Taas maailman katolla!
Vuosi sitten Perun jälkeen olimme paapan kanssa vahvasti sitä mieltä, että emme aio vastaisuudessa matkustaa korkeuksiin, missä vuoristotaudin riski olisi olemassa. Ja täällä sitä taas ollaan!
Paikan nimi on Otavalo, Ecuadorissa. Lähdimme liikkeelle maanantaiaamuna 4.30, taksilla lentoasemalle. Lensimme Amsterdamin kautta Quitoon, Ecuadorin pääkaupunkiin. Matka oli tavallisen puuduttava, mutta sujui täydellisesti aikataulujen mukaan. Kuninkaallinen hollantilainen lentoyhtiö KLM oli toiminnassaan täsmällinen. Sen sijaan Amsterdamin lentokentän passintarkastus oli aikamoinen. Automaatit vetivät kyllä porukkaa, mutta koneita oli niin vähän, että mekin seisoimme ruuhkassa puoli tuntia. Koko ajan jonon ohi otettiin ihmisiä, joilla oli jo kiire lennoilleen. Amsterdamin Schipol on vilkas vaihtokenttä etenkin tänne Etelä-Amerikan suuntaan. Vaihtoihin ei ilmeisesti ole varattu tarpeeksi aikaa, kun kaikilla tuntui olevan niin hirveä kiire. Meillä oli aikaa reilu tunti ja se riitti nipin napin. Amsterdamissa ei tosiaankaan tarvinnut turhaan odotella!
Quitoon päästyämme ryhmä koottiin kasaan - matkanjohtajamme tuli samalla lennolla Amsterdamista - ja suuntasimme bussilla Otavaloon. Quitoon lentokenttä sijaitsee noin 2400 metrin korkeudessa merenpinnasta. Matkallamme Otavaloon ajoimme korkeiden vuorten rinteitä ylös ja alas, korkeimmillaan olimme hieman alle 3 kilometrin korkeudessa. Otavalon korkeus merenpinnasta on 2600 metriä.
Tie, jota pitkin kuljimme, on osa koko Amerikoiden mannerten pitkää päätieltä, Pan Americaa. Se lähtee Chilen eteläkärjestä ja jatkuu kaikkiaan Kanadaan saakka. Täällä Ecuadorin kohdilla se on hyvässä kunnossa, uusittu muutama vuosi sitten. Koska vuorten maaperä on hyvin haperoa ja rapautuvaa, ovat maanvyöryt tien pidon jatkuva riesa. Reittimme varrella asia oli ratkaistu rakentamalla vuorten rinteille tien yläpuolelle laajoja alueita betonipäällystettä. Rinteet näyttivät melkein kuin isoilta voimalaitosten seinämiltä, mutta betonin läpi oli pistetty säännöllisin väliajoin putkenpätkiä, joiden ajatuksena on ilmeisesti päästää vesi maaperästä betonin läpi. Muutama komea silta oli rakennettu syvien rotkojen yli, mutta tunneleita ei ollut. Ilmeisesti rapautuvaan maaperään ei ole helppo tehdä tunneleita.
Maisema oli pääosin karua ja kuivan näköistä - jotenkin kuvitelmani päiväntasaajasta olivat paljon rehevämpiä. Korkeimmilla paikoilla esiintyi runsaimmin jotain Aloen tapaista kasvia, alaspäin mennessä kasvoi puustoakin, mutta vähänlaisesti. Jyrkät rinteet eivät ole helppoja kasvupaikkoja, etenkin kun maa valuu alas rotkoon. Silti täälläkin asuu ihmisiä, viljelevät maata ja pitävät karjaa. Kahden kilometrin korkeudessa on päiväntasaajan kohdilla miellyttävä ilmasto: ei liian kuuma eikä kylmä. Siksi ihmiset ilmeisesti tänne ovat asettuneet. Yöllä lämpötila laski 15 asteen seutuville. Ecuadorissa on kolme ilmastovyöhykettä: Costa eli rannikko, Sierra eli vuoristo ja Oriente eli Amazonin viidakkoalue. Me kuljimme matkamme ensimmäisenä päivänä vuoristoylängön alueella, missä sijaitsee 22 vuorenhuippua, jotka yltävät yli 4200 metrin. Myöhemmässä vaiheessa myös muut alueet tulevat meille tutuiksi.
Matkalla Otavaloon ohitimme pisteen, missä on ainoana maailmassa sertifioitu päiväntasaajan piste. Inkoja edeltävät kansat ovat havainneet päiväntasaajan ja tehneet siihen liittyviä kalentereitaan. Näitä tietoja on löydetty vasta viime vuosien tutkimuksissa. 1700-luvulla ranskalaiset kartoittajat tutkivat päiväntasaajan paikkaa, mutta päätyivät menetelmillään väärään pisteeseen. Vasta nykyajan GPS-paikannuksella päiväntasaajan tarkka sijainti on saatu varmistettua.
Päiväntasaajan pisteeseen sijoitettu rakennelma oli varsin mielenkiintoinen. Sen muodostavat aurinkokelloa muistuttava, telineellä oleva laatta ja sen takana oleva paalu - ja tietysti metallinen tanko maassa päiväntasaajan kohtaa osoittamassa. Täsmälleen kevätpäiväntasauksen aikaan aurinko nousee suoraan paalun takaa, jolloin siitä lankeava valo osuu suoraan päiväntasaajan kohdalle ja myös laatan keskiviivalle. Kun aika kuluu eteenpäin, siirtyy myös pylväästä lankeavan nousevan auringon varjon paikka levyllä. Alueen muinaiset asukkaat olivat tällä tavalla määrittäneet kuukaudet. Kesäpäivän seisauksen aikaan varjo on ääripisteessään, mikä näkyy päiväntasaajalla siten, että aurinko nousee tarkalleen Kravun kääntöpiirin kohdalla. Sieltä varjo alkaa siirtyä takaisin, kunnes on syyspäivän tasauksen aikaan jälleen suoraan päiväntasaajalla ja talvipäivän seisauksen aikaan Kauriin kääntöpiirin kohdalla. Keskipäivällä aurinko nousee aina taivaan laelle eikä paalu muodosta varjoa mihinkään. Tämä oli mielenkiintoinen ja hyvin havainnollinen selitys kääntöpiirin paikkojen määrittymiselle. Opittiinpa uutta!
Ecuadorin valtion nimi tulee tietenkin päiväntasaajasta, ekvaattorista. Se, miksi nimi on annettu juuri tälle maailman kolkalle, johtuu alueen maantieteestä. Muualla maailmassa päiväntasaaja kulkee alavien, tiheiden maastojen, savannien ja viidakkojen läpi. Ecuadorissa korkeiden vuorien laelta näkyy kauas, aina kääntöpiireillä oleville vuorille saakka, sillä huiput ovat riittävän korkeita häivyttämään maan kuperuudesta johtuvan kohteiden katoamisen. Näin kääntöpiireille on saatu myös näkyvät ja konkreettiset pisteet päiväntasaajasta katsottuna.
Matkamme kotimaasta Otavaloon hotelliin saakka oli kestänyt liki 23 tuntia. Kun lennon aikana oli vain torkahdellut hiukan, oli ilta hotellilla jo varsin tuskainen. Siinä tilanteessa matkalainen veteli sikeitä jo vähän huonommassakin sängyssä.
Päiväntasaajalta lähtiessämme nousi kirkas ja komea kuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti