Roomalaiseen kylpylään ja kotiin

Roomalaiseen kylpylään ja kotiin

Kotimatkamme Cornwallista starttasi liikkeelle varhain maanantaiaamuna, vaikka lento lähtee vasta klo 18 jälkeen. Meille oli järjestetty aikaa käydä Bathissa, tutustumassa kaupunkiin ja sen roomalaiseen kylpylään. 

Olimme Bathissa hyvissä ajoin ja jälleen Lotta kuljetti meitä lyhyen kierroksen kaupungin keskustassa. Joen ympäristössä oli paljon kauniita vanhoja ja uusia rakennuksia. Joki on monissa kulkemissamme Devonin ja Cornwallin kaupungeissa ollut se kaupungin viehättävin ominaispiirre. Bath, roomalaiselta nimeltään Aquae Sulis, on maailmanperintökohde kuitenkin pääosin kaupungissa sijaitsevan 2000 vuotta vanhan, erittäin hyvin säilyneen roomalaisen kylpylän takia. Ensimmäiset historialliset merkinnät kylpylästä on todistettavasti ajoitettu vuoteen 76 ajanlaskun alusta. Suurimman osan olemassaoloaan kylpylä on ollut maakerrosten peitossa ja ehkä siksi säilynyt erinomaisesti. 

Kaupunkikierroksen jälkeen ostimme liput kylpylään, tai oikeammin  kylpyihin, sillä kylpylän kokonaisuus muodostuu useista toisiaan seuraavista vaihtelevan lämpöisistä altaista (tai siis ne ovat olleet sellaisia historiassaan). Vesi, joka altaisiin tulee, on 46-asteista, mineraalipitoista ja suihkuaa syvältä maan uumenista. Se on alunperin satanut maahan noin 10 000 vuotta sitten ja suodattunut maanalaisiin vesivarastoihin kalkkikivikerrostumien läpi. Vesi johdettiin roomalaisina aikoina altaasta toiseen putkistoja pitkin. Nykyisinkin vesi virtaa näissä putkissa, tai paremminkin kivikaukaloissa ja värjää pohjan kivet ruosteenruskeiksi. 

Kylpylän alueella on sijainnut Sulis Minerva temppeli, joka on hävitetty ilmeisesti joskus 1500-luvulla. Monia muitakin rakennuksia on rakennettu, ehkä alkuperäisten vanhojen rakennusten päälle. Vanhojen kronikoiden mukaan roomalaiset kylpylät ovat tuhoutuneet 500-luvulla, kun roomalaiset ovat lähteneet Britanniasta. Monet osat rakennuksista ovat tosiaankin vuosisatojen aikana rapistuneet ja romahtaneet, mutta paljon on jäljellä ja kaivettu esiin.

Bathin kylpylä on parhaiten säilynyt roomalainen kylpylä, näin kerrotaan. Se ei oikein kirkastunut, missä vaiheessa roomalaisen kylpylän vanhat altaat tai suurta allasta reunustavat pylväät on kaivettu esiin, mutta komeita ne joka tapauksessa ovat. Suurin allas on hyvässä kunnossa, sitä on jopa käytetty vielä muutamia vuosikymmeniä sitten. Altaan ympärillä olevat pylväät ovat niin hyvässä kunnossa, että voisi kuvitella niiden olevan melkein alkuperäisessä kuosissaan. Siitähän meillä ei ole täyttä varmuutta, mutta on arvioitu, että roomalaiset rakastivat värejä ja siksi monissa rakenteissa on saattanut olla myös värejä. 

