Neljä kansallispuistoa, vol 4: Serengeti, matkalla
Ngorongorosta Serengetiin majapaikkaamme oli 160 kilometrin matka. Paikalliset tiet ovat parhaimmillaan kohtuullisia sorateitä, pahimmillaan pelkkää pölyävää hienoa maata - punaista, harmaata tai mustaa maaperän kivilajien mukaan. Kun tällaisella tiellä tulee toinen auto vastaan tai jos ajetaan toisen kulkupelin perässä, on pölypilvi aivan hirveä. Pölyn lisäksi tiet ovat täynnä kuoppia ja nimismiehen kiharaa, myös ne isommat tiet. Kun näitä teitä ajetaan 60 km tunnissa, tai pahimmillaan jopa 80, niin rytinä on sellainen, että Oura tulkitsee sen keskiraskaaksi liikunnaksi. Päivän aikana täyttyy 10 000 askelta kevyesti, vaikkei askeleita tule otettua juuri yhtään. Kaiken tämän perustella varmaankin ymmärrätte, että matka tuntui moninkertaiselta 160 kilometriin verrattuna, ja aika eteni Afrikan aikaa.
Ensimmäinen pysähdyksemme matkalla oli maasai-kylä, missä meille esiteltiin perinteiset tervetulo- ja kilpatanssit (se hyppykilpailu) ja kutsuttiin kylään. Ilman tervetulotanssia kylään ei ole menemistä. Päällikön poika kertoi kylän tavoista, mm. moniavioisuudesta. Esimerkiksi hänen isällään, kylän päälliköllä, oli 14 vaimoa, jotka voivat olla paljon nuorempia kuin miehensä. Jokainen vaimo rakentaa perheelleen oman majan, kun kylä vaeltaa uuteen paikkaan. Majan rakentamiseen menee aikaa kuukausi ja rakennus kestää pystyssä noin vuoden ennen kuin termiitit syövät sen. Vaeltavalla heimolla on monta kylää ja jos laidunkierto kestää alle vuoden, samaan majaan voidaan tulla uudelleen ennen sen tuhoutumista.
Maasaiden majat on rakennettu puiden ja pensaiden rungoista, katto pitkistä ruo’oista, jotka kestävät vettä ja sadetta. Tarvikkeet kerätään luonnosta. Seinät tilkitään lehmän lannalla. Huoneen sisällä ei ole valaistusta, mutta siellä on olohuoneessa keskellä lattiaa kuoppa tulen tekoa varten (savu tulee sisälle), seinällä erotettu makuutila äidille ja lapsille ja samoin erillinen tila aviomiehelle, joka kuitenkin viettää tasapuolisesti aikaa kaikkien vaimojensa kanssa. Kyläläiset kuuluvat tiettyyn klaaniin ja mennessään toiseen saman klaanin kylään he saavat perheenjäsenen kohtelun. Klaanin sisäisiä avioliittoja ei suosita, koska niiden jäsenet ovat keskenään sukulaisia. Kun maasaiden arvokkainta omaisuutta ovat lehmät, vaimot ostetaan lehmillä, mutta myös varattomat nuoret miehet pääsevät naimisiin, sillä joku vauraampi mies joutuu luovuttamaan sovitun määrän omia lehmiään. Kylän vanhin tai päällikkö huolehtii prosessin toimivuudesta.
Kylässä oli esillä myyntipöytä, jossa oli tarjolla monenlaisia naisten tekemiä esineitä koruista salaattiottimiin. Korujahan maasait käyttävät paljon ja kauneusihanteeseen kuuluu myös korvalehtien venytys. Ostimme puiset salaattiottimet ja pienen puisen sarvikuonon nuorelta naiselta. Tinkaamisen jälkeen maksoimme niistä 40 dollaria ja sain kaupantekijäisinä korvakorun. Tämä on meidän mahdollisuutemme tuoda kehitysapua maahan. Kun kysyin, sain luvan kuvata myös tämän naisen korvan, niin että saatte kuvan nähtäväksenne. Koruineen korvat ovat kyllä aikamoisia taideteoksia.
Kaupanteon jälkeen pääsimme paikalliseen alakouluun. Tansaniassa on yli 100 heimoa, jotka puhuvat omia kieliään. Ennen kuin lapset voivat mennä oikeaan kouluun, omassa kylässä heille opetetaan perusteet swahilista, englannista ja matematiikasta, ettei lasten tarvitse mennä kouluun ymmärtämättä siellä mitään. Kaikki lapset eivät halua mennä kouluun vaan käyttävät aikansa lehmiä ja vuohia paimentaen. Kylän koulussa oli nyt reilu 10 lasta, sekä tyttöjä että poikia. He lauloivat kauniisti: yksi esilaulaja lauloi melodian pätkän ja muut lapset toistivat perässä. Samalla tavalla yksi lapsista kävi liitutaululta luettelemasi englanniksi numeroita ja muut toistivat kuorossa. Lapset olivat reippaita ja hyvinvoivia. Selvästikin kylä oli vauras kaikin puolin. Vanhoja ihmisiä emme nähneet, kylän esittely oli annettu nuorison tehtäväksi.
Matkamme jatkui Ngorongoron ja Serengetin rajalle, missä päättyy maasaiden laidunnusoikeus. Me pysähdyimme rajalle ottamaan kuvia ja Lembris kirjasi meidät sisään. Matka jatkui: kuivaa tietä, hirvittävä määrä pölyä ja kohtalaisen paljon liikennettä. Tätä Serengetin läpi kulkevaa tietä pitkin menevät myös alueellisen liikenteen bussit ja kuorma-autot Keniaan. Välillä pysähdyimme bongailemaan eläimiä. Lintulajeja Serengetissä on yli 500, muutama niistä näyttäytyi meillekin. Nimiä en taaskaan muista tai tiedä, mutta jos kuva on hyvä, laitan linnun teille tunnistettavaksi. Söimme levähdyspaikalla retkilounaan ja matka jatkui jälleen. Serengetillä on kohtalaisesti hyvin rakennettuja levähdys-piknikpaikkoja, missä matkaajat voivat nauttia eväitä ja käydä WC:ssä. Paikka oli kaikin puolin siisti ja hyvin hoidettu - turistien vuoksi välttämätöntäkin - mitä nyt linnut ja röyhkeät hiiret yrittivät napsia eväitämme.
Suunnitelmissa oli, että pääsisimme hotellille iltapäivällä klo 17 aikoihin. Toisin kuitenkin kävi: tien reunassa köllötteli 11 leijonan lauma, joukossa muutama pentukin. Seuraisimme aikamme niiden makoilua, sitten alkoi tapahtua. Yksi maisemaa tarkkaillut naaras nousi ylös ja alkoi liikkua, muut lähtivät perään. Selkeästi joukossa oli vahvojen naaraiden ryhmä, joka johti metsästystä. Laumassa oli yksi vanha naaras, jolla oli panta kaulassa. Oppaamme mukaan tämä yksilö on merkitty tieteellisen leijonatutkimuksen tarkkailuun. Serengetissä on tehty tasokasta leijonatutkimusta jo pitkään. Samainen pantaleijona nilkutti, joten se ei ollut aktiivinen metsästäjä vaan jäi kulkemaan pentujen kanssa peräjoukossa.
Siirryimme leijonien reittiä seuraten uuteen paikkaan, lähemmäksi seepralaumaa. Leijonat lähestyivät tietä, kiertelivät autojen vieressä täysin keskittyneinä. Autoja ja ihmisiä ne eivät noteeranneet mitenkään. Metsästys näytti etenevän hyvin, kolme metsästävää naarasta muodosti kaaren, jossa jokainen jäsen eteni seeproja kohti omasta suunnastaan. Jossain vaiheessa seeprat kuitenkin huomasivat saalistajat ja lähtivät hitaasti etenemään poispäin leijonista. Siihen loppui leijonien into metsästykseen, ne löivät makuulle autojen lähistölle.
Leijonien seurassa oli vierähtänyt ainakin tunti ja matkaa hotellille oli vielä kohtalaisesti. Serengetissä ei saa ajaa safarilla pimeällä, joten ennen pimeää pitää ehtiä majapaikkaan. Hikisesti se onnistui, vähän ennen iltaseitsemää ehdimme perille, kävimme pesemässä päivän pölyt pois ja kiiruhdimme illalliselle.
Majoituimme jälleen Serena-hotelliin. Huoneistomme olivat afrikkalaistyylisissä majoissa, joiden pinta oli päällystetty ruo’olla. Parvekkeelta avautui Serengetin aava tasanko, majan edustalla lauloivat linnut ja hyppelivät pienet dikdik-antiloopit. Sana Serengeti tulee swahilin kielestä ja tarkoittaa loputonta tasankoa. Sitä olimme kyllä jo nähneet.
Kuvat päättivät mennä käänteiseen järjestykseen, kumma kone!
Afrikkalaistrn sandaalit tehdään vanhoista autonrenkaista!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti