sunnuntai 28. marraskuuta 2021

Mausteet, Stone city ja sitten kotiin!

 Mausteet, Stone city ja sitten kotiin! 


Lähdimme toisen Sansibar-päivämme aamulla saariretkelle, edes hetkeksi pois hotellin alueelta. Ensimmäinen pysähdyksemme oli maustetila. Sansibarin pääelinkeino on maanviljelys ja etenkin mausteiden tuottaminen. Aiempina vuosina matkatoimisto on vienyt asiakkaansa paikallisten yksityisten ihmisten maatiloille, mutta Koronan takia paikallisoppaamme vei meidät suurelle valtion tilalle, missä puutarhan alue oli laaja emmekä olleet läheisessä kontaktissa paikallisten ihmisten kanssa. 


Tilalla kasvoi  monenlaisia erilaisia mausteita, ei siis niin, että tila olisi erikoistunut yhteen ainoaan lajiin. Saimme mausteita maistaaksemme ja hypistelläksemme. Maistoimme mm. kardemummaa, neilikkaa - Sansibarin päävientituotetta - kanelia, inkivääriä, pippureita, hypistelimme ja tuoksuttelimme sitruunaruohoa, ylang ylangia, ihastelimme kurkumaa, jota ei tosiaankaan kannattanut kosketella, sillä se on niin valtavan voimakkaasti värjäävää. Näimme myös kahvipuita, ananaskasveja, hennapuita (aitoa, punaiseksi värjäävää) ja saimme tietoa niiden tuotannosta. Näimme ja koimme monenlaisia tuttuja ja mielenkiintoisia maustekasveja niiden aidoissa elinympäristöissä. Pippurin olimme nähneet kasvavan Aasiassa, ananaksen Havaijilla, mutta esimerkiksi kardemumman kasvutapa oli täysin uutta. Ja taas matka jatkui...


Sansibarin kaupunki ei ole mitenkään erityisen kaunis, rakennuskanta on sekalaista ja huonosti hoidettua. Välillä on hienojakin rakennuksia, mutta kohta taas vieressä ränsistyneitä tai kesken jääneitä rakennusten luurankoja. Kaupungin varsinainen ”kukkanen” on aikoinaan DDR:n lahjoittama betonikerrostalojen kortteliryhmä, jonka talot olivat keskenään identtisiä ja käsittämättömän rumia. Silti niissäkin asuttiin edelleen. 


Sansibarin kaupungin vanhaa kaupunkia kutsutaan Stone cityksi ja se on Unescon maailmanperintökohde. Kivikaupungin nimi tulee siitä, että rakennukset sen alueella on rakennettu korallikivestä. Kiviseinät ovat olleet alunperin vaaleita, mutta ovat ajan saatossa tummuneet puiden polton ja muun tumman pölyn takia. Stone cityn rakennukset ovat sekoitus swahililaista, arabialaista, intialaista ja eurooppalaista arkkitehtuuria, mutta rakennukset ovat osittain pahasti korjauksen tarpeessa. Alueella on myös kaksi kristillistä kirkkoa, anglikaaninen ja katolinen, vaikka sansibarilaiset ovatkin yli 90-prosenttisesti muslimeita. Uskonnon vaikutus näkyy mm. maan asukkaiden pukeutumisessa. Omanin sulttaanikunta hallitsi Sansibaria 1960-luvulle saakka, mikä selittää arabivaikutuksen ja islamin uskon voimakkuutta. 


Stone cityyn ei pääse bussilla, sillä kadut ovat todella kapeita. Kävelimme paikallisoppaan perässä vanhan kaupungin katuja: ensin anglikaaniseen kirkkoon, sitten vanhaan linnoitukseen. Linnoitus on aikoinaan rakennettu vanhan portugalilaisten rakentaman kirkon päälle ja  oli jo aika lailla raunioitunut. Siellä toimi kuitenkin pienimuotoisia myyntikojuja ja linnoituksen laajalla aukiolla pidetään mm konsertteja ja Sansibarin jazz-festivaalin konsertteja. 


Sansibar on 1600-1800-luvuilla ollut yksi Afrikan orjakaupan keskus. Paikalliset heimopäälliköt ovat ostaneet taistelevilta heimoilta vihollisia orjiksi tai myyneet köyhimpiä heimojensa edustajia. Tutkimusmatkailija David Livingstone taisteli Afrikan orjakauppaa vastaan ja hänen ansiokseen katsotaan se, että Sansibar ensimmäisenä Afrikan alueena luopui orjakaupasta. Viimeisen orjamarkkinapaikan paikalle on rakennettu edellä mainitsemani anglikaaninen kirkko, jonka pihalla on orjuutta kuvaava taideteos.