Kylpylän ympärillä olevia rakennuksia on rakennettu 1700- ja 1800-luvuilla. Nykyisin niiden alla olevat vanhat rakenteet on restauroitu museoksi. Alueelta on löydetty valtavat määrät erilaisia esineitä, sillä esimerkiksi roomalaisen aikaan ihmiset kävivät kylpylässä uhraamassa rahaa ja arvoesineitä pyytäessään toimilleen onnea. Vanhoista hautakivistä saamme lukea aluella toimineiden ihmisten elämästä. Yksi komeimmista löydetyistä esineistä on Sulis Minerva -jumalattaren pronssinen pää, joka löydettiin 1700-luvulla. Temppelin päädyssä sijainnut jumalan (Neptunus?) pää on myös hyvin säilynyt ja esillä museossa.

Aika museossa kului nopeasti, nähtävää oli valtavasti ja aikaa olisi voinut käyttää vaikka kuinka paljon. Jossakin vaiheessa iski kuitenkin ähky, ja loppuosa oli pakko kiertää läpi aika nopeasti. Jotain jäi varmasti katsottavaksi seuraavallakin kerralla. Tunnelma museossa oli vahvasti samanlainen kuin Roomassa tai Pompeijissa, niin vanhasta ja elävästi 2000 vuotta vanha historia oli läsnä. 

Tällä hetkellä odotamme myöhässä olevaa Norvegiania ja lentoa kotiin. Hyvin on ollut aika päivittää matkablogia ja suunnitella seuraavia reissuja. 

Poldarkin ja Doc Martinin maisemissa

Poldarkin ja Doc Martinin maisemissa

Newquayn jyrkät rantatöyräät ja vaahtopäiset aallot olivat myrskytuulessa kertakaikkisen upeat. Tämä tuuli oli jäännettä saderintamasta, joka oli pyyhkäissyt ylitsemme edellisenä aamuna. Eden Projectiin mennessämme satoi, mutta vierailumme aikana sade laantui. Vain kova tuuli jäi jäljelle myrskystä. Joinakin päivinä sää oli utuinen ja näkyvyys huono, mutta useimpina päivinä saimme nauttia kauniista maisemista kirkkaassa säässä. Tällä matkalla säät suosivat! 

Cornwallin jylhillä kalliorannoilla on kuvattu monia mielenkiintoisia brittisarjoja, viimeisimpinä mm. Poldark ja Doc Martin. Näitä maisemia olemme päässeet ihailemaan koko viikonlopun ajan. Sunnuntaina meillä oli pitkä matkapäivä Bristoliin saakka. Aikaa meillä oli siirtymiseen ihan mukavasti, ja kovasti olisimme halunneet käydä katsomassa upean rannikon pieniä kalastajakyliä, esimerkiksi Port Isaacia, missä Doc Martin on kuvattu. Niihin päästäksemme meidän olisi pitänyt päästä liikkumaan pienillä kyläteillä ja kapeilla, kivimuurien reunustamilla kaduilla. Matkasimme 50 hengen isolla bussilla, joka oli näihin pikkukyliin aivan liian suuri. Intomme tutustua Cornwallin rannikkoon kilpistyi tähän. Vain Tintagel muodosti tässä poikkeuksen, sinne bussimme pääsi ihan mukavasti.

Tintagel oli kertakaikkisen viehättävä kylä, vaikka olikin pienen pieni. Kylän keskustaan tutustumiseen riitti puoli tuntia. Tintagelin tärkein nähtävyys on 1300-luvulla rakennettu postitoimisto. Se oli ehdottomasti näkemisen arvoinen. Toinen nähtävyys oli meren rannassa sijaitseva Camelot Castle -hotelli. Se on rakennettu 1860-luvulla. Siellä nautimme Cream Teata, jonka Albatross Travel tarjosi meille korvauksena siitä, että emme päässeet tutustumaan meren rannalla oleviin Tintagelin linnan raunioihin. Rauniot olivat restauroitavina, mutta läheisiltä rannoilta niihin oli kaunis ja esteetön näkymä. Ohjelman muutos ei aiheuttanut meille suurta murhetta. Otimme valokuvia rannikosta, linnanraunioista ja merestä. Sen viehätys ei kuvaamalla kulu. 

