Titicaca

Titicaca-järvelle on lähdettävä aamuvarhaisella. Vaikka aamu olisi kuinka kaunis, nousee järvelle iltapäivään mennessä tuuli, joka vaikeuttaa veneitten kulkua. Myrskyn mahdollista nousua välttääksemme mekin lähdimme aamulla liikkeelle jo klo 7. 

Punon satama oli täynnä pieniä, noin 30 matkustajaa vetäviä veneitä. Hyppelimme muutaman veneen poikki, että pääsimme omaamme. Veneen kuljettaja ajoi hissukseen peilityynestä satama-altaasta kaislojen reunustamaa kanavaa pitkin eteenpäin. Kaislat kasvavat Titicaca-järven Punon puoleisessa päässä laajalla  alueella, missä vesi on riittävän matalaa. Alueella asuvat Uro-intiaanit (oikeammin tietysti hekin ovat mestitsejä) ovat rakentaneet niiden päälle kotejaan, kelluville saarille.   Saaret rakennetaan kaislojen irtileikattujen juuripaakkujen päälle, kunhan paakut on ensin köytetty toisiinsa kiinni. Kelluva pohja ankkuroidaan paikoilleen ja sen jälkeen pohjan päälle kasataan kerros toisensa jälkeen kaislaa, kunnes riittävä pohja asutukselle on saatu kasaan. Kerroksia lisätään useita kertoja vuodessa. Tarvittaessa myös talot nostetaan pois paikoiltaan, että niiden alle saadaan lisättyä uudet kaislat.

Talot rakennetaan samoista kaisloista kuin koko saarikin. Aiemmin rakennukset ovat olleet pyöreitä, nykyisin enemmän suorakaiteen muotoisia. Apuna rakentamisessa käytetään nykyajan muovinaruja, rautalankaa, ym. Sähköä urot saavat aurinkopaneeleista. Heidänkään elämänsä ei ole enää täysin luomua, vaikka hyvin lähellä luontoa he elävätkin. Saimme nähdä demonstraation saaren rakennuksesta ja kalojen ”pilkkimisestä”.  Kaislapatjan läpi on hakattu reikä, jonka läpi voidaan onkia niinkuin meillä pilkitään. Väliajoiksi reikä peitetään kivellä. 

Vierailumme lopuksi saimme käydä tutustumassa uro-perheiden taloihin. Kävimme talossa, missä oli lautalattia, patja nukkumista varten ja seinillä nauloja ja naruja vaatteiden ripustamiseen. Lattiaa talon isäntä perusteli sillä, että talvella hyvin kylmä ja märkä kaislalattia pahentaa reumaattisia sairauksia. Kun saarilla ei juuri ole mukavuuksia eikä terveydenhuoltoa, ovat myös mm. keuhkokuumeet yleisiä. Maata saarilla ei voi viljellä, hengissä pysytään syömällä kalaa, vesilintuja ja niiden munia. Käsitöitä tekemällä ja myymällä saarten asukkaat saavat pientä tuloa. Niitä mekin sieltä ostimme. 

Saaren asukkaat tarjosivat meille kyydin lähisaarelle kaislaveneessään. Tästä pienestä souturetkestä he saivat turisteilta palkkion. Kovin vähäiset ovat saarten asukkaiden elinmahdollisuudet, mutta silti heidän esi-isänsä ovat asuneet siellä jo satoja vuosia. 

Kelluvista saarilta veneemme  ajoi Punon lahden suulta hieman eteenpäin, Taquile-saarelle. Sieltä koko laaja Titicaca-järvi avautui eteemme. Järven pituus on reilut 160 km, joten aavaa järvenselkää riitti pitkälle. Taquile- saarelle kiipesimme lahdenpoukamasta, minne vene ankkuroitui.  Paikalliset asukkaat ovat kuuluisia käsityötaidoistaan. Erikoista tällä saarella on se, että miehet neulovat. He neulovat mm. päähineensä, joilla symboloidaan eri elämänvaiheita ja joita he pitävät päässään kaiken aikaa. Yksikään mies ei voi muuttaa saarelle, sillä jokaisen saaren miehen on osattava neuloa. Naiset puolestaan kutovat kangaspuilla. Molemmilla tavoilla saadaan aikaan uskomattoman taidokkaita käsitöitä. Työ vie aikaa, sillä esimerkiksi leveän vyön tekemiseen saattaa pisimmillään kulua 3 kuukautta. 

Saarella nautimme lounaan. Sen jälkeen osa ryhmästämne käveli oppaan kanssa saaren poikki kauniille hiekkarannalle uimaan - tosin uimareita taisi löytyä lopulta vain kolme henkilöä. Me muut pääsimme veneen kyydissä samaan poukamaan. 

Titicaca-järven sijainti korkealla Andeilla pitää sen veden raikkaana ja melko kylmänä. Paikallisoppaan mukaan lämpötila on keskimäärin noin 9 astetta. Uimarannan matala vesi oli kuitenkin kohtalaisen lämmintä. Järveen laskee lukuisia jokia vuoristosta, mutta laskujokia on vain yksi Bolivian puolella ja sekin on jo kuivunut kokonaan. Järveen virtaava vesi vähenee käytön ja haihtuminen kautta. Kova tuuli ja porottava aurinko tekevät tehtävänsä. 

Punon kaupungilla on ollut jätevesien puhdistusjärjestelmä jo 1960-luvulta alkaen, mutta kaupungin kasvaessa se on jo pariin kertaan jäänyt tehottomaksi. Punon kaupungin kohdilla järven vesi oli jossakin määrin sameaa, mutta avoveden puolella vesi oli puhtaan oloista ja hyvin kirkasta. 

Iltapäivällä lounaan jälkeen, kun kävelijät olivat kiivenneet laivaan, palasimme takaisin Punon satamaan. Matka kesti noin 1,5 tuntia suuntaansa, joten päivällemme kertyi pituutta. Tuuli oli iltapäivällä jo selkeästi voimakkaampaa kuin aamusta. Rasvatyyni järvi oli muuttunut hieman lainehtivaksi, mutta ei suinkaan myrskyksi. 

Paluumatkalla hotellille matkanjohtajamme pyysi kuljettajaamme ajamaan Punon keskustan läpi. Käytännössä kiersimme Plaza del Armasin kautta, missä näimme muutamia kauniita, vanhoja rakennuksia. Hotellimme sijaitsi 6 kilometrin päässä kaupungin keskustasta, joten käytännössä saimme ihailla kaupunkia vain järven yli aamu- tai iltahämyssä. Luulen kuitenkin, että näimme jo kaiken oleellisen pienen bussikierroksemme aikana. Punoon tullaan pelkästään Titicacan takia.