Luonnollista elämää!

Tässä vielä lopuksi pari kuvaa Puerto Maldonadesista.

Luonnollista elämää

Lomamme Perussa alkaa olla lopuillaan. Viimeisen kokonaisen lomapäivänä aamulla lähdimme liikkeelle klo 5.30. Matka ei ollut pitkä, ehkä kilometri joen rannan tuntumassa sijaitsevalle pienelle mökille. Siellä istuimme ja tuijottelimme joelle.  Homman tarkoituksena oli seurata, miten monet erilaiset papukaijat tulisivat rantaan syömään savea. 

Syy, miksi papukaijat syövät savea, on edelleen epäselvä. On arvioitu, että savi voisi sitoa itseensä lintujen syömissä siemenissä olevia myrkkyjä. Toinen arvio on, että ne saavat savesta tarvitsemaansa natriumia (suolaa). Kolmas selitys on taas se, että papukaijat nyt vaan tykkäävät viettää sosiaalista elämää tällä tavalla. Kun ne lensivät mökin yllä kasvavaan puuhun tarkkailemaan tilanteita, oli mekkala kyllä hirmuinen. Siellä ne keskustelivat keskenään. Tällä kertaa papukaijat päättivät valita toisen rantapenkereen, emmekä nähneet itse tapahtumaa lähietäisyydeltä. Katselimme niitä kuitenkin oppaan kaukoputken läpi ja sitä kautta saimme otettua jopa hienot valokuvat. Kävimme välillä syömässä aamupalan ja palasimme majalle uudestaan. Lopputulos oli molemmilla kerroilla yhtä laiha, mutta näimme paluumatkalla sentään taas yhden apinan. Ja ovathan papukaijat upean värikkäitä lintuja etäältäkin katsottuna. 

Perjantai oli koko matkamme lämpimin päivä. Aurinko paistoi melkein kirkkaalta taivaalta. Lounaan jälkeen vietimme siestaa, koska ulkona ei voinut näissä lämmöissä kunnolla liikkua. Jopa kaikki eläimet olivat hiljaa! Illaksi ennustettiin sadetta, mutta sitäkään ei tullut. 

Iltapäivällä neljän aikaan lähdimme käymään paikallisella maatilalla. Sieltä olikin jo aamuisin kuulunut kukon kiekumista. Matkaa oli vain joen ylitys. Pääsimme tilalle katsomaan, miten monet meille tutut kasvit kasvavat luonnollisissa olosuhteissa. Maanomistuksen kuviot kerroinkin Infierno-päivityksessäni. 

Paluumatkalle Silverio järjesti meille lyhyen ylimääräisen veneajelun, kun olimme niin kuumissamme. Helpotus kesti vain hetken, sillä portaiden kiipeäminen ylös Lodgeen vei meiltä kyllä mehut taas nopeasti. Vasta suihku ja hiusten pesu helpottivat oloa. Suihkun jälkeen ihoon ei enää halunnut suihkuttaa hyttysmyrkkyä. Niinpä loppuilta meni itikoiden kanssa huiskiessa. Niitä näytti olevan selvästi aiempaa enemmän  liikkeellä. 

Viimeiseksi lomaillaksi emme olleet ottaneet ohjelmaan enää aktiviteetteja, samoin päätimme jättää aamuvaelluksen väliin. Silverio olisi kyllä meille vielä sellaisen järjestänyt. No, rajansa aktiivisuudellakin! Tätä kirjoittaessani istun Lodgen oleskelutiloissa ja odotamme kotimatkan alkua. Lentoaika Helsinkiin siirtymisineen ja odotuksineen on noin 32 tuntia. Joudumme odottamaan sekä Limassa että Amsterdamissa 5 tuntia koneen vaihtoa. Tämän lomamatkan anti lienee nyt pääosin kuvattu. 

Yksi perulainen asia vaatii kuitenkin lyhyen kommentin: coca. Cocan lehtiä ei täällä mielletä huumeeksi vaan perinteiseksi lääkekasviksi ja ravintoaineeksi. Siitä tehdään teetä, purukumia, karamellia ja suklaata, sitä voidaan käyttää arkisten ruokien maustamiseen. Cocan lehtiä pureskellaan tuomaan voimia. Kun Andien miehet tapaavat, he eivät kättele vaan tervehtivät toisiaan vaihtamalla cocan lehtiä, joita kannetaan vyötäröllä pienessä pussissa. Cocan lehdet ovat kuitenkin kokaiinin raaka-ainetta ja sen huumausainkäyttö tunnetaan. Laittomia viljelmiä ja kokaiinitehtaita on maan syrjäseudulla. Paikalliset maanviljelijät saavat nistä hyvän toimeentulon. Peru on tällä hetkellä ilmeisesti maailman suurin kokaiinin tuottaja.

Itse maistoin cocan lehtiä heti Cuscoon tullessamme, kun korkeus ja ohut ilmanala tuntuivat huimaavan niin valtavasti. Kokemus tuntui epämiellyttävältä, ja kun kieli alkoi tuntua puutuneelta, syljin mällin pois. Coca-teetä join silloin, kun olo tuntui oikein huimaavalta. Lopulta vuoristotauti helpotti. Kun sen jälkeen join vielä coca -teetä, huomasin teen aiheuttavan minulle huimausta. Tiedä tuota sitten, mikä aiheutti mitäkin. 

Infierno-heimo ja heidän sademetsänsä

Infierno-heimo ja heidän sademetsänsä

Alueella, minne olemme majoittuneet, asuu alkuperäisheimo nimeltään Infierno. Joskus vuosikymmeniä sitten 80% alueen asukkaista on ollut infiernoja. Loput ovat olleet lähinnä mestitsejä. Vuosien saatossa tilanne on muuttunut. Infiernoja on nykyisin enää noin 20% alueen asukkaista. Ihmisiä on tullut tänne Perun läheisistä kaupungeista, kuten Cuscosta ja Punosta, mutta myös lähivaltioista. Mestitsejä joukosta lienee valtaosa. 

Oppaamme Silverio kuuluu infiernoihin. Hän kertoi meille suojelualueen perustamisesta ja taustoista. Reilut 20 vuotta sitten heimo on aloittanut yhteistyön alueen toimintojen kehittämisessä Rainforest Expeditions -nimisen kaupallisen yrityksen kanssa. Tavoitteena on ollut luoda toimintamalli, jonka mukaisesti infiernot oppisivat itse tuottamaan alueelleen matkailupalveluita ja siten keräämään tuloja ympäristönsä luonnon ja omien elintapojensa ja perinteidensä suojelemiseen. 

Kun 20 vuotta ei riittänyt siihen, että heimon jäsenet olisivat oppineet pyörittämään toimintaa, sopimusta yrityksen ja infiernojen kesken on jatkettu muutaman lisävuoden ajaksi. Vuoden 2019 lopussa sopimus on taas katkolla ja infiernot pohtivat, miten selvitä tilanteesta. 

Asiassa on puolensa ja puolensa. Kaupallinen firma pyrkii tietysti turvaamaan omat taloudelliset etunsa. Heillä on samalla alueella omia lodgejaan. On ymmärrettävää, että firma, joka hoitaa markkinoinnin, pyrkii täyttämään ensin omat lodgensa ja vasta sitten Posada Amazonasin, joka on heimon kanssa yhteisomistuksessa. Mekin päädyimme tänne vain siksi, että meille ensimmäiseksi luvattu lodge oli mennyt remonttiin ja paikkaa vaihdettiin. Eurooppalainen matkatoimisto ei voi tietää näistä järjestelyistä. Asiakkaille otetaan ne palvelut, joita paikallinen firma ensisijaisesti tarjoaa. 

Toisaalta ei olisi ongelmatonta sekään, miten infiernot osaisivat paikkaa pyörittää. Jotkut heistä ovat olleet jo pitkään yhteisyritykseen palveluksessa ja ovat nähneet, miten työt hoidetaan. Silti heillä ei ole riittävästi osaamista esim. paikan ja toiminnan johtamiseen. Ongelman voi tietysti ratkaista niin, että infiernot ottaisivat toiminnan haltuunsa ja palkkaisivat keskeisiin tehtäviin ammattilaiset, esim. johtajiksi ja markkinointiin. Silti toimintaan sisältyisi suuria riskejä, esimerkiksi kannattavuuden ylläpitäminen vaatisi kovaa työtä ja toiminnan pitkäjänteinen jatkuvuus voisi olla hyvin haastavaa. 

Oman ongelman muodostavat infiernot itse. Heidän omassa elämässään vallitsee erilainen aikakäsitys kuin länsimaisilla ihmisillä. Heidän on Silverion mukaan vaikea sopeutua aikatauluihin, pitää sovitut kellonajat jne. Jos turistiryhmä saapuisi lentokentälle eivätkä paikalliset ihmiset olisikaan vastassa, olisi katastrofi valmis. Koko elämänsä luonnon ehdoilla, ilman kelloa eläneelle ihmiselle tämä olisi varmasti vaikea. Vaikka he ymmärtäisivät oman elinympäristönsä säilyttämisen merkityksen, organisoituun työkulttuuriin olisi vaikea oppia, ellei sellaista ole tottunut näkemään lapsesta saakka. 

Infiernot eivät tunne maanomistusta. Kukaan ei omista maita tai heidän aluettaan viidakossa. Heimon jäsenet kuitenkin viljelevät maata. Järjestelmä perustuu siihen, että jokaisella 18 vuotta täyttäneellä heimon jäsenellä on oikeus saada itselleen 30 hehtaaria maata viljeltäväksi. Viljelyssä ei käytetä lannoitteita vaan maata hoidetaan viljelykierrolla ja kulottamalla. Kun joku luopuu viljelystä, maa annetaan jollekin toiselle. Maasta ei makseta mitään, mutta rakennuksista ja hyvästä kasvillisuudesta voidaan maksaa jotain. Viljeltäviä kasveja ovat hedelmät, kuten sitrukset, banaanit eri muodoissaan, mangot ja papaijat sekä peruna, maissi ja maniokki. Ollakseen omavaraisia ihmiset pitävät myös kotieläimiä, kuten kanoja ja sikoja. Koko heimon maanviljelykulttuuri toimii sekin luonnon ehdoilla. 

Heimon toimintoihin kuuluu myös aiemmin kertomani shamaanin tehtävien ylläpito. Toinen törkeä asia, mitä infiernot ovat heimolle järjestäneet, on yläkoulu. Ilman heimoneuvoston maksamaa koulua lapset kävisivät vain välttävän alakoulun. 

Tampopata-joen varrella!

Tampopata-joen varrella! 

Tampopata on Perun eteläisiltä Andeilta alkunsa saava joki, joka muutaman tuhat kilometriä virrattuaan laskee Atlanttiin Amazon-joen osana. Tätä jokea pitkin olimme kulkeneet ylävirtaan Puerto Maldonadosista, kun tulimme Posada Amazonasiin. Sitä pitkin lähdimme taas eteenpäin seuraavana aamuna.

Mainittakoon tässä, että heti alkajaisiksi saimme varusteiksemme kumisaappaat, joilla olemme kävelleet kaikki retkemme. Maasto sademetsissä on varsin kosteaa, välillä suoranaista kuravelliä. Tätä silmälläpitäen olin jo osannut itselleni ohuet perulaiset villasukat, jotka ovat toimineet erinomaisesti. Ei hiosta eikä tunnu kostealta. Sadeviitat ostimme jo Rainforestin toimistolta Puerto Maldonasista. Niille oli käyttöä jo heti tulomatkalla ja samoin tämän ensimmäisen päivämme aikana. Sademetsä on sademetsä. 

Herätys oli  ensimmäisenä varsinaisena viidakkopäivänä klo 4 ja matkaan lähdimme klo 5. Menimme veneillä noin 20 minuutin matkan ja lähdimme kävelemään sademetsän läpi. Päädyimme Oxbow-järvelle, missä meitä odotti lautta ja soutaja. Mukavasti istuskellen liu’uimme pitkin järven pintaa. Retken tarkoituksena oli katsella järven luontoa. Aika pian lähistöltä löytyikin 7 eläimen jättiläissaukkoperhe. Eläimet olivat isoja ja leikkisiä. Ne kalastivat, sukeltelivat ja välillä söivät kalojaan pinnalla. Hetken kuluttua ne nousivat matalalle rannalle nauttimaan eväitään. Näimme koko ryhmän aktiivisina touhuamassa. Oppaamme Silverio kertoi, että kyseessä on yksi perhe, jonka kokoisen populaation järven kalat pystyvät ruokkimaan. Kun poikaset kasvaa isoiksi, ne muuttuvat sinkuiksi, jotka lähtevät etsimään uutta perhekuntaa lähiseuduilta. Näin järven populaatio ei kasva liian isoksi. 

Järvellä olisi voinut olla myös kaimaaneja, mutta niitä emme nähneet. Sen sijaan monenlaisia lintuja näkyi paljon. Niiden nimiä en osaa kertoa, koska edes englanninkieliset nimet eivät tuo mitään mieleen suomeksi. Papukaijoja lenteli korkealla useampia lajeja, samoin apinoita näkyi aika paljon. Yksi erikoisimmista oli puna-apina (?), joka oli kooltaan vain pystykorvan kokoluokkaa, mutta uroksen reviirihuuto kuulosti lähinnä suihkukoneen käynnistymiseltä. Tätä huutoa kesti melkein koko retkemme ajan, lähes tauotta, ja ääni kaikui todella pitkälle. 

Järviretkeemme kuului myös kalastusta. Oppaalla oli mukana leipää, jolla pyydettiin pikkukaloja, jotain paikallisia sardiineja. Varsinainen saliimme oli kuitenkin piraija. Niitä elää järvessä useita lajeja. Pikkukalat menivät piraijoiden syötiksi. Hetken kuluttua piraijoitakin saatiin ongittua ja oppaamme demonstroivat lehden palojen avulla miten terävät hampaat näillä kaloilla on. Järvessä voi kuitenkin uida huolettomasti. Ainoastaan silloin, jos piraijat haistavat pienenkin määrän verta, ne hyökkäävät. 

Heti lodgelle palattuamme pidimme pienen tauon ja lähdimme uudestaan vaeltamaan viidakkoon. Kuljimme Posada Amazonasin lähellä sijaitsevalle näköalatornille ja kiipesimme 37 metrin korkeuteen puunlatvojen tasalle. Maisemat olivat komeat, lähinnä kuitenkin vain metsää. Vaikka päivä ei ollut mahdottoman helteinen, vilvoitti ylhäällä puhaltava tuuli mukavasti. Maan pinnalla ilman kosteus tuntuu niin paksuna, että hengittäminenkin on välillä tukalaa. Kosteus myös tarttuu vaatteisiin niin, että kaikki vaatekappaleet muuttuvat vähitellen nihkeiksi. 

Täällä Lodgessa meillä on täysihoito. Eipä tosiaankaan ole lähistöllä ravintolaa, minne voisimme mennä syömään. Aamupalalla on munakasta, itse leivottua leipää, leikkeleitä, jugurttia ja hedelmiä. Lounaalla on riisiä, makaronia tai perunaa, lihaa ja monenlaisia kasviksia. Päivällisellä lounasruokien lisäksi on tarjottu myös keittoa. Ruoka on ollut melkeinpä parasta, mitä Perun matkamme aikana olemme nauttineet. 

Ensimmäisenä viidakkopäivänä meille suotiin lounaan jälkeen lyhyt lepohetki (otimme tirsat), kunnes lähdimme taas veneelle. Mainittakoon, että venerantaan kulkiessa joudumme laskeutumaan jokseenkin pitkiä matkoja alaspäin portaita pitkin. Palatessamme sitten kiipeäminen nämä portaat. Jos vuoristossa läähätimme hapen vähäisyyttä, täällä läähätämme kovia kiipeämisiä. Lyhyen venematkan jälkeen pääsimme paikalliselle kasviklinikalle. Siellä paikallinen shamaani kerää viidakosta yrttejään, keittelee niistä erilaisia tinktuuroita eri terveysongelmien hoitamiseen ja tarvittaessa hoitaa niillä lähiseudun asukkaita ilmaiseksi. Paikallinen Infierno-heimoyhteisö pitää yllä tätä palvelua. Kiertelimme metsässä lyhyen reitin, missä oppaamme näytti kasveja ja kertoi niiden käytöstä. Itse shamaanin palveluksia meille ei tarjottu. Olisimme jopa saaneet maistaa näitä keitoksia, mutta jostain syystä minulle ei napannut. 

Päivälisen jälkeen ilta oli jo pimennyt,  mutta meidän aikatauluihimme ei jätetty löysiä. Lähdimme iltakierrokselle lähimetsään, vain muutaman sadan metrin päähän.  Monet viidakon eläimistä ovat yöeläimiä, joten niitä ei juuri näe kuin pimeällä. Äänimaailma kertoo samaa: viidakko pitää melkoista meteliä öisin. Oppaamme kulki lampun kanssa ja osoitteli sillä viidakkoon. Kaimaaneja piti olla täälläkin, mutta läheiselle lammelle oli turhan hankala päästä, joten emme edelleenkään nähneet niitä. Opas kyllä kertoi, että silmät kiiluivat, mutta eivät ne kokemattomalle kiiluneet. Opas löysi meille nähtäväksi sammakon, nukkuvan perhosen ja lopulta paappa huomasi myös käärmeen. Käärme kiemurteli näkyville polulle, jolloin Silverio tunnisti sen myrkylliseksi korallikäärmeeksi. Pysyttelimme viisaasti kaukana, mutta kuvan sain otettua. Olemme täällä nähneet jo 2 alueen neljästä myrkyllisestä käärmeestä (ensimmäinen oli portaan vieressä edellisenä aamuna kiivetessämme). 

Ihania päiväperhosia lentelee suoraan seinässämme, siis tuossa viidakkoseinässä. Niitä on isoja keltaisia, punaoransseja, sinimustia  ja ties mitä. Ne ovat hyvin kauniita, mutta niin vilkkaasti liikkuvia, että valokuvia niistä ei kyllä saa. Iltapäivällä torniin kävellessämme näimme myös sen mölisevän apinan melko lähietäisyydeltä. Papukaijoja olemme nähneet kaukaa, lodgen lähistöllä elelee joitakin jäniksen tyylisiä elukoita, joita olemme nähneet pari kertaa. Joella elää kapybaroja, joista näimme vilahduksen päästä veden pinnalla jo tulomatkallamme ja uudelleen kokonaisen rannalla seisovan kabyparan eilen yrttikierrokselta palattuamme. Luonnon monimuotoisuus on täällä kyllä hämmentävää! Jotain voi nähdä, mutta vielä enemmän kuulla. 

Lämpöä Tampopatan alueella on päivisin noin 30 astetta ja öisinkin reilusti yli 20 astetta. Lodgeissa ei ole viilennystä, mitä olin pitänyt itselleni hyvinkin tärkeänä asiana. Viilennyksen hoitaa avoin seinä, mistä ilma kiertää huoneiston läpi. Sähköä alueelle saadaan aurinkopaneeleista ja generaattorilla. Sähköä säästetään, joten sähköt ovat päällä vain tiettyinä aikoina päivästä. Wifi on viidakko-mallia, mutta toimii jotenkuten silloin tällöin. Totaali pimeys tulee klo 10, milloin sähköt katkaistaan. 

Itse olin pelännyt kovasti, että en pystyisi nukkumaan tässä kuumuudessa. Kummasti ihminen tottuu kaikkeen. Sänkyjemme yllä on hyönteisverkot, peitteenä pelkkä ohut lakana. Yllättäen olen nukkunut täällä erittäin hyvin. Luonnon meteli ei häiritse, pimeys on täydellistä. Toisaalta aktiiviset ja pitkät päivät auttavat varmasti unen saannissa! 

Andeilta Amazonasille

Andeilta Amazonasiin

Lomareissulla toisen viikon tiistai ja keskiviikko ovat olleet varsinaisia matkapäiviä. Tiistaina oli jopa niin tylsää, että en ottanut ensimmäistäkään valokuvaa. 

Lähdimme liikkeelle tiistaina Punosta kohti Juliacan lentokenttää. Isompi puolikas ryhmästämme aloitti kotimatkaansa, yhdeksän hengen sitkeä joukkomme jatkoi matkaansa vielä 4 vuorokauden ajan ja siirryimmekin ihan uusiin maisemiin. 