Iltapäivällä saavuimme Bristoliin. Matkanjohtajallemme Lotalle kaupunki oli entuudestaan tuttu ja hän kuljetti meitä lyhyellä kävelykierroksella kaupungilla. Vanhassa kaupungissa oli joitakin vanhoja rakennuksia. Jokirantaan rakennetut uudet asuinalueet olivat upeita ja varmasti arvokkaita. Kokonaiskuvaksi kaupungista jäi kuitenkin sekavuus ja epäesteettisyys. Sodan aikana Bristoliakin on pommitettu rajusti ja vanha rakennuskanta oli tuhoutunut. Kaupungissa (Britannian 6. suurin) on tällä hetkellä noin 450 000 asukasta, mutta se kasvaa kovaa vauhtia. Uutta rakennetaan edelleen paljon ympäri kaupunkia. Tämä selittänee pitkälti kaupunkikuvan sekavuutta.

Kun ryhmämme lopulta pääsi suureen kaupunkiin, missä ei ollut ongelmia ravintoloiden löytämisessä, saimme etsiä itse päivällisravintolamme. Hotellin läheinen ostoskeskus oli meidän helppo vaihtoehtomme. Saimme hyvää ruokaa ja pääsimme ajoissa nukkumaan. Hyvin on isosiskokin kestänyt minun vauhdissani, mutta pitkiä yöunia tarvitaan! 

Paratiisillisissa tunnelmissa

Paratiisillisissa tunnelmissa

Lauantain ensimmäinen retkemme suuntautui Eden Project -nimiseen paikkaan, ei siis niinkään vielä rannikolle.  Eden Project on suuri kasvihuoneprojekti, jossa kahteen valtavaan muovikuplaan on rakennettu upeat puutarhat. Näistä suurempi on trooppinen puutarha tuhansine kasveineen ja vesiaiheineen. Kasveja on kaikilta mantereilta. Jokunen lintukin siellä vaelteli. Pienempi puutarhakupla on puolestaan Välimeren puutarha, missä on lisäksi myös oma Australian alueensa. Projektilla tehdään tunnetuksi luontoa ja kerätään varoja luonnonsuojelulle. 

Trooppisessa puutarhasta aikaa olisi saanut kulumaan tuntikausia, me viivyimme reilun tunnin. Kukkia tuli kuvattua runsaasti, mutta tropiikin kohokohta oli kiipeäminen korkealle kasvihuoneen huipulla olevalle näköalatasanteelle. Portaat ja katon rajassa oleva tasanne huojuivat, mutta olivat muutoin ihan tukevan oloiset. Näkymät olivat hienot ja puutarhakuplan laajuus pääsi hyvin esille. 

Välimeren alueen kasveja kävimme vielä pikaisesti katselemassa, mutta sitten oli jo aika suunnata takaisin bussille ja päivän toiseen kohteeseen, siiderifarmille, Healey’s Cyder. Tilalla tuotetaan monenlaisia siidereitä, viinaa ja viskiä. Erikoisimpia tilalla tuotettavia tuotteita olivat Scrumpy -niminen vahva siideri, tammitynnyreissä kypsytetty siideri ja viskitynnyreissä kypsytetty siideri. Viimeksi mainittua tuotetta ei saanut muualta kuin tältä tilalta. 

Siideritilalla saimme myös opastuksen siiderin valmistuksen historiaan. Siiderin valmistuksessa käytetyt omenatpuut rantautuivat Cornwalliin jo roomalaisten tuomina. Siideriä on ilmeisesti tuotettu alueella pitkään. Keskiajalla hygieniaolosuhteet olivat huonot ja juomavesi aiheutti usein sairauksia. Siksi ihmiset saivat osan palkastaan siiderinä. Silti siiderin tuottaminen oli nykyihmisen silmiin melkoisen järkyttävää touhua. 