Viimeinen Stone cityn vierailukohteemme oli orjamuseo. Pääosin sinne oli koottu valokuvia orjista ja orjakauppiaista, mutta kellarissa oli myös kaksi surkeaa selliä, joissa orjia oli aikoinaan säilytetty. Orjuus on karu osa Afrikan historiaa.


Retkemme lopuksi saimme hetken aikaa vapaata, joten saatoimme keskittyä tuliaisten hankintaan. Olimme toki ostaneet jotain jo savannihotellien turistimyymälöistä, mutta kaupungin kaupoissa oli ehkä hieman enemmän valikoimaa. Tavanomaisia T-paitoja löytyi, mutta erityisesti Sansibarilla myydään ”hurtuukeja” (murresana Pohjanmaalta, tarkoittaa isohkoa huivia tai liinaa). Näitä liinoja käytetään esimerkiksi kietaisuhameena tai hartialiinana. 


Sansibarin nykyajan suuri mies on Freddie Mercury, joka on syntynyt saarella. Kaupungista löytyy useita taloja, joissa Freddien väitetään syntyneen ja yhdessä talossa sijaitsee hänen museonsa. Kävimme tietysti katsomassa tämänkin paikan, muutamassa minuutissa se oli katsottu - lähinnä valokuvia ja muutamia esineitä.


Stone cityn kierroksemme päätteeksi koimme kunnon vesisateen. Alueella pitäisi sataa tähän aikaan vettä ainakin silloin tällöin, mutta eipä nyt ollut satanut. Kovasti vettä kuulemma oli jo kaivattu ja sitä tulikin niin paljon, että kadut lainehtivat. Sade ei kestänyt kuitenkaan koko paluumatkaamme ja Blue Bayssa paistoi taas aurinko. Iltapäivän ja seuraavan aamun lepäilimme auringonpaisteessa, uimme ja luimme kirjaa. Ja seurasimme uutisia mobiililaitteillamme.


Viimeisenä kokonaisena matkapäivänämme alkoi tulla tietoja, miten Covid-19-viruksen uusi muunnos oli löydetty Etelä-Afrikasta ja miten se oli alkanut levitä maailmalle. Juuri silloin alkoi tuntua, että matkamme ajoitus oli ollut täydellinen, mutta nyt oli aika palata kotimaahan. Lensimme yölennolla Dohan ja Tukholman kautta ja yllättäen täytyy todeta, että monissa kohdissa Arlandassa tuntui turvattomammalta kuin Dohassa: ruotsalaiset eivät käytä maskeja. Etäisyyksiä pitämällä matka kuitenkin tuntui turvalliselta. Helsingissä kävimme omaehtoisessa covid-testissä ja kaikki oli kunnossa. Tansaniaan asti uusi virusmuunnos ei ainakaan tähän mennessä kuulu levinneen eikä Tansaniaa ole asetettu matkustuskieltoon.


Onneksi saimme tehtyä lomamatkamme ja kerättyä uutta virtaa seuraaviin koitoksiin. On tämä kyllä synkkää aikaa.






Kardemumma


Kurkuma


Sitruunaruoho

Vanilja


Pippuri


DDR:n lahjoittamat kerrostalot 





Sansibar on kuuluisa hienoista ovistaan, uustuotantoakin on syntynyt.







Kadut lainehtivat (kuvattu liikkuvasta bussista)


Doha


Ps: olipahan hyvä matka: en saanut mahatautia!

torstai 25. marraskuuta 2021

Uusi suunta, Sansibar

 Uusi suunta, Sansibar


Tansanian mantereen viimeisin hotellimme sijaitsi Manyara-järven rannalla. Serena-hotelliketju on ainakin Afrikassa onnistut sijoittamaan hotellinsa maisemallisesti kauniille paikoille. Matkailijat kiittävät! 


Savanniosuutemme aikana hotelleissa ei ollut ollut mitenkään hurja tungos. Ngorongorossakin oli hotellissa vain kohtalaisesti matkailijoita, samoin Serengetissä. Parhaan leijonabongauksen paikalla oli sentään noin 20 autoa! Minusta se oli paljon, mutta oppaamme Suski totesi, että joskus ruuhkaisina aikoina oli paikalla ollut jopa 100 autoa samanaikaisesti. Olimme onnekkaita, sillä pääsimme nauttimaan safareista väljillä paikoilla, pandemian ansiosta. Korona mahdollisti senkin, että pääsimme pallolennollemme ilman ennakkovarausta. Viimeisessä mantereen hotellissamme vallitsi myös väljyys, ei ollut ruuhkaa ravintolassa. Seuraava matkakohteemme olikin sitten hieman ruuhkaisemmalla alueella. 


Aamulla ennen lentoamme vierailimme paikallisessa AIDS- orpojen orpokodissa. Lapset olivat koulussa ja esittelivät meille taitojaan. Lapsilla oli kasvatuksellisina projekteina mm. karjanhoitoa - lehmiä ja kanoja. Valtaosa lapsista näytti hyväkuntoisilta, mutta oppaamme kertoi, että he olivatkin paikallisen kylän lapsia. Monilla orpokodin lapsilla oli itsellään HI-virustartunta, minkä he olivat saaneet äidiltään raskausaikana. Orpokodissa lapset kuitenkin saivat elää turvallista elämää ja saivat ruokaa ja hoitoa mahdollisuuksien mukaan. AIDS on Afrikassa edelleenkin tappava tauti, sillä köyhillä ihmisillä ei ole varaa kalliisiin, elämäniän kestäviin lääkehoitoihin. Jätimme lapsille omilta lapsenlapsiltamme pieneksi jääneitä vaatteita - matkatoimisto oli pyytänyt ottamaan niitä mukaan mahdollisuuksien mukana. 


Matkammme lepo-osuudelle lensimme Arushan kentältä Sansibarille. Se on saariryhmä Afrikan rannikolla ja alueeseen kuuluu joukko pieniä saaria ja kaksi suurempaa, pääsaari Unguja ja siitä hieman pohjoiseen kuuluva Pemba. Sansibar on osa Tansanian liittovaltiota ja on syntynyt 1964 Tanganjikan ja Sansibarin yhdistyessä.  Sansibarin pääkaupunki, Sansibar, sijaitsee Ungujalla ja sinne lentomme laskeutui. Saarella on noin 1,3 miljoonaa asukasta, mikä on Arushan ja kansallispuistojen jälkeen melkoinen ihmismäärä. Sansibar on selkeästi muuta Tansania vauraampi alue, sen näkee mm. saaren autokannasta ja teiden kunnosta. 


Arushan lentokentällä oli nousemassa ukkonen, kun lähdimme lentoon, mutta matka taittui alle tunnissa kaikin puolin sujuvasti. Bussilla siirryimme Ungujan itärannalla sijaitsevaan hotellimme, Bluebayhin. Hotellin edessä aukeni turkoosi Intian valtameri, jonka kohinasta ja väreistä nautimme ruokaillessamme hotellin ravintolassa. Hotellin henkilökunnassa oli runsaasti maasai-heimoon kuuluvia nuoria miehiä. Maasait ovat pitkiä ja hoikkia - tämä on heidän ihanteensa - ja hotelliin saapuessamme ensimmäinen vastaan tullut henkilö oli yli 2-metrinen nuori maasai-mies. Nuoret maasait tulevat elämänsä soturivaiheessa Sansibarille ja kulttuuriin kuuluu, että he voivat toimia täällä palveluita tarvitsevien, usein vanhempien naisten seuralaisena. Tällaiset palvelut ovat heidän kulttuurissaan aivan tavanomaisia ja hyväksyttäviä, vaikka länsimaisista ihmisistä aika omituisilta jutuilta kuulostavatkin.


Ensimmäisenä iltana kävimme paapan kanssa jo pulahtamassa meressä. Uimisesta ei voinut puhua, sillä nousuvesi nosti niin kovan aallokon, ettei hommasta tullut mitään, kunhan vähän kahlailimme. Lisäksi vesi oli niin lämmintä, että en oikein edes viihtynyt vedessä. Onneksi olimme seuraavana aamuna rannalla jo niin varhain, että nousuvesi oli juuri laskemassa. Allokko oli olematon ja vesikin viileämpää kuin edellisenä iltana. Uimme ja nautimme auringosta. Lepääminenkin oli paikallaan, sillä safarit aikaisine heräämisineen olivat olleet aika rankkoja. 