Peru on valtavan suuri maa, se on tullut jo todettua. Vietimme vajaan viikon Andien vuoristossa, missä lämpötila vaihtelee yön kylmistä pakkaslukemista päiväajan kuumaan auringonpaisteeseen. Sadeaika on marraskuusta toukokuuhun, mutta lämpötiloissa ei ole suuria heittoja. Vaikka ollaan melko lähellä päiväntasaajaa, vuoriston korkeus taittaa kovat lämpötilat. Silti aurinko saattoi paistaa keskellä päivää todella lämpimästi. Petollista on sekin, että aurinko on todella polttavaa, joten aurinkosuojaa pitää muistaa laittaa joka päivä, vaikka viettäisi vain pieniä hetkiä ulkona. Toisaalta sadetta saattaa tulla sadekaudella melkein milloin tahansa ja pilvisyys vaihtelee hyvin nopeasti. Esimerkiksi Machu Picchussa ehdimme nähdä alueen upeasti kirkkaana keskellä pilviä, mutta pari minuuttia myöhemmin koko raunioalue oli harmaana pilvien peitossa ja näkyvyys nollassa. 

Lensimme Juliacan lentokentältä Limaan, joka sijaitsee Tyynen valtameren rannalla. Ainakin itselleni oli yllättävä tieto, että Perun rannikkoalue on aavikkoa! Jos vuorilla sataa melkein milloin tahansa niin Limassa ei sada käytännössä koskaan. Kaupunkiin ei ole rakennettu ollenkaan edes sadevesiviemäreitä! No, silloin harvoin, kun sadetta sattuu tulemaan, on koko kaupunki kaaoksessa. Me olimme matkamme aluksi Limassa kaksi päivää, nyt kävimme vain hyvin lyhyen pyrähdyksen lentokentällä.

Limassa meillä oli vaihtoaikaa vain vajaa tunti. Käytännössä ehdimme marssia pikavauhtia Juliacasta tulleesta koneesta Cuscon- lentomme boardausjonoon. Lensimme siis takaisin Cuscoon, minne olimme jo kerran lentäneet Limasta ja missä olimme jo ennen Titicacaa viettäneet pari päivää. Tunnin lennon ja bussimatkan jälkeen olimme perillä samassa hotellissa, missä edelliselläkin viikolla. Reitinvalinta saattaa tuntua hieman oudolta, mutta Juliacasta Cuscoon, saatikka Amazonasille, ei ole suoria lentoja. 

Teimme Cuscoon saavuttuamme mielenkiintoisen havainnon vuoristo-olosuhteisiin sopeutumisesta. Ensimmäisen Cuscon-lentomme jälkeen olimme kaikki aivan hapettomia ohuessa ilmanalassa. Sen jälkeen olimme viettäneet viikon vuoristossa korkeuden aiheuttamista oireista kärsien. Nyt toisen laskeutumisen jälkeen marssimme rivakkaa tahtia eteenpäin, kukaan ei edes huomannut korkeutta enää! 

Illalla koimme jotain uutta, kun kävimme ruokailemassa. Paappa söi marsua ja minä söin alpakkaa (silloin, kun minä makasin tiputukseen klinikalla, paappa oli jo maistanut alpakkaa). Marsun maku oli vähän kanamainen ja elikossa oli hyvin vähän syötävää. Kerran tätä voi kokeilla, mutta ei houkuta uudelleen. Alpakka sen sijaan oli oikeinkin hyvää, tosin vähän sitkeän tuntuista lihaa. Maku oli pehmeämpi kuin naudanlihassa. Paikalliset kertoivat lihan olevan  hyvin terveellistä, ei sisällä kolesterolia. Jos joskus saatte tilaisuuden maistaa sitä, voin suositella. 

Perun kolmas ilmastovyöhyke on Amazonin viidakko, missä on aina kuumaa ja sateista (paitsi joskus kuivalla kaudella,  kun Argentiinan Pampalta puhaltaa kylmä tuuli). Maan rajat ulottuvat Andien ylitse ja sieltä korkeuksista laskeudutaan nopeasti vain vajaa kaksisataa metriä merenpinnan yläpuolelle. Sinne suuntasimme keskiviikkona. Lento lähti puolen päivän jälkeen, yli tunnin myöhässä. Lyhyen lennon jälkeen olimme iltapäivällä Puerto Maldonadasissa, 100 000 asukkaan kaupungissa, Perun kaakkoisnurkassa, Amazonin viidakossa. 

Puerto Maldonadasia ei äkkiä miellä kovin suureksi kaupungiksi. Ainakin me näimme vain pieniä matalia taloja viidakon keskellä. Rainforest expedition -firman toimistolle kävimme jättämässä matkalaukkumme ja otimme mukaan repussa vain kolmen päivän pakolliset varusteet. Sieltä jatkoimme pikkubussilla Infierno- heimon alueelle pieneen satamaan ja sieltä jokea pitkin veneellä Posada Amazonas -nimiseen  majapaikkaan,  lodge-tyyppisiin mökkeihin. 

Lodge -kokonaisuus koostui yhteisistä katetuista oleskelutiloista, ruokatilasta ja runsaasta 20 huoneesta, joihin me matkalaiset majoituimme. Oman huoneemme kolme seinää oli rakennettu ohuista riu’uista ja neljäs seinä oli avoinna suoraan viidakkoon. WC- ja suihkutilat olivat asialliset ja sänkyjen ympärillä oli hyttysverkot. 

Näissä olosuhteissa majoituimme seuraavat 3 yötä. 

Titicaca

Titicaca-järvelle on lähdettävä aamuvarhaisella. Vaikka aamu olisi kuinka kaunis, nousee järvelle iltapäivään mennessä tuuli, joka vaikeuttaa veneitten kulkua. Myrskyn mahdollista nousua välttääksemme mekin lähdimme aamulla liikkeelle jo klo 7. 

Punon satama oli täynnä pieniä, noin 30 matkustajaa vetäviä veneitä. Hyppelimme muutaman veneen poikki, että pääsimme omaamme. Veneen kuljettaja ajoi hissukseen peilityynestä satama-altaasta kaislojen reunustamaa kanavaa pitkin eteenpäin. Kaislat kasvavat Titicaca-järven Punon puoleisessa päässä laajalla  alueella, missä vesi on riittävän matalaa. Alueella asuvat Uro-intiaanit (oikeammin tietysti hekin ovat mestitsejä) ovat rakentaneet niiden päälle kotejaan, kelluville saarille.   Saaret rakennetaan kaislojen irtileikattujen juuripaakkujen päälle, kunhan paakut on ensin köytetty toisiinsa kiinni. Kelluva pohja ankkuroidaan paikoilleen ja sen jälkeen pohjan päälle kasataan kerros toisensa jälkeen kaislaa, kunnes riittävä pohja asutukselle on saatu kasaan. Kerroksia lisätään useita kertoja vuodessa. Tarvittaessa myös talot nostetaan pois paikoiltaan, että niiden alle saadaan lisättyä uudet kaislat.

Talot rakennetaan samoista kaisloista kuin koko saarikin. Aiemmin rakennukset ovat olleet pyöreitä, nykyisin enemmän suorakaiteen muotoisia. Apuna rakentamisessa käytetään nykyajan muovinaruja, rautalankaa, ym. Sähköä urot saavat aurinkopaneeleista. Heidänkään elämänsä ei ole enää täysin luomua, vaikka hyvin lähellä luontoa he elävätkin. Saimme nähdä demonstraation saaren rakennuksesta ja kalojen ”pilkkimisestä”.  Kaislapatjan läpi on hakattu reikä, jonka läpi voidaan onkia niinkuin meillä pilkitään. Väliajoiksi reikä peitetään kivellä. 

