Curieuse

 Curieuse

Tässä vaiheessa on hyvä korjata eilisen virhe: Pegasoksen henkilökunta ei ole eurooppalainen vaan kansainvälinen. Siivouksen ja keittiön tarjoiluhenkilöstö on pääosin indonesialaista, laivan tekniikasta huolehtiva porukka egyptiläistä, kokit vähän sieltä sun täältä - yksi paikallinen - kapteeni ja hotellin johtaja Kreikasta ja ohjelmapäällikkö Pietro Italiasta. Tämä puolestaan oli matkanjohtajallemme Joonakselle erityisen mukava asia, sillä hän on työskennellyt 30 vuotta työurastaan Italiasta ja puhuu kieltä sujuvasti. Kyseinen Joonas on meillekin vanha tuttu, sillä olemme olleet hänen mukanaan Afrikassa marraskuussa 2019.

Ensimmäinen varsinainen seikkailupäivämme alkoi hyvällä aamupalalla, jonka jälkeen siirryimme perinteiseen tapaan kumiveneisiin, jotka veivät meidän Curieuse-saarelle. Alue on kansallispuistoa, missä suojellaan ja kasvatetaan Seychellienkilpikonnaa. Tähän suojelukeskukseen menimme ensimmäiseksi. Kilpikonnat ovat isoja - vain vähän pienempiä kuin Galapagosilla - ja tottuneet ihmisiin, jotka syöttävät konnille lehtiä ja rapsuttelevat niiden kaulaa. Tästä eläimet tuntuvat pitävän kovasti. 

Seychellien  saarille on tullut ihmisiä ensimmäisen kerran joskus 1500-luvulla, kun suuret löytöretkeilijät ovat löytäneet meritien Intiaan ja Kiinaan. Curieusen saaren kohtaloon ovat vaikuttaneet eniten ranskalaiset, jotka tulivat paikalla 1700-luvulla, polttivat saaren kaikki alkuperäiset puut (etsiessään joitakin pähkinöitä) ja istuttivat tilalle kultaluumua. Tämä puu peittää nyt vieraslajina suuria alueita saaresta eikä se edes hedelmänä ole kummoinen. Kilpikonnia ranskalaiset söivät runsaasti, ne kun liikkuivat hitaasti ja sisälsivät suuren määrän maukasta lihaa. Konnia oli helppo kuljettaa laivoissa mukana tuoreruokana, sillä ne säilyvät pitkiä aikoja elossa syömättä ja juomatta. Nyt kilpikonnien tilanne on suojelutoimien avulla saatu jo hyväksi. Ne liikkuvat vaapana saarilla, mutta poikaset kasvatetaan suojelukeskuksessa. Jokainen yksilö on mikrosirutettu, joten niitä ei voi varastaa. 

Kilpikonnien rapsuttelen jälkeen lähdimme kävelemään luontopolkua pitkin saaren toiseen poukamaan. Matkalla saimme ihailla upeaa turkoosia merta ja saaren mangrovemetsiä. Vesi oli matalalla ja metsän pohjasta erottui kotiloita, taskurapuja, liejuryömijöitä sun muita eläimiä. Keskellä saarta on kallioisia graniittivuoria, jotka ovat varsin kituliaan näköisiä, sillä ne kärsivät edelleenkin ranskalaisten aiheuttamista metsätuhoista. Kiipesimme reitillämme korkeimmillaan 30 metriin, mistä avautuivat jo ihastuttavat maisemat. Reitti oli parin kilometrin mittainen, joten ei sen tarpomiseen pitkää aikaa mennyt.

Saavuttuamme reitin päässä vaalealle hiekkarannalle oli laivan keittiöhenkilökunta paikalla valmistelemassa lounasta. Ennen sitä ehdimme käydä jo uimassa tyrskyisessä, turkoosissa vedessä. Lounas oli maittava, joskin retkilounaan tapaan kertakäyttölautasilta nautittu. Tila oli kuitenkin katettu ja pöydät ja penkit puisia. Alueella on joskus historiassa sijainnut leprasairaala, mutta sen rakennuksista oli säilynyt vain tohtorin talo, joka sekin oli remontissa. Jossain vaiheessa se avautuu museona. 

Lounaan jälkeen meillä oli iltapäivä vapaata aikaa. Lähdimme paapan kanssa kävelylle rantaa pitkin. Kovin pitkälle emme päässeet, sillä vastaan tuli korkeita graniittikallioita, joita ei voinut kiertää, kun vuorovesi nousi aika korkealle.  Paappa otti päivätirsat puun alla karikkeella pyyhkeen päällä makoillen. Sen jälkeen käytimmekin aikamme uiden. Se oli kohtalaisen haastavaa, sillä aallokko oli korkeaa ja etenkin rannan tuntumassa sai varoa, ettei se kaatanut uimareita. Vesi oli kuitenkin puhdasta, kirkasta ja ihanan turkoosia! Välillä nousimme maihin, nautimme juomia ja kävimme kävelemässä rannalla ja metsikössä. Paikallinen, laivalla tarjolla oleva vesi on suodatettua ja minun suussani kohtuullisen pahan makuista. Se parani huomattavasti, kun huomasin kaataa veden sekaan jälkiruokana tarjotun hedelmäsalaatin mehun. 

Iltapäivän ohjelmamme päättyi kumivenematkaan laivallemme. Mietin jo päivällä, että veneisiin siirtyminen saattaa olla haastavaa, sillä korkeat aallot heiluttavat venettä samalla tavalla kuin meitä uimareitakin. Tämä myös toteutui. Kumivenettä huoltavat miehet pitivät sitä paikoillaan parhaansa mukaan, mutta kun korkea aalto tuli, se heitti vettä veneen keulan yli suoraan reunoilla istuvien matkustajien päälle. Etummaiset naiset kastuivat läpimäriksi ja veneen pohjalla oli nilkkoihin asti vettä. Vene saatiin kutienkin lopulta lastattua ja matka laivalle oli sitten taas tavanomaisen helppo, samoin nousu laivaan. Rannan tuntumassa aallot ovat vain iso ongelma. 

Iltaohjelmassa olikin sitten vaatteiden kuivattelua ja lepäilyä. Huoneissa ei toimi Wifi, joten viestittelyyn ja netin käyttöön oli siirryttävä laivan yhteisiin tiloihin. Kävimme myös kannella kuvaamassa auringonlaskua. Se ei täällä ole erityisen näyttävä, sillä ilma on puhdasta ja lännessä edessämme oli myös Curieusen saari. Leppoisa tuuli puhalteli ja nautimme kauniista maisemasta. Illallinen oli tavanomaiseen tapaan maukas ja kalapainotteinen. Sitten vain täydellä vatsalla unta palloon! Huh!