Norja on maa miss on kaikki kaltevaa

Norja on maa miss on kaikki kaltevaa

Vuonna 1980 olimme paapan, silloisen poikaystävän, kanssa käyneet Norjassa nuorina opiskelijoina, pienellä budjetilla, pienellä autolla, teltassa nukkuen. Siitä reissusta eivät ole jääneet mieleen komeat maisemat vaan ankea, yhtämittainen sade ja kuivumattomat vaatteet. Norjan säihin olimme nyt varautuneet monipuolisesti, ja onneksi kulkupelikin oli hieman kehittynyt opiskeluajoista. 

Ylitimme Tenon heti Utsjoella ja siirryimme EU:n ulkopuolelle. Tien piti kartan mukaan olla Norjan puolella parempi kuin kotimaassa, mutta oli se siltikin kapea ja hidaskulkuinen. Teno näkyi alussa mukavasti tien vieressä. Rakennuskannasta ja talojen ympäristöstä huomasi, milloin myös toinen ranta oli muuttunut Norjaksi. Maataloutta harjoitettiin selvästi enemmän kuin meillä pohjoisessa. Norjalaiset talot olivat selkeästi hyväkuntoisimpia kuin meillä, mutta myös rakennustyyli oli erilainen. Talot olivat vähän meikäläisiä korkeampia ja hyvin pienillä räystäillä. Silmiinpistävästi sikäläisten talojen väritys oli tummaa harmaata, sinertävää, ruskeaa tai punaista - ei ollenkaan sellaista punamullan väristä mitä meillä. Vaaleita taloja ei pohjoisimmilla alueilla näkynyt. Vasta jossain Porsanger -vuonon varressa, hieman etelään päin, alkoi löytyä vaaleitakin taloja. Mainita täytyy myös pihat talojen ympärillä: siistejä ja hyvin hoidettuja kauttaaltaan.

Tana Brun jälkeen ajoimme maisematieksi merkittyä reittiä Lakselviin saakka. Sää oli harmaa ja pilvinen ja välillä satoikin. Näytti siltä, että edellispäivänä Suomessa kulkenut saderintama kulki mukanamme pohjoiseen. Maisemat tien varrella olivat kieltämättä komeita, mutta kun niistä puuttui auringon kirkkaus, jäivät värit lähinnä lässähtäneiksi ja koko vaikutelma luultavasti ansaittua vaatimattomammaksi. Sentään näimme meressä kiven päällä köllöttelevän hylkeen, mikä kaiketi on laskettava matkan plussapisteiin. 

Matkan varrelle sattui muutama kaunis, kirkasvetinen tunturipuro tai pieni joki. Niitä pysähdyimme kuvaamaan. Kasvillisuus muuttui aina vain matalammaksi, kun käännyimme taas pohjoista kohti maisematieltä. Puut olivat lähinnä kitukasvuisia koivuja ja kohti Nordkappia mennessä nekin muuttuivat pelkiksi pensaiksi, kunnes Porsanger -niemimaan puolivälin seutuvilla keskikokoiset pensaatkin katosivat kokonaan. Kaikkiaan Norjan puolella puustoa kasvaa huomattavasti pohjoisempana kuin Suomessa. Meri leudontaa ilmastoa selvästi. Löysimme jopa maailman pohjoisimpana kasvavan männyn, joka oli erikseen merkitty tien varteen nähtävyytenä! 

Matkamme pisimmällä oleva kohde, pakollinen kääntöpiste oli Nordkapp. Sitä sanotaan Manner-Euroopan pohjoisimmaksi paikaksi, mutta oikeastaan se sijaitsee saaressa.  Ajoimme sitä kohti vuonon reunaa pitkin. Maisemia riitti, mutta edelleen harmaasävyssä. Sinistä taivasta tai merta emme nähneet yhtään kertaa. Kun korkeita kukkuloita ja tuntureita riitti pitkin niemimaata rantaan asti, kulki tie myös monen tunnelin läpi. Niistä pisin oli se, joka oli tehty 1990-luvun alussa niemeltä saareen, meren ali. Tunneli meni yli 100 metriä meren pinnan alapuolelle. Tunnelin alkuosa oli 7-8% alamäkeä, loppuosa tiukkaa 10 % ylämäkeä. Asuntoauto jurrasi kakkosvaihteella ylöspäin. Mittaa tunnelilla oli vajaa 7 km. 

Nordkapp on vain pieni piste Mageröyan saaren ylimmässä kärjessä. Sinne saakka ajaakseen meidän piti ajaa saaressa vielä liki 30 km. Saaren suurin kunta on Honningsvåg, rinteeseen sijoittuva viehättävä kylä, missä on lentokenttäkin. Satamassa oli iso risteilyalus, joka kuljetti Hurtigruten -matkailijoita. Heidät kuljetettiin busseilla Nordkappiin, ja illan aikana näimmekin niitä kymmenittäin ajelevan edestakaisin tietä pitkin. Me ajoimme leirintäalueelle hieman Honningsvågista eteenpäin ja majoituimme sinne yöksi. Halusimme jäädä leirintäalueelle, saada kunnon suihkun ja WC:n käyttöön, kun vaunun varustus on tässä kohdassa kuitenkin aika vaatimaton. Saksalaiset näyttivät suosivan paljon parkkeerausta keskelle tundraa, ilman mukavuuksia ja palveluita, ja ilman leirintämaksuja.

Leirintäalueelle päästessämme sää oli sen verran kirkastunut, että saatoimme käydä kävelemässä alueen pikkuteitä pitkin. Vuono avautui kauniisti alapuolella. Kasvillisuutta katsellessani osui silmiin melkoinen harvinaisuus: Lapinkämmekkä. Laji piti etsiä googlettamalla, onneksi netti toimi siinä kohdassa. Kukka oli vielä nupuillaan, mutta ilmiselvästi tunnistettavissa. Suomessa laji on erittäin harvinainen, koska Suomen Lapissa ei ole sen kasvulle tarpeellista kalkkikiveä kuin jossain yksittäisessä kohdassa Kittilässä. Hienon löydön tein, niitä oli jopa useita yksilöitä parissa ei paikassa. 

Yötöntä yötä odotimme edelleen. Pilvet ei tänäänkään väistyneet, joten yöllisen auringonpaisteen näkeminen jäi haaveeksi. Sen sijaan aamulla herätessämme olimme saaneet lähinaapureiksi neljä poroa, jotka söivät rauhallisesti ruohoa vaunumme edessä. Yhteiselo luonnon kanssa on täällä ilmeisesti arkipäivää. 

PS: otsikon sanat ovat Juice Leskisen 1990-luvun lastenlaulusta, Terveisiä Norjasta. LP on nimeltään Haitaribussi. Jos ette ole tutustuneet levyyn aiemmin, voin suositella lämpimästi. Juicen lastenlaulusanoitukset ovat aikuisille hersyvän hauskaa kuunneltavaa, mestarillista sanataituruutta!