Vierailumme lopuksi saimme käydä tutustumassa uro-perheiden taloihin. Kävimme talossa, missä oli lautalattia, patja nukkumista varten ja seinillä nauloja ja naruja vaatteiden ripustamiseen. Lattiaa talon isäntä perusteli sillä, että talvella hyvin kylmä ja märkä kaislalattia pahentaa reumaattisia sairauksia. Kun saarilla ei juuri ole mukavuuksia eikä terveydenhuoltoa, ovat myös mm. keuhkokuumeet yleisiä. Maata saarilla ei voi viljellä, hengissä pysytään syömällä kalaa, vesilintuja ja niiden munia. Käsitöitä tekemällä ja myymällä saarten asukkaat saavat pientä tuloa. Niitä mekin sieltä ostimme. 

Saaren asukkaat tarjosivat meille kyydin lähisaarelle kaislaveneessään. Tästä pienestä souturetkestä he saivat turisteilta palkkion. Kovin vähäiset ovat saarten asukkaiden elinmahdollisuudet, mutta silti heidän esi-isänsä ovat asuneet siellä jo satoja vuosia. 

Kelluvista saarilta veneemme  ajoi Punon lahden suulta hieman eteenpäin, Taquile-saarelle. Sieltä koko laaja Titicaca-järvi avautui eteemme. Järven pituus on reilut 160 km, joten aavaa järvenselkää riitti pitkälle. Taquile- saarelle kiipesimme lahdenpoukamasta, minne vene ankkuroitui.  Paikalliset asukkaat ovat kuuluisia käsityötaidoistaan. Erikoista tällä saarella on se, että miehet neulovat. He neulovat mm. päähineensä, joilla symboloidaan eri elämänvaiheita ja joita he pitävät päässään kaiken aikaa. Yksikään mies ei voi muuttaa saarelle, sillä jokaisen saaren miehen on osattava neuloa. Naiset puolestaan kutovat kangaspuilla. Molemmilla tavoilla saadaan aikaan uskomattoman taidokkaita käsitöitä. Työ vie aikaa, sillä esimerkiksi leveän vyön tekemiseen saattaa pisimmillään kulua 3 kuukautta. 

Saarella nautimme lounaan. Sen jälkeen osa ryhmästämne käveli oppaan kanssa saaren poikki kauniille hiekkarannalle uimaan - tosin uimareita taisi löytyä lopulta vain kolme henkilöä. Me muut pääsimme veneen kyydissä samaan poukamaan. 

Titicaca-järven sijainti korkealla Andeilla pitää sen veden raikkaana ja melko kylmänä. Paikallisoppaan mukaan lämpötila on keskimäärin noin 9 astetta. Uimarannan matala vesi oli kuitenkin kohtalaisen lämmintä. Järveen laskee lukuisia jokia vuoristosta, mutta laskujokia on vain yksi Bolivian puolella ja sekin on jo kuivunut kokonaan. Järveen virtaava vesi vähenee käytön ja haihtuminen kautta. Kova tuuli ja porottava aurinko tekevät tehtävänsä. 

Punon kaupungilla on ollut jätevesien puhdistusjärjestelmä jo 1960-luvulta alkaen, mutta kaupungin kasvaessa se on jo pariin kertaan jäänyt tehottomaksi. Punon kaupungin kohdilla järven vesi oli jossakin määrin sameaa, mutta avoveden puolella vesi oli puhtaan oloista ja hyvin kirkasta. 

Iltapäivällä lounaan jälkeen, kun kävelijät olivat kiivenneet laivaan, palasimme takaisin Punon satamaan. Matka kesti noin 1,5 tuntia suuntaansa, joten päivällemme kertyi pituutta. Tuuli oli iltapäivällä jo selkeästi voimakkaampaa kuin aamusta. Rasvatyyni järvi oli muuttunut hieman lainehtivaksi, mutta ei suinkaan myrskyksi. 

Paluumatkalla hotellille matkanjohtajamme pyysi kuljettajaamme ajamaan Punon keskustan läpi. Käytännössä kiersimme Plaza del Armasin kautta, missä näimme muutamia kauniita, vanhoja rakennuksia. Hotellimme sijaitsi 6 kilometrin päässä kaupungin keskustasta, joten käytännössä saimme ihailla kaupunkia vain järven yli aamu- tai iltahämyssä. Luulen kuitenkin, että näimme jo kaiken oleellisen pienen bussikierroksemme aikana. Punoon tullaan pelkästään Titicacan takia.