runsaista merikilpikonnakannoista,  mutta oli silti hämmästyttävää nähdä niitä uiskentelevan laivan ympärillä kymmenittäin heti aamupalalle mennessämme. Näky oli kyllä uskomaton! Paikan nimi oli Punta Moreno Isabelan läntisellä laidalla.

Aamuseitsemältä lähdimme jälleen liikkeelle, Isabelan saaren laavakentille. Laavakenttä oli meille tuttua, mustaa kivikkoa, mutta tämä oli selvästi rikkonaisempaa, vaikeakulkuisempaa ja kasvillisuutta oli enemmän. Laavakaktuksia, kynttiläkaktuksia ja opuntioita, heiniä ja mangrovea, ne ovat laavakenttien pioneerikasveja.

Koko tähänastisen matkamme kohokohta oli pieni merenlahti, minne vesi virtasi kapeasta kanavasta. Siitä isotkin eläimet pääsivät nousuveden aikana sisälle lahteen, mutta eivät päässeet ulos ennen seuraavaa nousuvettä. Meidän retkemme osui laskuveden aikaan. Lahdella uiskenteli ainakin kolme suurta merikilpikonnaa, jotka nostivat vuorotellen pintaan joko päätään tai kilpeään. Kun eläimet uivat aivan lahden etureunassa, näimme ne erittäin hyvin ja pystyimme ottamaan valokuvia. Totesimme, että luultavasti yhtä hyviä kuvia merikilpikonnista ei ole mahdollista saada tämän matkan aikana. Saarelta palatessamme pyörähdimme vielä pienellä laavakiviluodolla, jolla pötkötteli merileguaaneja, jälleen suurimpia, mitä olimme nähneet ja niitä oli paljon! Juuri kun kuvittelee nähneensä niitä ihan tarpeeksi, tulee taas jotain vielä hurjempaa vastaan! Luodoilla oli myös lentokyvyttömiä merimetsoja, jotka muistuttivat kohtalaisesti kotimaisia lentokykyisiä serkkujaan. 

Pienen tauon jälkeen suuntasimme laivalta kumiveneillä lahden toiselle reunalle uimaan ja snorklaamaan. Koska alue on lähempänä aavaa valtamerta kuin saaren toisella puolella olevat merialueet, oli vesi vain vajaa 25-asteista ja  aallot olivat voimakkaita. Ne löivät rantaan vaahtopäinä ja keikuttivat uimareita veden pinnalla. Veden pohjahiekka nousi ylös, joten totuttua kirkkautta vedessä ei ollut. Paappa näki yhden kilpikonnan uivan, mutta minun eteeni niitä ei sattunut. Muut matkalaiset olivat nähneet niitä veden alla kallioita vasten syömässä merilevää. Kun emme menneet lähelle rantoja, emme niitä nähneet.

Laivalla lounas oli totuttuun tapaan erinomainen. Sen aikana laivamme kulki jälleen uuteen paikkaan, pienen matkan päähän Elisabetin lahdelle. Siellä teimme vaihteeksi  parin tunnin retken kumiveneiden kyydissä. Lähdimme ensimmäisenä kiertämään kolme pientä saarta, jotka tunnetaan nimellä Isla Mariela. Niistä suurin on Galapagosin pingviinin tärkein pesimäsaari. Pingviinipariskunta pariutuu keskenään loppuiäkseen ja kaivaa pesäkolon saaren kallioperään loppuelämän kodikseen. Ymmärrettävästi pingviinejä oli saarella erittäin paljon. Nämä galapagoslaiset ovat alle 30-senttisiä ja hyvin vikkeläliikkeisiä vedessä. Maalla ne seisovat paljon paikoillaan, mutta niiden lähelle on vaikea päästä ja saada valokuvia. Videot ovat ehkä helpompia ja kertovat näistä linnuista paljon. 

Samoilla kallioluodoilla eleli myös paljon sinijalkasuulia ja Galapagosin hylkeitä. Niitä valokuvasimme, ja seurasimme touhuiluja. Hylkeet alkoivat selvästi esiintyä turisteille: ne kiersivät venettä, sukeltelivat ja kisailivat keskenään. Kalliosaarilla näimme myös uudestaan lentokyvyttömiä lintuja. 

Iltapäivän seikkkailumme ei loppunut kallioluodoille vaan ajoimme Isabelan saaren rantaan ja veneellä edelleen sisään laavakivien ja mangrovemetsän keskellä olevaa väylää pitkin. Tunnelma oli käsittämättömän rauhallinen, sillä aallot eivät yltäneet puiden keskelle laisinkaan. Vesi oli täysin tyyni  ja mangrovemetsät heijastuivat veden pinnasta upeasti. Yllätys oli jälleen suuri, kun tämäkin luonnollinen leposatama oli merikilpikonnien suosikkipaikka. Niitä uiskenteli vastaan, viereen, eteen ja taakse taas lukuisia. Yritimme valokuvata niitä, käytännössä heijastusten vuoksi yksikään kuva ei taaskaan onnistunut. Silti fiilis koko päivästä oli hyvä, sillä olimme nähneet päivän aikana jälleen valtavan määrän eläimiä ja upeita luontokohteita.

Illalla tällekin ryhmälle oli vuorossa grilli-ilta. Ruoka oli yhtä hyvää kuin edelliselläkin viikolla ja porukka yhtä tyytyväistä. Juttu lensi ja ruokailijat puhuivat suureen ääneen. Onhan tämä ihan mukavaa vaihtelua tuppisuisten suomalaispten jälkeen. 

Illan päätteeksi nostimme taas ankkurin, suuntana Fernandinan saari ja uudet seikkailut!