Uinnin jälkeen kävelimme rannalla. Valkoista hiekkaa myöten olisi ollut ihanaa kävellä ja ihailla merimaisemaa, mutta paikallinen riesa, kaupustelevat nuoret miehet, olivat turistien kimpussa kuin herhiläiset. Osa näistäkin oli maasai-miehiä, jotka kaupustelun lisäksi etsivät naisseuraa. Heiltä ei kannattanut ostaa mitään, olisivat vain yltyneet siitä. Parhaiten kaupustelijoihin tehosi Suskin ehdottama taktiikka, täydellinen välinpitämättömyys. 


Iltapäivällä päätimme jatkaa samaa rentoutumista, mutta kymmeniä metrejä aamullista  tasoaan kauempana ollut vesiraja vaati pitkää kahlaamista. Kaukana rannasta meren pohja oli kivinen ja epätasainen. Paappa käveli kivikossa, astui epätasaiseen kohtaan ja kaatui - sillä seurauksella, että hänen kämmenensä kävivät merisiiliin! Onneksi vaurioita ei tullut kuin yhden piikin verran, mutta se menikin sitten syvälle! Kiiruhdimme huoneeseemme, missä puhdistin vauriokohtaa desinfektiopyyhkeillä ja käsidesillä ja kaivoin puhdistetulla neulalla piikkiä pois. Urakka kesti puoli tuntia, mutta lopulta sain koko piikin kärkeään myöten pois. Kyllä kotimaiset tikut ovat tähän verrattuna helppoja nakkeja. Mukanamme oli myös antibioottivoide, jolla vaurioalue hoidettiin kuntoon. Sen verran projektista oli haittaa, että paapan uinnit oli tältä reissulta uitu. Onneksi haava näytti paranevan hyvin.


Hyvin meillä kului aika ilman uintiakin, kirjoja lukien ja lepäillen. Ulkolämpötila oli miellyttävät +32 astetta, myöhään illallakin vain vähän alle +30 astetta. Onneksi huoneessa on ilmastointi. Pientä riesaa First World -elämäämme tuotti se seikka, että wifi oli niin tukossa, ettei näitä tekstejäni varmaan saa julkaistua ennen Tukholman lentokenttää. 








Paikallisia tuoretuotteita myytävänä kadun varressa 

Ruokasali 

Orpokodin tyttöjen makuusali





Koululuokka




Paikallinen toripäivä

Sansibarin hotellimme



maanantai 22. marraskuuta 2021

Neljä kansallispuistoa, vol 4: Serengeti, paluu tasangolta

 Neljä kansallispuistoa, vol 4: Serengeti, paluu tasangolta


Viimeisin päivämme Serengetissä oli eräänlainen varapäivä, jonka aikana olisi mahdollista vielä bongailla sellaisia eläimiä, mitkä olisivat ehkä jääneet näkemättä. Meillä ei ollut siihen tarvetta, joten nautiskelimme kaikesta, mitä eteen sattui tulemaan. 


Päivän aluksi Lembris kuljetti meidät kuitenkin Hippo Poolille, suurelle kallioiden ympäröimälle lammelle. Jo pienen ajomatkan aikana näimme lauman paviaaneja ja savannigaselleja käyskentelemässä pensaiden lomassa sulassa sovussa. Tulipa siinä todistettua paviaanien parittelukin. Ne taisivat häiriintyä autostamme, kun pomppasivat nopeasti irti toisistaan - ei kuvia tarjolla. 


Hippo poolilla oli todella järkyttävä määrä virtahepoja, veikkaisin yli sataa yksilöä. Siellä ne köllöttelivät vieri vieressä vedessä ja sulattelivat ruokaansa - yöllähän virtahevot nousevat rannalle syömään ruohoa. Aika karua tuossa köllöttelyssä on se, että jatkuvasti eläinten peräpäästä purkautuu kaasua ja vihertävää tavaraa, jota ne pyörittävät hännällään ympäriinsä vedessä. Vesi on siis käytännössä ulostevelliä ja ympäristöön leviävä löyhkä oli todella vahva! Virtahevot näki kymmenessä minuutissa ja matka jatkui.


Päivän kohokohdat liittyivät taas kissoihin, joista Serengeti lienee parhaiten tunnettukin. Puun alla oli lepäilemässä leijonaperhe, missä oli 3 naarasta ja 8 pentua! Lembris kertoi, että hurjimmillaan leijona voi saada jopa 45 pentua kerrallaan, joten 8 ei ollut mikään valtava määrä, vaikka niin ajattelinkin. Hetken seurasimme pentujen leikkiä: ne hakeutuivat varjoon yhden auton alle! Autoista ne eivät tosiaan välitä yhtään sen enempää kuin vaikkapa puista. No, kuljettaja käynnisti auton ja pennut pakenivat takaisin puun alle.


