Connemaran maisemissa

Connemaran maisemissa

Irlannin historiaa on määrittänyt voimakkaasti 1845-47 vallinnut suuri nälänhätä. Irlantilaiset olivat luottaneet perunaan ja ilmeisesti vain yhteen perunalajikkeeseen. Kun vuonna 1845 perunaan iski perunarutto, sato tuhoutui täydellisesti ja seuraavana kahtena vuotena sama toistui. Emämaa Englanti ei auttanut eikä lähettänyt viljaa. Ennen nälkää maassa oli ollut asukkaita yli 8 miljoonaa, mutta nälänhädän aikana heitä kuoli nälkään yli miljoona henkilöä ja siirtolaisiksi Amerikkaan tai Australiaan heitä lähti ainakin toinen miljoona. Kaikkiaan Irlannin  väkiluku putosi reiluun 5 miljoonaan eikä ole koskaan noussut enää ennalleen. 

Tätä suurta nälänhätää muistelimme maanantaipäivän ensimmäisessä vierailukohteessamme, Dan O’Haran talossa. Talo sijaitsee vuorenrinteellä Connemaran niemimaan alueella, matka sinne kesti hotelliltamme Galwaysta reilun tunnin verran. Taloa isännöi nykyisin Martin, joka ajoi meidät traktorivetoisilla vaunuilla ylös vuorenrinteelle, Dan O’Haran talon luokse. Talo on rakennettu paikallisten, perinteisten maatilojen tapaan kivestä ja katto heinistä, vieressä oli pieni navetta, molemmat entisöityinä parhaiden aikojensa kuntoon. Kukkulan rinteillä näkyi lukuisia muita rakennusten kivijalkoja, mutta talot olivat kokonaan kadonneet. Englantilaiset olivat tulleet maahan ja ottaneet haltuunsa maat, missä irlantilaiset olivat asuneet. Irlantilaiset joutuivat vuokraviljelijöiksi omille mailleen. Englantilaiset sortivat monin tavoin katolisia, joihin Dan myös kuului. Heidän taloissaan sai olla vain pienet ikkunat ja matalat ovet, isommista ikkunoista piti maksaa ikkunaveroa. Kun Dan tästä huolimatta muutti talonsa ikkunat ja ovet isommiksi, mutta kieltäytyi verosta, englantilainen vuokraisäntä laittoi poliisit tuhoamaan talon: katot sytytettiin tuleen ja seinät kaadettiin. Dan lähti vaimonsa ja 7 lapsensa kanssa Amerikkaan. Matkalla kuolemanpaateiksi kutsutuissa aluksissa vaimo ja kolme lasta kuoli. Dan päätyi New Yorkissa myymään tulitikkuja. Irlantilaiset kertovat tarinoita lauluissa ja myös Dan O’Harasta on tehty laulu, missä hänen elämäntarinansa kerrotaan.

Turpeen poltto on myös kuulunut irlantilaisen elämänmenoon. Kun puuta ei ole ollut poltettavaksi, on talojen lämmitykseen ja ruoan laittoon käytetty turvetta. Martin näytti meille, miten turvetta leikataan suosta tarkoitukseen suunnitellulla lapiolla. Paakut nostetaan kaivannon reunalle kuivumaan, parin viikon päästä ne pinotaan pyramideiksi. Muutaman viikon kuivumisen jälkeen turvebriketit ovat kuivuneet viidesosaan alkuperäisestä painostaan. Alkuperäinen 25000 kg turvetta, joka tarvittiin perheen tarpeisiin talven yli, on kutistunut 5000 kiloon. Riuska mies saattoi kaivaa tämän määrän 10 päivässä. Connemaran alueen yhtenäinen karstimaa (turf) on Irlannin suurin. Turvemaat ovat suojeltuja ympäristöjä eikä niiltä saa leikata turvetta suuressa mittakaavassa. Turve uusiutuu hitaasti: 30 cm paksu kerros muodostuu 1000 vuodessa. 

Kolmas oleellinen elementti irlantilaisten elämässä on viski. Martinin vaimo Paula näytti meille Irich coffeen teon ja saimme myös nauttia tällaiset juomat. Vahva juoma tuppaa närästämäön, joten se ei kuulu minun lempijuomiini, vaikka ihan hyvää olikin. Sen on keksinyt 1950-luvulla irlantilainen baarimikko, joka kutsuttiin länsirannikon lentokentälle tarjoamaan virvokkeita lentoa odottaville amerikkalaisille matkustajille. Historiassa Irlannin länsirannikon kenttä oli se kohta, mistä lennot Euroopasta Amerikkaan lähtivät Atlantin ylitse.  Siksi matkustajat olivat juuri täällä joutuneet sumun takia jäämään kentälle oletettua pitemmäksi ajaksi.

Connemore on Irlannin soisinta aluetta, marskimaata. Maisema on karua eikä siinä kasva paljon muuta kuin matalaa varvikkoa tai heinää. Paikoin maisema muistuttaa hyvinkin paljon pohjoista Lappia, sillä täällä on myös kohtuullisen korkuisia vuoria, joista tunnetuin lienee vuorijono 12 Beniä. Upeat maisemat olivat matkallamme parasta antia tänä päivänä, vaikka pysähdyimme ruokailemassa Clifdenissä (nautimme paapan kanssa oikein onnistuneen pubilounaan) ja vielä Kylemoren luostarin luona ihailemassa vanhaa luostarirakennusta. Kylemoren matkamuistokaupasta mukaani tarttui myös huivimallinen villakangastakki, joka jostain syystä kutsui minut luokseen. 

Palasimme iltapäivällä Galwayhin ja viivyimme kaupungissa hetken aikaa. Minun kiinnostuksenkohteitani kaupungista ei juuri löytynyt. Siellä on vilkas kävelykatu, joka vilisi ihmisiä menossa pubeihin tai pieniin putiikkeihin. Kun pubielämä tai matkamuistomyymälät eivät houkutelleet meitä, jäi kaupungin anti yhden kirjan ostoon. Turhaan jouduimme odottamaan shoppailuintoisia matkatovereitamme yhden tunnin ajan. 

Tänään tapahtui sekin ihme, että saimme nauttia illallisella lammasta, oikein hyvää ja mureaa. Anneli oli matkan aikana ihmetellyt, miten maassa tarjotaan hyvin harvoin lammasta, vaikka niitä näkyy täällä joka paikassa. Lampaita on Irlannissa reilut 4 miljoonaa, ihmisiä reilut 5 miljoonaa. Lammasannoksemme oli yksi matkamme parhaista, sillä kaikkiaan raskas ja rasvainen Fish and chips - tyyppinen ruoka ei ole ollut erityisen houkuttavaa ja ruoka on painottunut liikaa iltoihin. Onneksi matkaa ei ollut varattu kulinarismin takia vaan maisemien. Tämä osuus onkin toiminut moitteettomasti!