Tuulta päin!
Varsinainen risteilymme starttasi tulopäivämme iltapäivällä klo 18.30, kun viimeisetkin jenkit oli saatu laivaan. Kun luonnon armoilla eletään ja mennään, ennakkosuunnitelmat saattavat muuttua. Risteilypäällikkömme kertoi tulevan päivän ohjelman illalla, mutta varoitti samalla, että edellisinä päivinä tuuli oli ollut niin kovaa, että laivat eivät olleet päässeet satamaan.
Illan ohjelmaan kuului erittäin tarkka pelastautumiskoulutus ja -harjoitus. Harjoittelimme jopa hytistä poistumisen ja matkan pelastusveneisiin. Sama proseduuri pitäisi käydä läpi myös joka kerta matkalla Tukholmaan tai Tallinnaan - kuinka moni meistä on sen nähnyt? Aamulla sama turvallisuuskoulutus käytiin läpi myös kumiveneillä liikkumisesta. Yhtenä tärkeänä osana näissä prosesseissa laivalla toimii henkilökortti, jonka laivayhtiö on tehnyt kaikille matkustajille. Matkustajien on pidettävä kortti aina mukanaan ja sen avulla voi ostaa tavaroita laivan kaupoista tai ravintoloista. Viivakoodi skannataan laivasta poistuttaessa ja takaisin mennessä. Henkilökunta on kortin avulla koko ajan selvillä siitä, että kaikki matkustajat ovat tallella ja palanneet laivaan retkiltä. Vanhanajan paattiin on tuotu mukaan nykyajan tekniikkaa.
Yö merellä Islannin eteläpuolella osoittautui tuuliseksi - se myötätuuli, joka toi meidät Suomesta ennätysajassa Reykjavikiin, oli nyt ankara vastatuuli. Kova tuuli keikutti laivaa, aallokko oli selvästi kovempaa kuin talvella Galapagos-saarilla. Laiva oli myöhässä aikataulusta ja ohjelmaa jouduttiin muuttamaan. Olisimme saaneet nukkua aika pitkään, mutta minkäs teet, kun paappa heräsi klo 5 (klo 8 Suomen aikaa).
Tarkoituksemme oli ohittaa Surtseyn saari klo 6.15 aamulla, mutta olimme niillä kohdin vasta aamuseitsemältä. Tuuli oli ihan hirveä! Tästä huolimatta kiipesimme kannelle kuvaamaan Islannin saariryhmän nuorinta saarta. Surtsey on syntynyt tulivuoren purkauksen seurauksena vuosien 1963-67 välisenä aikana. Sen rannat olivat jyrkkiä, mustasta laavakivestä muodostuneita seinämiä - ihan niitä samoja, mitä olimme nähneet kymmenittäin talvella Galapagosilla. Kivikkojen pintaan oli kasvanut hieman pioneerikasveja, ruohikkoa ja muuta matalaa kasvillisuutta. Pilvet roikkuivat alhaalla eikä valokuviin saanut syvyyttä. Tuuli oli välillä niin kovaa, ettei kännykkä tahtonut kädessä pysyä. Kun se näissä lämpöasteissa (noin +10 astetta) tuntui jo kylmältä, miltä tämä sää mahtaisi tuntui kunnon pakkasessa?
Surtseyn jälkeen varsinainen kohteemme oli Vestmanna-saarten suurin saari, Heimaey ja sen satama. Välissä ohitimme monia Vestmannan saaristoon kuuluvia kallioisia saaria ja luotoja, joiden päällä näkyi valtavat määrät lintuja: myrskylintuja, lunneja, lokkeja sun muita. Risteilypäällikkömme kertoman mukaan saarilla pesii 830 000 lunnia! Tyrskyt löivät edelleenkin voimalla kallioihin, mutta yllättäen matkan jatkuessa risteilypäällikkömme ilmoitti, että tuuli oli tyyntynyt ja pääsisimme satamaan. Koska aikataulumme oli lykkääntynyt jo parilla tunnilla eikä lounasta voinut siirtää loputtomiin, oli aamuun siirretty osa iltapäivän ohjelmista ja lounas aikaistettiin. Siihen mennessä laiva olikin kiinnitetty satamalaituriin. Kun seurasimme laivan tuloa satamaan saatoimme jo todeta ympäröivien vuorien kauneuden.
Heti lounaan jälkeen teimme paapan kanssa irtioton ryhmästämme, sillä oman ryhmämme lähtövuoro olisi ollut vasta klo 14. Me lähdimme kaupunkiin tuntia aikaisemmin. Keskustelimme oppaamme kanssa mihin kannattaisi mennä ja päädyimme suunnilleen samalle reitille, millä oppaamme olisi ryhmää kuljettanut. Vinkautimme henkilökortit lukulaitteeseen ja laskeuduimme maan kamaralle.
Itse Heimaeyn kaupunki ei ole suuren suuri, vajaat 5000 asukasta. Vaikka se sijaitsee ihan kivalla paikalla, erityisen kiinnostavaksi ja maisemiltaan poikkeukselliseksi sen tekee historiassa tapahtunut tulivuoren purkaus.
Vuoden 1973 tammikuussa paikalliset heräsivät täysin yllättäen hirveään paukkeeseen ja jytinään, kun tulivuori purkautui. Purkauksen voimasta kolmasosa kaupungin taloista tuhoutui laavan ja tuhkan alle - Islannin Pompeiji siis! Tarinassa oli kuitenkin melko onnellinen loppu, sillä vain yksi vanhempi mies kuoli purkauksen jälkeisiin myrkkykaasuihin tuulten tyynnyttyä. Kaikki muut asukkaat pelastettiin mantereelle, samoin paljon heidän omaisuudestaan. Laavavirtaa yritettiin hillitä jatkuvilla vesisuihkuilla ja ihmeen kaupalla purkaus lopulta pysähtyi eikä saaren satama tuhoutunut. Lopputuloksena sen sijaan satama-allas sai etureunaansa uuden laavaseinämäisen kukkulan, joka suojaa satamaa juuri kovimmilta länsi- ja etelätuulilta. Kun saaren pinta-ala kasvoi 20 %, sai lentokenttä lisämaata ja alueen rakentamiseen saatiin kiviainesta.
Paapan kanssa suuntasimme ensimmäiseksi juuri 1973 syntyneelle uudelle tulivuorelle, Eldfellille. Vaikka tulivuori on edelleen aktiivinen, sinne on turvallista kiivetä ja sinne kulkee merkittyjä polkuja. Kävelimme kaupungin laitamien läpi suoraan vuorelle, jonne kipuamiseen meni laivasta lähdettyämme reilut puoli tuntia. Välillä kiipeily oli raskasta ja kuumottavaa, kun rinne oli jokseenkin jyrkkä. Kiipesimme vuoren taemman, läntisen reunan kautta ylös ja lopulta aivan äärimmäiseen itäreunaan saakka. Välillä pysähdyimme ottamaan valokuvia, sillä maisemat muuttuivat kaiken aikaa upeammiksi. Korkealta ovat jokaisella matkallamme avautuneet ne upeimmat maisemat, joten vaikka kiipeäminen on välillä hyvinkin rankkaa, on lopputulos aina palkitseva. Eteemme avautui mustia laavakenttiä, vihreitä kasvillisuuden peittämiä rinteitä, merta, kallioluotoja ja saaria, kaukaisuudessa siintävä jäätikkö ja alapuolellamme kaunis ja tiivis kaupunki. Vaikka hirveä tuuli heilutti meitä ja kameroitamme, saimme ihania kuvia muistoksi. Kokemus oli niin hieno, että paappa vertasi sitä Uuteen Seelantiin.
Kraaterin rinteeltä laskeuduimme alas kaupunkiin ja tulivuoren purkaukselle omistettuun museoon. Näyttelyn sydän muodostui rauniotalosta, joka oli yksi laavan alle jääneistä taloista, nuoren pariskunnan ensimmäinen, uusi koti. Näyttely kertoi tästä talosta ja muista tarinoista, joita katastrofin aikana oli taltioitu. Pääosa kokoelman esityksistä oli seinillä kuvina ja videoina, joita kuulokkeista kuunneltava selostus täydensi. Näyttelyn toisen kerroksen aineistona olivat Surtseyn ja Eldfellin purkausten kansantajuiset selostukset kuvineen. Tulivuoriin olimme jo talvelle perehtyneet Galapagosilla, joten tämän matkamme asiasisältö oli hyvin pitkälle tuttua juttua, edelleenkin mielenkiintoista.
Kun olimme saaneet museokierroksemme käytyä, tapasimme muun suomalaisporukan museon aulassa, he olivat vasta menossa museoon ja kraaterille. Ehkä olisimme kuulleet paikallisoppaalta joitakin uusia juttuja kaupungista, mutta olimme kyllä tyytyväisiä omaankin kierrokseemme. Kävelimme kaupungin läpi - paljon uusia ja kauniita taloja niissä osissa kaupunkia, mikä on rakennettu purkauksen jälkeen, vanhempia ja röttelöisempiä säästyneissä osissa kaupunkia. Kaupan kautta siirryimme takaisin laivaan. Kun illan ohjelma alkaa vasta laivan lähdettyä, sain hyvän tovin aikaa kirjoitella näitä juttujani. Kieltämättä rankan kiipeilyn jälkeen myös lepo ja venyttely olivat paikallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti