Paratiisiin!

 Paratiisiin! 

Olimme varanneet matkan Paratiisisaarille, Seychelleille, jo siinä vaiheessa, kun korona kuritti maailmaa. Ajankohta sattui sitten olemaan tämä, kaiken viime syksyn kertymän jälkeen. 

Lähdimme liikkeelle perjantai-iltana Turkish Airlinesilla Istanbulin kautta. Matka vähän hirvitti, kun suorin reitti olisi vienyt Ukrainan ja Palestiinan yli. No, tietysti reitti teki hieman mutkaa niillä kohdin ja kaikki sujui lennoilla erinomaisesti. Koneissa oli paikoillamme kohtalaisesti jalkatilaa, henkilökunta oli iloista ja ystävällistä, ruoka lentokoneruoaksi aivan syötävää. Katsoin ensimmäisen lennon aikana Barbie -elokuvan, mikä oli turhanaikaista hömppää (ymmärrän elokuvan emansipaatiota korostavan merkityksen amerikkalaisille naisille, mutta itse en koe sellaista tarvitsevani), mutta tulipahan katsottua.

Istanbulin kentällä vietimme aikaa pari tuntia. Se riitti taas kertomaan, miksi emme käy Turkissa. Mikään ei tuntunut sujuvan. Jatkolennon portti ilmoitettiin vasta puoli tuntia ennen boardausta. Kun yritin käydä wc:ssä hammaspesulla, olivat naisten vessat suljettuja siivouksen ajaksi. Selvisi syykin: miessiivooja! Naiset kulkivat hunnutettuina. Yksi wc oli avoinna ja siellä oli kovat jonot koppeihin, mutta onneksi hampaat sain pestyä. Toinen ärsyttävä tekijä Istanbulin kentällä oli venäjää puhuvien suuri määrä. Turkkihan ottaa venäläisiä maahan vapaasti ja sieltä heillä on vapaa pääsy eteenpäin, mm Seychellien luksuskohteeseen, Edenin tekosaarelle. Itse kokisin parempana, että venäläiset saisivat kaikki pysyä kotimaassaan ja kärsiä johtajansa temppujen seurauksia. Eikö heidän maailmansa ole todellakaan muuttunut miksikään? 

Jatkolentomme kesti noin 8 tuntia ja alkoi klo 2.10 yöllä. Nappasimme paapan kanssa melatoniinit, pistimme unimaskit silmille ja aloimme torkkua. Jätimme jälleen ruokailut väliin, sillä emme koskaan kotonakaan syö tuohon aikaan. Hyvin pärjäsimme aamupalaan saakka, mutta uni oli silti aika kehnoa, niin kuin istuallaan yleensä tuppaa olemaan.

Lentomme päätepiste oli Mahén saari ja sen pääkaupunki Victoria Intian valtameresssä. Alue kuuluu Afrikkaan, koilliseen Madagaskarista. Seychellien valtio koostuu reilusta 115 saaresta, joista kauimmaiset atollit ovat reilun 1000 km päässä etelässä. Mahélla on krooninen pula tasaisesta maasta, joten monet alueet on rakennettu täyttömaalle, niin myös Victorian lentokenttä. Lentokentällä siirryimme bussiin, ajelimme hetken kentältä kaupunkiin päin. Kaunis ja vehreä on tämä graniittikallioiden ympärille muodostunut saari.  Puolen tunnin matkan jälkeen pääsimme asettumaan laivaan, joka on majapaikkamme seuraavan viikon ajan. 

Pegasos on laivamme nimi ja 26 hengen ryhmämme muodostaa laivan tämän viikon asiakaskunnan. Henkilökuntaa on noin 20. Laiva on kreikkalaisten omistama ja siksi kieli on englanti, henkilökunta pääosin eurooppalaista, valuutta euro ja sähköpistokkeet eurooppalaiset. Ensimmäiseksi saimme laivan salongissa matkainfon ja varoituksen kohtuullisen kovasta merenkäynnistä. Infon päätteeksi saimme avaimet ja siirryimme hytteihimme. Siinä vaiheessa olimme jo lähteneet liikkeelle ja siirtyneet pois rannikon suojasta. Laiva keikkui niin, ettei ilman tukea tahtonut päästä kävelemään. Kun pääsin hyttiin, ei paljon auttanut ikkunasta tuijottelu, kun vatsa alkoi elämöidä. Tyhjennys oli täydellinen, sanoisin. Olo oli ihan karmea. Parin tunnin kuluttua otin pienen hörpyn nesteytysjuomaa ja kaikki tuli edelleenkin ulos, pohjia myöten. Noin neljän tunnin ajon jälkeen pääsimme ankkuripaikkaamme, Couriosite -nimisen saaren lahdenpoukamaan. Siellä keinunta helpottui, paappa lähti uimaan ja minä aloin toipua. Iltaruokailuun mennessä olin jo aivan kunnossa ja ruokakin maistui. 

Valokuvia en ymmärrettävästi pystynyt juuri lainkaan ottamaan. Edellisen erittäin heikon yön jälkeen menimme aikaisin nukkumaan eikä pieni keinunta haitannut unta. Seuraavalle päivälle riittääkin sitten jo seikkailuja oikein kunnon paratiisisaarten tyyliin.

Kuvat ilmestyivät taas käänteisessä järjestyksessä. Laivamme Pegasos on kuvattu tänään.