Vettä monella tapaa

Vettä monella tapaa

Tämän reissumme viimeinen retkipäivä suuntautui saaren eteläisimpään osaan, Vikin kylään, noin 170 kilometrin päähän Reykjavikista. Matkaan mahtui monenlaisia pysähdyksiä, joilla liikkumista rytmitettiin sopivasti. 

Matkamme varrella oli helppo havaita, että Islanti on runsasvetinen maa. Jokia oli paljon, mm Þingvallavatnista ja Gullfossista tulevat vedet päätyvät tätä kautta mereen. Itään päin ajellessamme alkoi myös sade, välillä kevyempänä, välillä runsaampana. Matkalla näkyi taas myös Hekla, samoin Eyjafjallajökull, joka tuli aikoinaan v 2010 tunnetuksi ympäri maailman, kun sen alla oleva tulivuori levitti ilmakehään tuhkapilven, joka pysäytti lentämisen monin paikoin, etenkin Euroopassa. Alue, jossa tie kulki oli maanviljelystasankoa ja entistä merenpohjaa, mutta tulivuorialue oli aivan vieressä. Islannissa kukaan ei rakenna tulivuorten lähistölle, joten sisämaa on asumatonta ja rannikoiden tasaisemmat alueet asuttuja. 

Putoukset olivat pääosassa tänään. Niistä ensimmäinen oli Seljalandsfoss, joka saa vetensä sulavasta Eyjafjalla- jäätiköstä. Putous on noin 65 metriä korkea ja sen läpi, putouksen taakse kiertää polku, jota pitkin putouksen ihailijat kulkevat. Vettä roiskui ja satoi sitä välillä taivaaltakin, liukasta oli ja kulku melkoista taiteilemista. Seljalandsfossin jälkeen kuljimme vielä muutaman sata metriä eteenpäin ja näimme vielä toisen korkean putouksen, Gljufrabuin. Kulku sinne oli jokseenkin hankala, kiviä pitkin taiteilemalla, mutta kävin sen verran lähellä, että näin senkin putouksen kokonaan. Paappa tyytyi kuvaamaan kauempaa. Korkealta tulivuorialueelta putous alas laaksoon on melkoinen, joten putouksia muodostuu helposti vieri viereen ja pieniä vielä väleihinkin. Putouksilta lähtiessämme olimme jo melko lähellä Vestmanna-saaria, jotka olimme aiemmin nähneet vain pienenä varjona. Oppaamme kertoi matkan aikana hauskoja juttuja saarelaisten erikoisluonteesta. 

Vähän ennen Vikin kylää pysähdyimme vielä Reynisfjaran mustan hiekan rannalle. Ranta on kuuluisa vaarallisuudestaan, sillä meri muodostaa siellä satunnaisesti hurjan suuria aaltoja, jotka vievät arvaamattomat, varomattomat ihmiset mennessään. Muutaman vuoden välein siellä hukkuu joku varomaton. Rannan hiekka on nimensä mukaisesti mustaa (tai kuivana harmaata) ja erittäin hienoa, mutta on rannalla isompaakin, sileää kiveä. Rannan erikoisuus on myös sen kalliojyrkänteessä, jossa on pystysuoria pylväsmäisiä kivipaasia - samanlaisia kuin esimerkiksi Irlannissa tai Skotlannissa - ja erikoisesti muodostunut luola, katto täynnä liuskekiveä (tai ei ehkä liuskekiveä, mutta vaikea sitä on muutoinkaan kuvata). 

Vikin kylässä nautimme lounaan. Otimme paapan kanssa kala-annoksen, mikä sisälsi suuren annoksen lohen sukuista kalaa ja oranssia perunamuusia - ei lainkaan kasviksia. Kala oli kuitenkin niin valtavan hyvää ja vähärasvaista, että kannatti ottaa. Kylässä emme sitten ehtineetkään muuta tehdä kuin kuljeskella turistimyymälässä. 

Koska Vik sijaitsi reittimme päässä, oli aika kääntyä samalle tielle takaisin. Matkan varrelle oli ollut vielä yksi tunnettu putous, Skogafoss, jonka olimme jättäneet tullessamme paluumatkan pysähdykseksi. Tämän putouksen katselupaikoista komein sijaitsi putouksen yläpuolella, lähes 100 metrin korkean porraskiipeilyn palkintona. Kiipeäminen oli kyllä uuvuttavaa, mutta näkymä palkitsi monin kerroin vaivan. Skogafossin takana, pienen matkan päässä oli myös toinen matala, mutta kuitenkin kaunis putous, Hestavaðsfoss. Skoga-joki, jonka putouksia mm. nämä kaksi ovat, saa alkunsa vuoriston sadevesistä ja sen yläjuoksulla on monia muitakin putouksia. Kun viime viikkoina on satanut runsaasti, olivat putouksetkin hyvin vuolaita. 

Loppumatka, noin 2 tuntia, sujui sitten autossa maisemia katsellen ja Virpin jutustelua kuunnellen. Illalla hotellilla ei juuri muuta jaksanut kuin lepäillä, pakkailla ja suunnitella aamun varhaista heräämistä. Kotimatkamme alkaa hotellilta klo 4.30 ja koti-Suomessa olemme iltapäivällä. Islannin sagat päättyvät tällä kertaa tähän.