Islannin luonnon kohokohtia!
Keskiviikko oli kenties päivä, jota olen tältä matkallamme eniten odottanut. Päivä ei pettänyt odotuksiani ja valokuviakin tuli napsittua niin, että kamerasta loppui välillä akku. Autonkuljettajamme pelasti tilanteen ja lainasi hetkeksi laturiaan.
Islannin ympäri kiertää valtatie 1, noin 1300 kilometrin mittainen. Me suuntasimme sitä pitkin ensin pienen matkan pohjoiseen ja sitten pienempää tietä kohti Þingvellirin kansallispuistoa (en ole täysin varma, miten nimi kirjoitettaisiin suomalaisilla aakkosilla), joka sijaitsee samannimisen järven rannalla. Þingvallavatn on Islannin suurin järvi ja tärkein makean veden lähde. Luonnonpuisto on hyvin suosittu retkeilykohde lampineen ja jokineen. Alue sijaitsee kahden mannerlaatan, Euraasian laatan ja Amerikan laatan kohtaamispisteessä, mikä juuri tekee alueen erityisen luonteen. Mannerlaatat erkanevat keskimäärin parin sentin vuosivauhdilla - maanjäristysten sattuessa erkanema saattaa olla merkittävästi suurempikin. Amerikan laatan puolella on korkea vuorenseinämä, sen alapuolella jyrkkä halkeama ja alhaalla laaja tasanko. Euraasian laatta puolestaan nousee esille luonnonsuojelualueen toisella puolella 7 kilometrin päässä. Väliin jäävä alue ei kuitenkaan ole tyhjää täynnä vaan täyttynyt laavalla ja pölyllä, joita tulivuorenpurkaukset ovat alueella tuottaneet. Ja tietenkin tasangolla on myös runsaasti vettä, suurimpana juuri Þingvallavatn.
Alueen kasvillisuus on ollut koskemattomana (lampaita ei ole päästetty laiduntamaan sinne) puiston perustamisen jälkeen. Minun silmiini kasvillisuus muistutti paljon Lapin kasvillisuutta, mataline varpuineen ja vaivaiskoivuineen, jopa ruskaa löytyi. Alueen lähistöllä oli islantilaisten kesämökkialue: pieniä mökkejä rinnakkain keskellä ei mitään. Matkan varrelle sijoittui maatalousalue taloineen ja niittyineen, lampaita ja hevosia näkyi paljon ja kasvillisuus oli lähinnä heinää. Islannissa maatalous tarkoittaa vain eläintiloja ja heinän kasvatusta, viljat eivät ehdi kesän aikana kypsyä.
Vietimme kansallispuiston alueella aikaa vajaan tunnin ajan, kunnes suuntasimme seuraavaan kohteeseemme, kuumien lähteiden, geyshirien alueelle - kuumien lähteiden runsaus johtuu sekin juuri mannerlaattojen erkaantumisesta. Taivaalta satava vesi suodattuu maaperän läpi alempiin kerroksiin ja törmää siellä kuumaan maaperään. Kuumetessaan vesi alkaa pyrkiä ylöspäin ja lopulta purkautuu sopivia kanavia myöten ylös - joskus näyttävinä, säännöllisinä vesipurkauksina korkealle ilmaan. Nimi Geyshir on tullut yleismaailmalliseen käyttöön kuuman, säännöllisesti purkautuvan lähteen nimeksi juuri tällä alueella olleen lähteen nimestä. Nykyisin alkuperäinen Geyshir purkautuu vain harvoin, mutta sen tilalla alueella on säännöllisesti purkautuvana lähteenä Strokkur. Kulkiessamme höyryävien alueiden läpi näimme sekä vanhan lepäävän Geyshirin että nykyisen Strokkurin, joka purkautui kaikkiaan 5 kertaa - niistä viimeisin oli kolmen purkauksen sarja. Kokonaisuudessaan tämä vulkaaninen alue oli kuitenkin selvästi vaatimattomampi kuin itäisen Islannin alue, missä olimme 2019, puhumattakaan vuosien takaisesta Uuden Seelannin Rotoruasta. Vesisuihku oli kuitenkin komea!
Päivän ohjelmamme jatkui luonnonsuojelualueen toiselle puolelle, Euraasian laatan alueelle ja edelleen länteen, Gullfossin (= Kultainen putous) putouksille. Se on Islannin suurin vesiputous, virtaa Hvita-joen kanjonissa ja saa vetensä Langjökull (= Pitkäjäätikkö) -ikijään alueelta. Jäätikkö näkyi matkamme aikana valkoisena vuorten takana, mutta täälläkin jäätiköt ovat pienentyneet. Putousalueella nautimme ensin lounaaksi lampaanlihakeittoa ja jaksoimme sen jälkeen jatkaa varsinaisille putouksille.
Gullfoss on portaittainen putous, jota pääsee ihailemaan joko joen yläjuoksulla, putouksen yläpuolelta tai varsinaisen putouksen kohdalla hieman alempana. Me valitsimme alemman reitin. Putous oli upea, väriltään samean harmaa ja kohisi voimalla uomassaan. Oppaamme kertoman mukaan veden väri vaihtelee kirkkaan vaaleasta turkoosista siniseen ja ruskehtavan harmaaseen aina sen mukaan, mistä jäätikön sulaminen on varsinaisesti johtunut (vesisade, lämpötila jne). Otimme siitä kuvia sekä putouksen alla että hieman kauempana, putouksen ylätasolla. Aikamoisen haasteen liikkumiseen ja valokuvaamiseen muodosti hillittömän voimakas tuuli, sellainen, mitä en juuri muista koskaan kokeneeni, en kotimaassa enkä ulkomailla. Kuvat kuitenkin saimme otettua ja ehdimme ennen paluumatkaa nauttia vielä kahvit, teet ja kakkua.
Parin tunnin mittaisella paluumatkalla Reykjavikiin oppaamme Virpi kertoi meille maan energiataloudesta, olimmehan juuri kuumien lähteiden alueella. Alueen ihmisillä saattaa olla omassa pihassaan kuumia lähteitä ja niitä saattaa puhjeta tontille tai jopa keittiön sisälle myöhemminkin. Niistä saadaan taloihin lämmitys ja kuuma vesi ja isojen lämpövoimaloiden kautta myös sähköä koko saarelle. Islanti on energian tuotannossaan täysin omavarainen, kuumista lähteistä saatavan energian lisäksi maassa on käytössä vesivoimaa. Tulivuoret ovat oma lukunsa, ne purkautuvat silloin tällöin ja aiheuttavat tuhoa. Niitä ei voi hyödyntää edes virkistykseen. Tuliperäiset vuoret ovat rakenteeltaan valuvaa soraa tai teräviä, irtonaisia kivenjärkäleitä. Tulivuorille ei voi kiivetä, vaikka komeilta näyttävätkin.
Kuulimme myös Islannin eläimistöstä: ainoa maahan omin avuin tullut maaeläin on naali. Poroja on tuotu Norjasta joskus 1700-luvulla ja niitä on maan itäosissa muutama tuhat yksilöä. Hiiret, rotat, kanit ja minkit ovat päätyneet maahan ihmisten matkassa laivoissa ja turkistarhauksen karkulaisina. Kissat, koirat, islanninhevoset, lampaat, lehmät ja vuohet ovat puolestaan maan kotieläimiä. Muita ei ole, ei esimerkiksi petoja, oravia, käärmeitä tai sammakoita. Jääkarhuja harhautuu joskus jäälautoilla Grönlannista, mutta niille ei ole muuta tehtävissä kuin lopettaminen. Lintuja maassa on sitten todella runsaasti, mutta niiden osuus lienee vuorossa seuraavina matkapäivinä.
Tämän päivän anti oli kokonaisuudessaan aika ylenpalttinen, juuri sellainen, mitä tältä maalta saattaa odottaakin. Kaukaisuudessa näimme jopa Heklan, maan korkeimman tulivuoren. Kiertämämme retki on nimeltään kultainen ympyrä ja kovasti nimensä arvoinen.
Kansallispuistoa:
Strokkur
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti