Entabenin kansallispuisto
Rovos Railin jälkeiset neljä yötä vietämme Entabenin kansallispuistossa, noin 200 km Pretoriasta pohjoiseen, 900 m merenpinnasta. Se on yksityinen kansallispuisto, jonka on perustanut paikallinen karjatilallinen huomattuaan, ettei alueen kasvillisuus riitä elättämään karjaa. Omistaja itse asuu alueella omassa talossaan ja sen lisäksi kansallispuistossa sijaitsee 3 safarileiriä alatasangolla (näistä ainoa telttaleiri on se, missä asumme) ja 3 lodgealeiriä ylätasanteella.
Oma leirimme on nimeltään Honeyguide Ranger Camp. Alueella on reilut 10 suurta telttaa, joissa vierailijat majoittuvat. Lisäksi alueella on yhteinen ruokasali, keittiö, vastaanottotilat ja henkilökunnan majoitustilaa. Leirialueella on myös aivan savannin reunassa uima-allas, joka on vieraiden käytössä, sekä kirjasto-näköalahuone, jossa voi istuskella ja katsella maisemia ympärillä. Tosin korkealla puiden latvojen tasolla olevasta tilasta ei juuri muuta näe kuin pienen lammikon ja lintuja puissa.
Ensimmäinen safaripäivämme alkoi herätyksellä klo 5.30, jolloin viidakkorumpu kumisi kohta auringonnousun jälkeen. Varsinainen safari alkoi klo 6, jolloin me turistit pakkauduimme kahteen jeeppiin, joilla paikalliset Rangerit, puisto-oppaamme, meitä kuljettivat pitkin laajaa pensassavannia. Oma kuljettajamme on Sully (Solomon), erittäin osaava ja huumorintajuinen mies.
Kirahvit ja impalat tulivat vastaan ensimmäisinä, samoin seeprat, sarvikuonot ja gnu-antiloopit. Ne ovat varmoja ja niitä Entabenin safarilla näkee aina. Ruohonsyöjät kulkivat rauhallisina ja parturoivat savannin ruohikoita. Kirahvit yltävät syömään myös korkeita akaasiapuita ja matalampia pensaita. Ne tuntuivat olevan kirahvien jokapäiväistä ruokaa. Akaasioita täällä savannilla kasvaa lukuisia eri lajeja ja suunnilleen kaikki tuntuivat eläimille kelpaavan, piikeistä huolimatta.
Pitkin matkaa olimme nähneet erittäin suuria, mustia, pöriseviä kovakuoriaisia. Ne olivat pyhiä pillerinpyörittäjiä, jotka pyörittävät eläinten, mieluiten sarvikuonon lannasta kakkapallon, johon naaras laskee munat ja uros pyörittelee pitkin savannia, kunnes löytää sopivan paikan pallon hautaamiseen. Kuoriutuneet kovakuoriaispienokaiset aloittavat elonsa syömällä näitä kakkapalleroita. Komeimmissa, tuoreissa lantakasoissa näitä kovakuoriaisia oli jopa satakunta! Näky oli melko komea, kun kuoriaiset olivat yli 5 cm pitkiä ja parin sentin levyisiä.
Kierroksemme loppupuolella näimme vielä muutaman virtahevon lammella, lintuja jos jonkinlaisia, pikkulinnuista kotkiin, kolme leijonaa lepäilemässä ja makoilemassa pensaan alla ja lopuksi myös sarvikuonoja uudelleen, mutta nyt vielä lähempänä jeeppiämme. Pahkasikoja näkyi pitkin matkaa aina silloin tällöin, mutta ne eivät päästäneet meitä kovinkaan lähelle. Retki kesti kolme tuntia ja pääsimme sen jälkeen suoraan aamupalalle. Illallisen tapaan myös aamupala oli täällä erittäin herkullinen.
Iltapäivä sujui lähinnä ruokaa sulatellessa, uidessa ja yhteyksiä maailmaan pidellessä. Leirimme uutena palveluna löytyi hieronta, joten kävin hierottamassa selkäni. Hyvin osasi musta tyttö selkää pehmittää. Ennen lounasta Joonas piti meille luennon salametsästyksestä, joka Etelä-Afrikassa koskee etenkin sarvikuonoja. Asia on suorastaan vastenmielistä, joten en kirjoita siitä sen enempää. Google osaa kertoa, ken sattuisi olemaan kiinnostunut.
Jokaiseen leiripäiväämme sisältyy kaksi Safaria. Aamulla eläimet ovat vilkkaita, kun on vielä viileää, päivän kuumimmaksi ajaksi ne käyvät lepäämään tai menevät puiden alle varjoon. Silloin niitä ei paljoa näe. Illalla ne taas aktivoituvat ja niin mekin. Aloitimme uuden retken klo 16.
Alkumatkalla lähinnä ajelimme eteenpäin. Seeproja ja antilooppeja emme enää vaivautuneet katsomaan. Taisimme ajaa toista tuntia ja homma tuntui jo vähän tylsältä. Kuljettajamme pitivät muihin jeeppeihin yhteyttä radiopuhelimella ja saivat viestejä, jos joitakin eläimiä oli näkyvillä. Sully kuljetti meidät uudelle alueelle, vesijättömaalle, missä oli matala jokiuoma pohjalla. Jonkin toisen leirin jeeppi oli jo paikalla.
Sillä suunnalla alkoi rytinä. Norsut olivat liikkeellä ja kulkivat aivan edestämme tien yli toiseen metsikköön. Saimme mukavia videoita ja kuvia niiden syöntipuuhista. Kun ensimmäinen osa laumaa oli siirtynyt etäämmälle, kuului jokiuoman suunnasta lisää rytinää. Norsut eivät paljon himmaile kulkiessaan, vaan katkovat puita ja oksia niin, että paukkuu. Sully ajoi metsäsaarekkeen toiselle puolelle kapeammalle tielle ja pääsimme jo aivan vesijättömaan reunaan. Alhaalla heinikossa oli näkyvissä 3-4 norsua. Ne alkoivat vähitellen kulkea edestämme edellisen lauman perässä kohti metsikköä. Oman turistiryhmämme toinen jeeppi oli niiden vastapuolella, noin 50 metrin päässä meistä.
Istuimme hiiren hiljaa, sillä norsut kulkivat todella läheltä meitä. Suuri urosnorsu oli ehkä uhkaavimman oloinen, mutta meni kuitenkin lopulta rauhallisesti edestämme kohti metsää. Muutama naaras oli kulkenut sen edellä jo metsän puolelle syömään. Lauman viimeisenä kulki vielä yksi naaras, joka ei oikein tiennyt, miten meihin pitäisi suhtautua. Se tuli lopulta parin metrin päähän jeepistämme ja heilutteli kärsäänsä meitä kohden. Istuimme paapan kansaa toisessa rivissä, heti kuljettajan takana, joten kyllä valkoihoisia meinasi jo hirvittää. Sully kuitenkin pysytteli rauhallisesti paikoillaan ja niin me turistitkin - ehkä vähän kauhusta kankeina. Lopulta norsu kuitenkin päätti jatkaa matkaa ja me huokaisimme helpotuksesta.
Jatkoimme matkaamme vielä pienen lammen rannalle, missä olimme nähneet muutaman virtahevon. Siellä ne köllöttelevät ja aukoivat meille välillä kitojaan. Yhtäkkiä oikealta metsiköstä eteemme käveli myös yksittäinen kirahvi. Arvelimme, että se menisi juomaan lammikolle, mutta se vain ylittikin veden siltaa myöten. Virtahevot hieman ärhentelivät sille, mutta tällä ei näyttänyt olevan vaikutusta kirahviin.
Matkamme jatkui seuraavan lammen rannalle, missä pötkötteli vanha naaraskrokotiili muniaan hautoen. Se raukka ei ollut urosta nähnytkään, joten munat ovat hedelmättömiä ja hautominen turhaa. Tätä tämä naaras kuitenkin on harrastanut jo vuosia. Aluelle on tuotu joitakin vuosia sitten lisää krokotiilejä tämän ainoan seuraksi, mutta niistä ei ilmeisesti ole ollut tälle vanhalle rouvalle sulhaseksi.
Albatros tarjosi meille matkalaisille Sundownerit auringonlaskun aikaan. Jeepin perästä kylmälaukusta kaivettiin esiin peltimukit ja -pikarit sekä niihin sopivaa juomaa. Varsinainen auringonlasku loisti meille upeissa väreissään sitten vasta lähellä leiriämme ja saimme taas upeita valokuvia afrikkalaisen savannin auringonlaskusta.
Olimme koko jengi pimeyden laskettua jo ajatuksissamme menossa leiriin kohti illallista. Jeeppimme kuitenkin kiertelivät omituisesti ja taskulampulla heijasteltiin puihin etsien leopardeja. Edessä alkoi kuitenkin hetken kuluttua siintää valoja, vaikka omasta mielestämme olimme aika kaukana leiristämme. Osoittautui, että leirin henkilökunta oli roudannut koko kattauksen kauas leiristä, savannin puiden siimekseen. Siellä ruoka oli laitettu nuotiolla, tai oli ainakin lämmitetty siellä. Grillikin oli pystytetty. Tarjolla oli taas monipuolinen kattaus ruokaa, mm. paikallista maissipuuroa, grillattua paikallista makkaraa ja lihoja, salaatteja jne. Punajuuri on paikallinen ruoka, jota syödään paljon ja se on ollut kaikissa muodoissaan erittäin maukasta, niin kuin nyt koko illallinenkin.
Ilta päättyi siis hyvin erikoisissa tunnelmissa nuotioillalliseen etelän tähtitaivaan alla. Kokemus oli upea. Ruokailun päätteeksi meidät kuskattiin takaisin leiriiin ja Rangerit saattoivat meidät telttoihimme. Alueella ei liikuta ilman saattajaa pimeän tulllen!