Toinen kissabongauksemme oli taas leopardeja: kallion päällä kasvavassa puussa lepäili naarasleopardi. Kun se vain nukkui, teimme pienen koukkauksen lounaalle keskelle savannia, avaralle ja turvalliselle paikalle. Olemme tällä reissullamme nauttineet näitä hotellin laittamia lounaslaatikollisia usein kertoja. Kylmä ruoka on toiminut yllättävän hyvin. Serengetissä ei ole ruokailumahdollisuuksia käytännössä muualla kuin hotelleissa eikä kilpailevaan hotelliin oikein voi mennä syömään. Boksi toimii. 


Palasimme leopardin luo ja sielläpä olikin kaksi lähes aikuisen kokoista pentua naaraan vierellä. Toinen pennuista kalusi kauriin ruhoa, jota eläimet olivat selvästi jo aamulla syöneen. Pääosin eläimet lepäilivät puun oksilla, mutta sai niitä sentään kuvattua kohtalaisesti. Yritän saada matkakaverilta kunnon kuvia, joita hän on ottanut oikealla kameralla. Leopardien touhujen seuraaminen oli varsin tapahtumaköyhää, joten lähdimme takaisin hotellille, varautumaan seuraavan päivän paluumatkaan Arushaan.


Serengetin Serena tarjosi meille lähtöpäivän aamuna aamiaisen taivaan alla maisematerassilla, missä Serengeti avautui edessämme. Oli aika juhlallinen tunnelma! 


Paluumatka halki Serengetin oli sitten jäähyväisten jättöä: näimme gepardin, leijonia, hyeenoja, korppikotkia, kirahveja, norsuja, seeproja, gaselleja, topiantilooppeja ja gnuita, gnuita ja gnuita! Muutto oli selkeästi käynnistymässä ja gnuiden määrä oli lisääntynyt merkittävästi pari päivää aiemmasta. Nämä asiat Serengetistä muistamme aina.


Matkamme jatkui Serengetin pölyisen teiden halki kohti Ngorongoroa. Aika pian, Serengetin porttien jäätyä taaksemme, käännyimme tieltä vasemmalle, oikein todelliselle kinttupolulle. Jos Serengetin tiet olivat olleet kuin maaseudun peltoteitä omassa lapsuudessa, nämä olivat sitten niitä peltojen poikki kulkevia ajouria. Tiestä ei välillä ollut hajuakaan, menimme jopa joen poikki  täysin kuivaa uomaa myöten. Tällä matkalla oli kuitenkin tarkoitus: vaeltava hiekka! Keskellä tätä pöly- ja kivierämaata oli musta hiekkadyyni, joka pysyy dyynin muodossa ja vaeltaa vuodessa 5 - 20 metriä eteenpäin sen mukaan, miten tuuli kuljettaa. Selitys dyynin koossa pysymiselle on oppaiden kertoman mukaan kyseisen hiekan magneettisuus, joka pitää dyynin hiekanjyvät kiinni toisissaan. Maasait käyvät mittaamassa dyynin paikan vuosittain ja merkitsevät paikan maahan. Paaluja oli merkittävä määrä näyttämässä aiempien vuosien siirtymää. Vaeltava dyyni on erikoinen nähtävyys ja Maasaiden pyhä paikka.


Dyyneiltä matkamme jatkui aina vain kurjempaa reittiä pitkin, kunnes joen jälkeen nousimme kukkulalle, missä oli ihmisen esihistoriasta kertova Oldupain museo, myymälä ja upouudet WC:t. Viime vuosisadan alkupuolelta saakka alueella on tehty paleontologisia kaivauksia ja tutkimusta, jonka avulla on löydetty fossiileja ja muuta materiaalia, mm. jalanjälkiä ihmisen esihistoriasta. Alue on aiemmin ollut suoperäistä ja vulkaanista maastoa, missä laava ja tuhka on peittänyt alueen ja mahdollistanut fossiilien säilymisen. Afrikassa tehdään kohtalaisen paljon tällaista tutkimusta ja tällä Oldupain alueellakin vanhimmat löydöt on arvioitu 2 miljoonaa vuotta vanhoiksi.


Ohitimme jälleen Ngorongoron ja puiston portin jälkeen olimmekin aika pian asfaltoidulla tiellä. Tasainen tie tuntui yllättävän hyvältä. Jatkoimme matkaa Arushan lähelle, jälleen Serena-hotelliin yöpymään ennen seuraavaa matkaa kohti Sansibaria.