Shannon-joelta itään ja kotia kohti

 Shannon-joelta itään ja kotia kohti

Olemme matkamme aikana ylittäneet Shannon-joen jo pariin kertaan. Se on Irlannin pisin joki, yli 400 km ja historiallisina aikoina ollut tärkeä vesireitti. 

Lomamatkamme viimeisenä varsinaisena matkapäivänä lähdimme Galwaysta Clonmacnoisen luostariin, joka sijaitsee juuri Shannon-joen rannalla jokseenkin keskellä Irlannin saarta. Kun sijainti on tärkeän vesireitin varrella, on ymmärrettävää, että paikalle on syntynyt merkittävä asutuskeskittymä. Luostari on perustettu v. 545 jKr ja on ollut tärkeä uskonnollinen keskus ja myös korkeampaa koulutusta tarjoava oppilaitos. Kun teitä ei ole ollut, on jokea pitkin ollut helppo liikkua. Clonmacnoiseen ovat tulleet sekä pyhiinvaeltajat ja oppineet että valloittajat ja ryöstelijätkin. Historiallisena aikana monet valloittajat ovat ryöstäneet ja polttaneet luostarin puisia rakennuksia, kunnes munkit rakensivat lopulta kiviset rakennukset, mm kirkon ja varsinaisen luostarin, vartiotorneja, muureja ja pystyttivät korkeita kiviristejä. Risteistä kolme on pystyssä edelleen, tosin sisällä näyttelyrakennuksessa säältä suojassa. Ulkona sijaitsevat ristien kaksoiskappaleet oikeilla paikoillaan.  Luostarialueella on kunnostettu vanha kirkko, jota käytetään muutaman kerran vuodessa, mutta luostarin päärakennus on raunioina. Alueella on vanhoja hautoja ja takaosassa nykyinen hautausmaa. 

Irlantilaiset ovat hämmästyttävän taikauskoisia ja ainakin puolitosissaan uskovat haltijoihin, keijuihin ja Leprekauneihin (engl. leprechaun, https://fi.wikipedia.org/wiki/Leprechaun, vihreäpukuinen kiukkuinen ukko). Myös monenlaisilla symboleilla suojellaan ihmisten elämää. Kelttiläinen risti on yksi symboleista, joka näkyy hautaristeissä, gladdanhin symbolia, joka kuvaa rakkautta, lojaaliutta ja ystävyyttä, käytetään mm. koruissa. Minä hankin sellaisen pinssinä - samoin kuin Irlannin apilanlehdenkin. 

Päivämme toinen vierailukohde oli Kilbegganin viskitehdas. Tehdas on perustettu v. 1757 ja lyhyttä katkosta lukuun ottamatta se on toiminut siitä saakka. Vanha tehdasrakennus koneineen on museona, jossa meille esiteltiin viskin valmistusta. Irlantilainen Whiskey tehdään pääosin ohrasta, mutta myös ruista on voitu käyttää. Skotlanti, joka on toinen tärkeä viskimaa, valmistaa Whiskyn myös viljasta, mutta amerikkalainen viskin versio, Bourbon, tehdään maissista. Irlantilaisen ja skottiviskin erottaa toisistaan jo kirjoitusasuista, kuten huomaatte. Saimme nauttia tehtaalla esittelykierroksen jälkeen pienet maistiaiset Kilbegganin viskistä ja lasit saimme pitää matkamuistoina. Monet matkalaisista ostivat tehtaan tuotantoa kotiin viemisiksikin, mutta me jätimme ne kantamiset väliin. 

Iltapäivällä ajoimme yöpymään Navanin kaupunkiin, kun täältä on vain 40 km lentokentälle, ilman Dublinin ruuhkia. Albatros ei järjestänyt meille enää yhteistä illallista, joten kävimme paapan kanssa ostamassa paikallisesta Tescosta kassillisen ruokaa (etenkin salaattia ja hedelmiä) ja söimme kevyen kenttälounaan hotellihuoneessamme. Tämä olikin ainoa ilta, kun vatsa ei ollut liian täynnä raskaan aterian jälkeen. Paikallinen ruoka ei todellakaan hurmannut, meidän mittapuullamme brittiläinen ruokavalio on aivan liian raskasta ja runsasta.

Aamulla - onneksi jo varhain - matkustamme sinivalkoisin siivin kotimaahan. Uudet kiireet odottavat!  

Ja taas kääntyivät kuvat päinvastaiseen järjestykseen tekstin kanssa. Blogger teki muutoksia eikä tätä logiikkaa opi ymmärtämään! 

Connemaran maisemissa

Connemaran maisemissa

Irlannin historiaa on määrittänyt voimakkaasti 1845-47 vallinnut suuri nälänhätä. Irlantilaiset olivat luottaneet perunaan ja ilmeisesti vain yhteen perunalajikkeeseen. Kun vuonna 1845 perunaan iski perunarutto, sato tuhoutui täydellisesti ja seuraavana kahtena vuotena sama toistui. Emämaa Englanti ei auttanut eikä lähettänyt viljaa. Ennen nälkää maassa oli ollut asukkaita yli 8 miljoonaa, mutta nälänhädän aikana heitä kuoli nälkään yli miljoona henkilöä ja siirtolaisiksi Amerikkaan tai Australiaan heitä lähti ainakin toinen miljoona. Kaikkiaan Irlannin  väkiluku putosi reiluun 5 miljoonaan eikä ole koskaan noussut enää ennalleen. 

Tätä suurta nälänhätää muistelimme maanantaipäivän ensimmäisessä vierailukohteessamme, Dan O’Haran talossa. Talo sijaitsee vuorenrinteellä Connemaran niemimaan alueella, matka sinne kesti hotelliltamme Galwaysta reilun tunnin verran. Taloa isännöi nykyisin Martin, joka ajoi meidät traktorivetoisilla vaunuilla ylös vuorenrinteelle, Dan O’Haran talon luokse. Talo on rakennettu paikallisten, perinteisten maatilojen tapaan kivestä ja katto heinistä, vieressä oli pieni navetta, molemmat entisöityinä parhaiden aikojensa kuntoon. Kukkulan rinteillä näkyi lukuisia muita rakennusten kivijalkoja, mutta talot olivat kokonaan kadonneet. Englantilaiset olivat tulleet maahan ja ottaneet haltuunsa maat, missä irlantilaiset olivat asuneet. Irlantilaiset joutuivat vuokraviljelijöiksi omille mailleen. Englantilaiset sortivat monin tavoin katolisia, joihin Dan myös kuului. Heidän taloissaan sai olla vain pienet ikkunat ja matalat ovet, isommista ikkunoista piti maksaa ikkunaveroa. Kun Dan tästä huolimatta muutti talonsa ikkunat ja ovet isommiksi, mutta kieltäytyi verosta, englantilainen vuokraisäntä laittoi poliisit tuhoamaan talon: katot sytytettiin tuleen ja seinät kaadettiin. Dan lähti vaimonsa ja 7 lapsensa kanssa Amerikkaan. Matkalla kuolemanpaateiksi kutsutuissa aluksissa vaimo ja kolme lasta kuoli. Dan päätyi New Yorkissa myymään tulitikkuja. Irlantilaiset kertovat tarinoita lauluissa ja myös Dan O’Harasta on tehty laulu, missä hänen elämäntarinansa kerrotaan.

Turpeen poltto on myös kuulunut irlantilaisen elämänmenoon. Kun puuta ei ole ollut poltettavaksi, on talojen lämmitykseen ja ruoan laittoon käytetty turvetta. Martin näytti meille, miten turvetta leikataan suosta tarkoitukseen suunnitellulla lapiolla. Paakut nostetaan kaivannon reunalle kuivumaan, parin viikon päästä ne pinotaan pyramideiksi. Muutaman viikon kuivumisen jälkeen turvebriketit ovat kuivuneet viidesosaan alkuperäisestä painostaan. Alkuperäinen 25000 kg turvetta, joka tarvittiin perheen tarpeisiin talven yli, on kutistunut 5000 kiloon. Riuska mies saattoi kaivaa tämän määrän 10 päivässä. Connemaran alueen yhtenäinen karstimaa (turf) on Irlannin suurin. Turvemaat ovat suojeltuja ympäristöjä eikä niiltä saa leikata turvetta suuressa mittakaavassa. Turve uusiutuu hitaasti: 30 cm paksu kerros muodostuu 1000 vuodessa. 

Kolmas oleellinen elementti irlantilaisten elämässä on viski. Martinin vaimo Paula näytti meille Irich coffeen teon ja saimme myös nauttia tällaiset juomat. Vahva juoma tuppaa närästämäön, joten se ei kuulu minun lempijuomiini, vaikka ihan hyvää olikin. Sen on keksinyt 1950-luvulla irlantilainen baarimikko, joka kutsuttiin länsirannikon lentokentälle tarjoamaan virvokkeita lentoa odottaville amerikkalaisille matkustajille. Historiassa Irlannin länsirannikon kenttä oli se kohta, mistä lennot Euroopasta Amerikkaan lähtivät Atlantin ylitse.  Siksi matkustajat olivat juuri täällä joutuneet sumun takia jäämään kentälle oletettua pitemmäksi ajaksi.

Connemore on Irlannin soisinta aluetta, marskimaata. Maisema on karua eikä siinä kasva paljon muuta kuin matalaa varvikkoa tai heinää. Paikoin maisema muistuttaa hyvinkin paljon pohjoista Lappia, sillä täällä on myös kohtuullisen korkuisia vuoria, joista tunnetuin lienee vuorijono 12 Beniä. Upeat maisemat olivat matkallamme parasta antia tänä päivänä, vaikka pysähdyimme ruokailemassa Clifdenissä (nautimme paapan kanssa oikein onnistuneen pubilounaan) ja vielä Kylemoren luostarin luona ihailemassa vanhaa luostarirakennusta. Kylemoren matkamuistokaupasta mukaani tarttui myös huivimallinen villakangastakki, joka jostain syystä kutsui minut luokseen. 

Palasimme iltapäivällä Galwayhin ja viivyimme kaupungissa hetken aikaa. Minun kiinnostuksenkohteitani kaupungista ei juuri löytynyt. Siellä on vilkas kävelykatu, joka vilisi ihmisiä menossa pubeihin tai pieniin putiikkeihin. Kun pubielämä tai matkamuistomyymälät eivät houkutelleet meitä, jäi kaupungin anti yhden kirjan ostoon. Turhaan jouduimme odottamaan shoppailuintoisia matkatovereitamme yhden tunnin ajan. 

Tänään tapahtui sekin ihme, että saimme nauttia illallisella lammasta, oikein hyvää ja mureaa. Anneli oli matkan aikana ihmetellyt, miten maassa tarjotaan hyvin harvoin lammasta, vaikka niitä näkyy täällä joka paikassa. Lampaita on Irlannissa reilut 4 miljoonaa, ihmisiä reilut 5 miljoonaa. Lammasannoksemme oli yksi matkamme parhaista, sillä kaikkiaan raskas ja rasvainen Fish and chips - tyyppinen ruoka ei ole ollut erityisen houkuttavaa ja ruoka on painottunut liikaa iltoihin. Onneksi matkaa ei ollut varattu kulinarismin takia vaan maisemien. Tämä osuus onkin toiminut moitteettomasti!