Omenoiden murskaamiseen käytettävän prässimyllyn pyörittäminen vaati voimaa, joten siihen tehtävään käytettiin aaseja. Aaseillekin touhu oli kovin raskasta ja niitä menehtyi usein. Myöhemmin siirryttiin isompiin murskausmyllyihin ja hevosten käyttöön. Isot eläimet kestivät työtä paremmin kuin aasit. Kun omenoiden tuottaminen siideriksi vaati lisää bakteereita, niitä saatiin murskattuihin omenoihin lisäämällä murskausmyllyihin kuolleita rottia. Omenoiden murskaamisesta syntyvä haju houkutti rotat paikalle, ne kolautettiin hengiltä ja heitettiin omenoiden sekaan. Käynyt mäski suodatettiin heinäpaalin tai hevosten karvoista tehdyn huovan läpi, jolloin omenamassa ja rottien jäänteet saatiin poistettua. Vasta 1800-luvulla siiderin valmistuksessa opittiin käyttämään hiivaa, ja rottien, kanien tai kyyhkysten käyttäminen siiderin valmistuksessa loppui. 

Nykyaikainen siideri oli melko hyvää, Rattler -niminen siideri oli tilan tunnetuin tuote, jota myytiin myös alueen kaupoissa ja ravintoloissa. Tilan kaupasta olisi saanut ostaa mukaan näitä tuotteita, mutta lentomatkustajalle tämä olisi ollut turhan haasteellista. 

Päivä oli kokonaisuutena mielenkiintoinen, etenkin kun Newquayssa meitä odotti kunnon tuuli, joka nostatti rannalle melkoiset vaahtopäät. Niitä ehdimme käydä ihailemassa vielä illan valoisana aikana. 

St. Michael’s Mount ja St. Ives

St. Michael’s Mount ja  St. Ives

Perjantain matkapäivämme suuntautui aina vain enemmän lounaaseen, St. Michael’s Mount -nimiselle linnakukkulalle. Marazion pikkukaupunki sijaitsee saaren kohdalla mantereen puolella ja siellä nousimme pois bussista.  Laskuveden aikaan St. Michael’s Mount on mantereen vieressä oleva kukkula, jonne pääsee rakennettua kulkutietä pitkin kävellen, mutta nousuvesi muuttaa sen saareksi. Menimme paikalle juuri nousuveden alkaessa, joten matkamme taittui veneellä. Kövelimme hetken matkaa rannan tuntumassa olevalle karille ja kiipesimme sieltä veneisiin. 

St. Michael’s Mount on joskus historiassaan, noin  700-luvulta alkaen ollut luostari, jonka paikallinen ruhtinas, Edward Tunnustaja on lahjoittanut 1000-luvulla Mont St. Michelin benediktiiniläissluostarille. Tämä luostari sijaitsee Normandian rannikolla Ranskassa ja on samantyyppinen nousuvesisaari kuin St. Michael’s Mount, mutta luultavasti vielä tätä tunnetumpi. Ranskalainen yhteys päättyi 1400-luvulla Britannian ja Ranskan välisten sotien yhteydessä. 

Kalliosaarella, missä St. Michael’s Mount sijaitsee, on ollut vanha luostarikirkko,  mikä on tuhoutunut maanjäristyksessä 1200 luvulla. Sen paikalle on noin 1400-luvulla rakennettu nykyinen kirkko, jonka rakenteissa on vielä vähän jäljellä osia vanhasta tuhoutuneesta kirkosta. Richard I:n hallinnon aikana saari valloitettiin ja sinne rakennettiin linnoituksia ja hallintorakennuksia. Siitä alkaen linnassa on ollut vaihtelevia hallinnollisia ja sotilaallisia tapahtumia, mutta jonkinlaista luostaritoimintaa myös ainakin ajoittain. Saaren ympärillä olevassa kylässä on ilmeisesti myös asuttu, mutta siitä ei ole tietoja ennen 1800-lukua. Nykyisin linnan omistaa Brittien kansallinen säätiö, mutta  sinne on asumisoikeus St. Levanin perheellä, jolla ilmeisesti on yksityiset tilat linnassa edelleenkin. Linnan ylläpito ja jatkuva korjaus on kallista, joten ymmärrettävästi moni yksityinen perhe jättää linnan ylöspidon säätiön vastuulle. 

