Neljä , vol 2: Manyara-järvi

 Neljä kansallispuistoa, vol 2: Manyara-järvi

Tarangirestä matkamme jatkui kolmannen matkapäivämme lounaan jälkeen pohjoiseen, kohti Manyara -järven kansallispuistoa. 

Manyara on listallamme olevista kansallispuistoista selvästi pienin, mutta omaleimainen ja kaunis paikka kuitenkin. Sen keskiössä on nimensä mukaisesti Manyara, joka normaalioloissa on flamingoja vilisevä suolavesijärvi, johon vesi valuu ympäristöstä, mutta ei poistu mihinkään. Haihtuminen saa aikaan veden suolapitoisuuden nousun. Viimeisten kolmen vuoden aikana järven pinta on kuitenkin noussut merkittävästi - syytä tähän ei tiedetä. Makean veden lisääntyminen on laimentanut järven veden niin, että flamingojen ravinnokseen käyttämä levä on vähentynyt ja flamingot kaikonneet järveltä.

Järven rannalla kasvaa erikoinen metsikkö (jonka puulajin nimeä en muista), joka tekee alueesta erilaisen verrattuna muihin lähialueen puistoihin. Nyt nämä puut seisoivat lehdettöminä vedessä, kun järven pinta oli noussut reippaasti. Kauempana rannasta puusto oli rehevää ja vehreää. Metsikössä viihtyivät paviaanit ja Manyara tunnetaankin tästä syystä myös paviaanipuistona. Törmäsimme matkallamme myös norsulaumaan ja yli 10 kirahvin suureen laumaan, josta pisti silmään erityisesti kaksi kirahvia, joilla oli todella poikkeava, kaunis kuviointi.  

Matkamme varrella olemme pysähtyneet moniin paikallisiin matkamuistomyymälöihin, joissa turisteille on tarjolla eebenpuisia hahmoja (maasai-ihmispatsaita, eläimiä ym) ja maalauksia. Eebenpuu on todella kovaa, tiivistä ja painavaa mustaa puuta, jonka tunnistaa paitsi painosta, myös siitä, että se ei kellu veden pinnalla. Kotiin viemiseksi olisi voinut ostaa vaikka 2-metrisen kirahvin tai leijonan. Työt olivat taidokkaasti tehtyjä ja toisivat paikallisille kaivattua rahaa. Ehkä ostammekin jotain pientä kantokykymme rajoissa. Tärkein syy näihin pysähdyksiin olivat kuitenkin hyvät vessat, joiden löytyminen afrikkalaisilta savanneilta ei ole lainkaan itsestäänselvyys.

Manyara-järven jälkeen jatkoimme matkaamme luoteeseen, samalla voimakkaasti ylöspäin nousten: saavuimme Ngorongoron romahtaneen kraaterin, kalderan reunalle. Galapagosilla olimme törmänneet kalderaan, joka oli 8 km halkaisijaltaan, Ngorongoro on yli 20-kilometrinen ja arviolta syntynyt 2,5 miljoonaa vuotta sitten, kun tulivuori oli romahtanut. Maisemat ylhäältä alas laaksoon olivat jälleen kerran aivan huikeat. Pohjalla näkyi järvi ja kiikarilla katsottuna eläimiäkin. Metsää Ngorongoron pohjalla on kohtalaisen vähän, lähinnä muutama läikkä ruohosavannin reunoilla. 

Huikean maiseman ihailu  jatkui hotellihuoneestamme, josta näkymä avautui suoraan alas kalderaan. Illalla saimme nauttia taas kerran aivan taivaallisesta auringonlaskusta. Kuu nousi taivaalle melkein täytenä ja kirkkaana. Täällä on nähty sellainenkin yllätys, että kuu nousee pystysuoraan keskelle taivasta, ei suinkaan sellaisena loivaan kaarena, mitä kotimaassa. 

Ennen illallista ravintolassa oli katsottavana paikallisten maasai-nuorten värikäs tanssiesitys. Nuoret naiset kävelivät ja heiluttelivat kaulakorujaan ja nuoret miehet tanssivat hyppimällä korkealle. Pieni tulonlähde tämäkin on paikallisille ihmisille ja varmasti tervetullutta, kun turistit ovat vihdoin palaamassa. 

Ngorongoro on turisteille se must -kohde Tansaniassa. Jos heidän on valittava jokin yksittäinen kansallispuisto, se on juuri Ngorongoro. Oppaamme oli varoittanut, että täällä saattaa olla jo merkittävästi enemmän ihmisiä kuin edellisissä hotelleissa ja niin tosiaankin oli. Päivällisellä ruokasali oli lähes täysi. Luotamme edelleenkin koronakuplamme voimaan, mutta jonkin verran tuntui epämiellyttävältä, kun porukkaa oli näin paljon koolla. Suomalaiset ovat luontaisesti hyviä pitämään etäisyyttä!