Mausteet, Stone city ja sitten kotiin!
Lähdimme toisen Sansibar-päivämme aamulla saariretkelle, edes hetkeksi pois hotellin alueelta. Ensimmäinen pysähdyksemme oli maustetila. Sansibarin pääelinkeino on maanviljelys ja etenkin mausteiden tuottaminen. Aiempina vuosina matkatoimisto on vienyt asiakkaansa paikallisten yksityisten ihmisten maatiloille, mutta Koronan takia paikallisoppaamme vei meidät suurelle valtion tilalle, missä puutarhan alue oli laaja emmekä olleet läheisessä kontaktissa paikallisten ihmisten kanssa.
Tilalla kasvoi monenlaisia erilaisia mausteita, ei siis niin, että tila olisi erikoistunut yhteen ainoaan lajiin. Saimme mausteita maistaaksemme ja hypistelläksemme. Maistoimme mm. kardemummaa, neilikkaa - Sansibarin päävientituotetta - kanelia, inkivääriä, pippureita, hypistelimme ja tuoksuttelimme sitruunaruohoa, ylang ylangia, ihastelimme kurkumaa, jota ei tosiaankaan kannattanut kosketella, sillä se on niin valtavan voimakkaasti värjäävää. Näimme myös kahvipuita, ananaskasveja, hennapuita (aitoa, punaiseksi värjäävää) ja saimme tietoa niiden tuotannosta. Näimme ja koimme monenlaisia tuttuja ja mielenkiintoisia maustekasveja niiden aidoissa elinympäristöissä. Pippurin olimme nähneet kasvavan Aasiassa, ananaksen Havaijilla, mutta esimerkiksi kardemumman kasvutapa oli täysin uutta. Ja taas matka jatkui...
Sansibarin kaupunki ei ole mitenkään erityisen kaunis, rakennuskanta on sekalaista ja huonosti hoidettua. Välillä on hienojakin rakennuksia, mutta kohta taas vieressä ränsistyneitä tai kesken jääneitä rakennusten luurankoja. Kaupungin varsinainen ”kukkanen” on aikoinaan DDR:n lahjoittama betonikerrostalojen kortteliryhmä, jonka talot olivat keskenään identtisiä ja käsittämättömän rumia. Silti niissäkin asuttiin edelleen.
Sansibarin kaupungin vanhaa kaupunkia kutsutaan Stone cityksi ja se on Unescon maailmanperintökohde. Kivikaupungin nimi tulee siitä, että rakennukset sen alueella on rakennettu korallikivestä. Kiviseinät ovat olleet alunperin vaaleita, mutta ovat ajan saatossa tummuneet puiden polton ja muun tumman pölyn takia. Stone cityn rakennukset ovat sekoitus swahililaista, arabialaista, intialaista ja eurooppalaista arkkitehtuuria, mutta rakennukset ovat osittain pahasti korjauksen tarpeessa. Alueella on myös kaksi kristillistä kirkkoa, anglikaaninen ja katolinen, vaikka sansibarilaiset ovatkin yli 90-prosenttisesti muslimeita. Uskonnon vaikutus näkyy mm. maan asukkaiden pukeutumisessa. Omanin sulttaanikunta hallitsi Sansibaria 1960-luvulle saakka, mikä selittää arabivaikutuksen ja islamin uskon voimakkuutta.
Stone cityyn ei pääse bussilla, sillä kadut ovat todella kapeita. Kävelimme paikallisoppaan perässä vanhan kaupungin katuja: ensin anglikaaniseen kirkkoon, sitten vanhaan linnoitukseen. Linnoitus on aikoinaan rakennettu vanhan portugalilaisten rakentaman kirkon päälle ja oli jo aika lailla raunioitunut. Siellä toimi kuitenkin pienimuotoisia myyntikojuja ja linnoituksen laajalla aukiolla pidetään mm konsertteja ja Sansibarin jazz-festivaalin konsertteja.
Sansibar on 1600-1800-luvuilla ollut yksi Afrikan orjakaupan keskus. Paikalliset heimopäälliköt ovat ostaneet taistelevilta heimoilta vihollisia orjiksi tai myyneet köyhimpiä heimojensa edustajia. Tutkimusmatkailija David Livingstone taisteli Afrikan orjakauppaa vastaan ja hänen ansiokseen katsotaan se, että Sansibar ensimmäisenä Afrikan alueena luopui orjakaupasta. Viimeisen orjamarkkinapaikan paikalle on rakennettu edellä mainitsemani anglikaaninen kirkko, jonka pihalla on orjuutta kuvaava taideteos.
Viimeinen Stone cityn vierailukohteemme oli orjamuseo. Pääosin sinne oli koottu valokuvia orjista ja orjakauppiaista, mutta kellarissa oli myös kaksi surkeaa selliä, joissa orjia oli aikoinaan säilytetty. Orjuus on karu osa Afrikan historiaa.
Retkemme lopuksi saimme hetken aikaa vapaata, joten saatoimme keskittyä tuliaisten hankintaan. Olimme toki ostaneet jotain jo savannihotellien turistimyymälöistä, mutta kaupungin kaupoissa oli ehkä hieman enemmän valikoimaa. Tavanomaisia T-paitoja löytyi, mutta erityisesti Sansibarilla myydään ”hurtuukeja” (murresana Pohjanmaalta, tarkoittaa isohkoa huivia tai liinaa). Näitä liinoja käytetään esimerkiksi kietaisuhameena tai hartialiinana.
Sansibarin nykyajan suuri mies on Freddie Mercury, joka on syntynyt saarella. Kaupungista löytyy useita taloja, joissa Freddien väitetään syntyneen ja yhdessä talossa sijaitsee hänen museonsa. Kävimme tietysti katsomassa tämänkin paikan, muutamassa minuutissa se oli katsottu - lähinnä valokuvia ja muutamia esineitä.
Stone cityn kierroksemme päätteeksi koimme kunnon vesisateen. Alueella pitäisi sataa tähän aikaan vettä ainakin silloin tällöin, mutta eipä nyt ollut satanut. Kovasti vettä kuulemma oli jo kaivattu ja sitä tulikin niin paljon, että kadut lainehtivat. Sade ei kestänyt kuitenkaan koko paluumatkaamme ja Blue Bayssa paistoi taas aurinko. Iltapäivän ja seuraavan aamun lepäilimme auringonpaisteessa, uimme ja luimme kirjaa. Ja seurasimme uutisia mobiililaitteillamme.
Viimeisenä kokonaisena matkapäivänämme alkoi tulla tietoja, miten Covid-19-viruksen uusi muunnos oli löydetty Etelä-Afrikasta ja miten se oli alkanut levitä maailmalle. Juuri silloin alkoi tuntua, että matkamme ajoitus oli ollut täydellinen, mutta nyt oli aika palata kotimaahan. Lensimme yölennolla Dohan ja Tukholman kautta ja yllättäen täytyy todeta, että monissa kohdissa Arlandassa tuntui turvattomammalta kuin Dohassa: ruotsalaiset eivät käytä maskeja. Etäisyyksiä pitämällä matka kuitenkin tuntui turvalliselta. Helsingissä kävimme omaehtoisessa covid-testissä ja kaikki oli kunnossa. Tansaniaan asti uusi virusmuunnos ei ainakaan tähän mennessä kuulu levinneen eikä Tansaniaa ole asetettu matkustuskieltoon.
Onneksi saimme tehtyä lomamatkamme ja kerättyä uutta virtaa seuraaviin koitoksiin. On tämä kyllä synkkää aikaa.
Vanilja