Kiipesimme linnaan kiviportaita myöten alhaalta satamasta. Ylhäältä muurien takaa avautuivat komeat maisemat, mutta valitettavasti sää oli harmaa ja utuinen, joten näkyvyys ei ollut erityisen hyvä. Mantereelle saakka ei nähnyt kirkkaasti, puhumattakaan lahden toiselle puolelle. Linnoituksen ympärillä oleva puutarha näkyi ylhäältä erinomaisesti, mutta puutarhan viereiset muurit olivat korjauksen alaisina, eikä puutarhaan päässyt kulkemaan. Tyrskyävä meri ja kalliot olivat parasta osaa linnasta avautumista näkymistä.

Muurien reunoille oli sijoitettu useita tykkejä, mutta muutoin muurien ympäröimä sisäpiha oli tyhjänä. Linnan sisätiloissa vanhimpana osana oli kappeli. Sen takana oli lukuisia saleja, joista osa oli kalustettu vanhaan asuunsa, osassa oli esillä runsaita taideteoksia linnasta ja sen asukkaista. Esillä oli myös runsaasti sodankäyntiin liittyvää materiaalia: haarniskoja, sotisopia, miekkoja ja aseita eri aikakausilta, samoin asukkaiden arkielämään liittyviä tavaroita, kuten astioita ja kirjoja. 

Linnoitussaarella nautimme jälleen kevyen keittolounaan ja löysinpä vähän tuliaisiakin. Palasimme takaisin mantereelle veneellä ja yllättäen vesi oli jo niin korkealla, että jouduimme nousemaan maihin rantalaiturin kautta. Veneen kuljettaja kertoi, että vuoroveden vaihtelu on korkeimmillaan jopa 5 metriä!

St. Michael’s Mountin jälkeen matkamme kulki Cornwallin pohjoiselle rannikolle St. Ivesin kaupunkiin. Se on suosittu ja kaunis rantakaupunki, jonka katuja kävelimme muutaman tunnin ja kiipesimme taas alueen korkeimmalle kukkulallekin. Kukkulalta näimme maisemia molempiin suuntiin, vaikka utuinen sää hieman latisti näkymää. Tämän päivän kuvien pääväri on harmaa, vaikka vesisadetta saimmekin nähdä vasta kotimatkalla - siitä huolimatta, että sääennuste lupaili meille sadekuuroja pitkin matkaa.

St. Ivesissä oli monta taidegalleriaa, pienempiä ja isompia. Se on myös se kaupunki, missä Helene Schjerfbeck  asusti ja maalasi talven 1886-87 ajan. Taide näyttää olevan vahvasti esillä kaupungissa edelleenkin. Kävimme yhdessä taide/käsityögalleriassa ja toisessa moderniin taiteeseen keskittyvässä. Taulut olivat näyttäviä, mutta kun en ole kysellyt lupaa julkaisemiseen, niin jätän komeat kuvat kameraani. 

Illan päätteeksi ajoimme Newquayn kaupunkiin. Sekin on kuuluisa rannoistaan, mutta ensimmäisenä iltana emme sinne ehtineet. Illallisella sali oli täynnä turisteja, sillä meidän 40-henkisen joukkomme lisäksi paikalla oli bussilastillinen tanskalaisia ja saksalaisia kanssamatkustajia. Kyllä oli tarjoilijoilla kiirus! 

Kappelin ikkunan reunasta löytyy vielä muutama kivi 1200-luvulla tuhoutuneesta alkuperäisestä luostarin kirkosta.