Battambangin hotellilta lähdimme liikkeelle jälleen varhain aamulla. Ensimmäiseksi kiiruhdimme katsomaan budhhalaista temppeliä ja näköalakukkulaa. Temppelit on perinteisesti rakennettu korkeille kukkuloille, milloin mahdollista. Tämä kukkula oli kunnon kiipeilyn takana. Autolla pääsi perille, mutta kun olimme jo paljon istuneet, oli liikkuminen aika mukavaakin. Kiipesimme betonipinnoitettua pikkutietä reilut 20 minuuttia.
Temppeli oli rakennettu vasta 1994, joten se oli värikäs ja hyväkuntoinen. Nuori munkki piti rukoushetkeä. Turistit pääsivät sisään, kunhan olivat pukeutuneet säädyllisesti (olkapäät ja polvet piiloon). Kengät riisuttiin temppelin ulkopuolelle. Seinämaalauksissa oli kuvattu buddhan elämänvaiheet.
Temppelin takana sijaitsi alueen ehkä tunnetuin matkailunähtävyys, etenkin paikallisille: punakhmerien joukkohauta, Killing Caves (Phnom Sampeaus). Luola oli aikoinaan ollut pelkkä kapea suuaukko maan pinnalla, sen alapuoliseen luolaan oli pudotusta 10-20 metriä. Aukosta punakhmerit olivat pudottaneet teloitettavan alas ja pohjalla ollut toveri oli varmistanut lopputuloksen pistimellä. Punakhmerien ja Pol Potin kukistuttua luola oli löydetty, sen toinen seinämä avattu, pohjalle rakennettu kulkureitit portaineen sekä tasanne ja muistomerkki. Muistomerkin tunnistaa ehkä parhaiten siinä olevista pääkalloista. Ne olivat luolan pohjalle kuolleiden ja kertyneiden tuntemattomien uhrien pääkalloja. Näky oli surullinen osoitus ihmisten pahuudesta, omiakin ihmisiä tapettiin surutta.
Luolien jälkeen pääsimme rauhoittamaan mieltämme ja silmiämme näköalatasanteelle, mistä ympäröivä maaseutu avautui allamme kauniina. Tämä oli minulle matkamme ensimmäinen Vau -efekti. Viime talven Uuden Seelannin matkallamme niitä tuli vastaan päivittäin, mutta tämä matka on ollut täynnä monenlaisia muita kokemuksia, ei niinkään näkymien kauneutta.
Näköalatasanteelta lähdettyämme löytyi vielä toinen kukkula ja Wat Phnom Banan -hindutemppelin rauniot. Sinne pääsi vain kiipeämällä korkeita ja jyrkkiä portaita pitkin. Askelmat olivat korkeita, kiipeämistä oli paljon ja päivä jo puolessa - lämpötila sen mukaisesti 33 asteessa! Kokemus oli todella uuvuttava eivätkä kaikki ryhmämme jäsenet tosiaankaan sinne jaksaneet kiivetä. Matkalla jouduin pysähtymään moneen kertaan, tankkaamaan vettä ja verryttelemään maitohapoille menneitä koipiani. Temppeli oli malliltaan Angkor Vatin näköinen, mutta toki hyvin paljon pienempi. Paikka oli kuitenkin upea ja maisematkin näkemisen arvoiset. Kaiken matkaa vieressä juoksenteli pikkulapsia leyhyttelemässä turisteja viuhkalla tai pelkällä pahvinpalalla dollarin toivossa. Kambodzassa on oma rahakin, mutta sen nimeä on mahdoton lukea setelistä, enkä tietenkään muista sitä! USA:n dollari on kuitenkin käytössä oleva raha, 1 taala vastaa 4000 paikallista rahaa, jota sitten saa joskus vaihtorahana.
Lounastila vielä Battambangissa ja sen jälkeen alkoi matka Tonle Sap -järven ympäri Siem Reapiin. Matkalla näimme jälleen maalaiskyliä ja pikkukaupunkeja. Rakennuksia kuvatessani unohtui mainita mielenkiintoinen havainto peltikatoista: uudemman näköiset katot olivat värikkäitä, usein sinisiä ja katon reuna oli alaspäin kaareva. Vanhat talot oli katettu perinteisillä harmailla ja ruostuvilla peltikatoilla. Matkasta ei jäänyt juuri mieleen muuta mainitsemisen arvoista, sillä uni voitti matkaajan ja vetelin sikeitä ainakin puoli tuntia. Siam Reapiin saavuimme iltapäivällä klo 16 seutuvilla, ehdimme nauttia uima-altaan virkistävästä vedestä ja käydä syömässä paikallisessa ravintolassa. Ruoka oli nimenomaan kambodzalaista ja siksi teenkin niistä ehkä vielä uuden pienen postauksen. Se on kokemisen ja jakamisen arvoinen.
Aikaero koto-Suomeen on hieman ikävä, vain 5 tuntia. Arkipäivinä yhteyden ottaminen on aika hankalaa. Lauantaina saimme kuitenkin aikataulut sovitettua ja pienet perheenjäsenemme Facetimen päähän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti