Elämää Zimbabwen maaseudulla

Elämää Zimbabwen maaseudulla

Sunnuntaina jätämme hyvästit Victorian putouksille, mutta sitä ennen ehdimme aamupäivän aikana tutustua aivan toisenlaiseen maailmaan: pääsimme vierailulle  pieneen paikalliseen kylään  noin 20 kilometrin päässä Victoria Fallsista. 

Lähdimme jälleen liikkeelle bussilla tutun kuljettajan ja tutun paikallisoppaan kanssa. Maaseutu oli kevyesti kumpuilevaa, matalapuustoista seutua, kuiva joenuoma halkoi maisemaa. Päätie oli asfaltoitu, mutta perille ajoimme pientä hiekkatietä pitkin. Sen varrella näkyi jo muutamia majarykelmiä, mutta me menimme vielä jalan kävellen (tai huonojalkaisimmat jeepin kyydissä) varsinaiseen vierailukohteeseemmme. Kylän nimi ja paikallisheimo eivät jääneet minulla mieleen, olivat sen verran erikoisia.

Perhe, joka otti meidät vastaan, muodostui perheen päästä - tai päälliköstä, hänen kahdesta vaimostaan, heidän lapsistaan ja yhdestä päällikön veljestä, joka toimi esittelijänämme. Tämä nuorempi veli puhui hyvää englantia ja osoittautui, että hän oli yliopistokoulutettu, kuului siis niihin muutamaan prosenttiin väestöstä, jotka siihen yltävät. Hänen tekemisistään ei kuitenkaan puhuttu vierailun aikana. Muukin perhe puhui englantia, tosin naiset istuivat lasten kanssa sivummalla. Lapset vastailivat ujoina, kun ryhmämme naiset heitä puhuttelivat. 

Perheeseen kuului 26 henkeä, valtaosin siis lapsia. Pihapiirissä alueella oli talot tytöille ja pojille ja molemmille vaimoille omansa. Nämä molemmat talot olivat päällikön käytössä, kumman vaimon luona hän milloinkin sattui viihtymään. Vaimojen tasapuolinen kohtelu oli erityisen tärkeää perhesovun säilyttämiseksi. Lisäksi pihalla oli keittiö, missä paitsi valmistettiin ruokaa, myös kokoonnuttiin seurustelemaan yhdessä iltaisin. Keittiö oli suorastaan taideteos, niin hienosti se oli rakennettu. Seinät ja hyllyt oli tehty jokipenkan savesta, lattia saven ja lehmänlannan seoksesta. Astiat olivat siistejä, sijoitettuna seinälle savihyllyihin. Keskellä lattiaa oli syvennys, missä poltettiin keittonuotiota ja pidettiin keittoastioita tulella. Koko keittiö ja myös toisen vaimon talo, jota pääsimme katsomaan sisältä, olivat todella mallikelpoisen siistejä.  

Perhe eli maanviljelyksellä: miehet raivasivat ja viljelevät maata ja saivat ilmeisesti hyvin satoa perheen tarpeisiin. Perheen omistuksessa oli 10 lehmää, 20 vuohta ja lukuisia kanoja. Kolme koiraa kuului myös perheen talouteen: niillä oli tärkeä merkitys vahtikoirina torjumassa tontille tunkevia villieläimiä. Päivisin karja laidunsi läheisissä metsiköissä, yöksi ne tuotiin aitauksiin pedoilta suojaan. Perheen pojat huolehtivat eläimistä. Kuivalla kaudella eläimille oli ruohoa hyvin vähän, lehmät olivat todella laihoja. Sateita odotettiin alueella jo kovasti. 

Naiset huolehtivat naisten töistä: laittoivat ruokaa, siivosivat, hakivat vettä joesta ja polttopuita metsästä. Naiset tietysti myös kasvattivat lapset. Oppaamme kertoi pilke silmäkulmassa, miten hyvin käyttäytyvät lapset olivat isän ansiota, mutta kurittomat mukulat äidin syytä! Nämä lapset kyllä istuivat vierailumme ajan todella mallikelpoisesti ja kauniisti paikoillaan. Klaanin hierarkisista perinteistä kertoo aika paljon se, että miehet istuvat penkeillä, naiset lattialla maton päällä. Nainen ostetaan vaimoksi lehmillä tms. korvauksilla. Oikein hyvästä vaimosta saattaa joutua maksamaan kymmenenkin lehmää, talokin vaimolle pitää rakentaa. Vaimojen lukumäärä kertoo miehen vaikutusvallasta ja rikkaudesta. Köyhällä miehellä ei ole varaa moniin vaimoihin. Jos perheen isä sattuisi kuolemaan, hänen veljensä yleensä ”perii” vaimot ja siirtyy perheyhteisön johtoon. Asiassa on merkittävä riski silloin, jos ensimmäinen päällikkö on kuollut AIDSiin. Se on luultavasti myös vaimoilla ja siirtyy heiltä sitten uudelle puolisolle. Traditioissa on puolensa ja puolensa.

Tämän perhekunnan päällikkö oli paitsi perheyhteisönsä johtaja myös perinteinen parantaja ja yhteyshenkilö edellisten sukupolvien henkiin. Näihin henkiin hän piti yhteyttä ja sai niiltä ohjeita tilanteisiin, kun häneltä tultiin pyytämään sairauden parantamista. Henkien ohjeiden ja diagnostisen avun lisäksi hän käytti psykologista silmää ja selvitteli, milloin hänen rohtonsa saattaisivat auttaa hoidettavaa. Hänellä oli hyllyssään vaikuttava kokoelma yrttejä, joita hän oli itse käsitellyt ja kuivannut. Jos vaiva oli todella hankala, kuten AIDS, hän ohjasi potilaan oikeaan lääkäriin. Tällä hetkellä lääkäriin pääsy oli kuitenkin aika mahdotonta, kun terveydenhuolto  Zimbabwessa on  romahtanut ja lääkärit jääneet ilman palkkaa. Parantaja-päällikkö oli työssään arvostettu henkilö, sillä hän kulki parannusressuillaan jopa kaukana Etelä-Afrikassa saakka.

Käynti kylässä oli mielenkiintoinen kokemus, etenkin naisen asema puhutti. Kaupungeissa naiset saattavat täälläkin hankkia uran ja käydä töissä, maaseudulla heidän ainoa menestysmahdollisuutensa on hyvä aviomies. Tytöt saatetaan naittaa jo 16-vuotiaana ja siihen jäävät koulut. Elämä Afrikan maaseudulla on niin kovin erilaista kuin meillä Suomessa. Tässä perheessä asiat olivat kuitenkin hyvin: yksi veljistä oli koulutettu, perheellä oli riittävästi ruokaa ja turistitkin toivat pienen lisän toimeentuloon.

Me siirryimme lounaalle kaupunkiin ja sen jälkeen hotellille odottamaan siirtymistä kohti seuraavaa seikkailua, Rodos Rail -junamatkaa! Tällä tauolla ehdin kirjoittaa vielä tämän jutun ja lähettää maailmallekin. Palataan seuraaviin juttuihin viikon päästä.