Sademetsä ja sen asukkaat
Heräsimme aamulla maanjäristyksen tutinaan. Tosin olin silloin jo hereillä ja harjaamassa hampaitani enkä huomannut tärinästä mitään. Muut olivat kyllä huomanneet ja se oli päivän puheenaiheemme. Paikallisoppaamme arvioi järistyksen voimaksi 7,2 magnitudia ja se osoittautui paikkansapitäväksi. Järistyksen keskus oli vain noin 150 kilometrin päässä lodgen alueelta (asia varmistui seuraavana päivänä), mutta ainakaan ihmisvahinkoja siitä ei kuulunut aiheutuneen. Kun nettiä ei ollut käytössä, tietomme aiheesta olivat uutislähetysten ja puhelimen varassa. Suomeen tieto ei ehkä kulkeutunutkaan?
Perjantain aamuohjelmamme viidakossa lähti liikkeelle klo 6.30, lähdimme katsomaan papukaijoja jokirantaan. Idea oli taas sama kuin Perussa: papukaijat tulevat syömään savea ja turistit yrittävät bongailla. Kohtalo oli jokseenkin sama kuin vuotta aiemmin, eli papukaijat pysyivät pääosin poissa. Puihin niitä lenteli, mutta ilman kiikaria niistä ei nähnyt mitään. Vasta iltapäivällä, kun olimme lodgen terassilla odottelemassa iltapäivän retkeämme, eksyi yksi harmaapääara kuistin kaiteelle. Tulipahan valokuva otettua.
Tuntui hassulta lähteä jo aamiaisen jälkeen toiselle aamuretkelle, mutta niin vain pontevasti lähdimme. Ylitimme joen, kävelimme metsän halki niemen toiselle puolelle ja tutustuimme paikallisten ihmisten tapaan käyttää hyväksi metsän antimia. Sieltä on kerätty paitsi ruokaa ja lääkkeitä myös mm. tarvikkeita koreihin, taloustavaroihin, hattuihin, kattoihin ja ties mihin. Trooppinen sademetsä on kyllä varsinainen aarreaitta ja paikalliset ihmiset mestareita sen hyödyntämisessä.
Niemen toisella rannalla meitä odottivat veneet, jotka veivät meidät takaisin lodgeen. Kolme rohkeaa turistia uskaltautui laskemaan jokea alavirtaan isoilla autonrenkailla ja me muut seurasimme tapahtumaa vierestä. Toiminta muistutti kaljakelluntaa ilman kaljaa, sanoivat nämä rohkeat. He tuntuivat pitävän siitä kovasti. Joessa on jonkin verran koskia ja kivisiä karikoita, joten pientä riskiä hommaan sentään sisältyi.
Iltapäiväohjelmamme lounaan jälkeen sisälsi tutustumisen paikalliseen kylään. Ajoimme taas jokiveneillä ylävirtaan, tällä kertaa liki puolen tunnin ajan. Veneistä noustuamme kiipesimme rantapenkkaa ylös kylän koulun ja kokoontumistilan luokse. Lodgen paikallisoppaamme Isaias kertoi meille kylän ihmisten elämästä, tavoista, koulutuksesta, jne. Ecuadorissa elävien heimojen ihmisille on sallittua, että he saavat mennä naimisiin jopa 13- vuotiaasta alkaen. Keskimääräinen avioitumisikä on 16-17 vuotta! Muille ihmisille tämä ei ole sallittua, mutta heimokylissä asuville se on normaalia.
Kylässä maat omistaa kyläyhteisö, mutta kukin perhe saa viljeltäväkseen noin 4 hehtaarin alueen. Kylän presidentti valitaan 2 vuodeksi kerrallaan ja hänen tehtävänsä on organisoida kylän yhteisten työt. Koulua lapset käyvät 5-vuotiaasta alkaen, aluksi omassa kylässä kitsvan kielellä (kieli on samaa kieliryhmä kuin Perun intiaaneilla ketsua), myöhemmin lähikaupungissa espanjan kielellä. Pieni osa parhaista koululaisista voi jatkaa yliopistoon saakka. Suurin osa kyläläisistä jää kuitenkin asumaan koko iäkseen kotikylään, perustaa perheen ja kasvattaa liudan lapsia.
Kyläläisten arkielämän esittelyn jälkeen kylän lapset esittäytyivät meille ja esittivät paikallisen tanssin. Lapset olivat iältään 4 - 11-vuotiaita, puettuina juhlapukuihin. Iloiset, ruskeasilmäiset, eläväiset lapset kävivät hakemassa myös meidät turistit tanssiin. Lapset olivat ihanan vilpittömän innoissaan, kun lähdimme tanssimaan. Meitä isoäidin ikäisiä meinasi jo hieman uuvuttaa, mutta lasten into oli kyllä tarttuvaakin.
Kyläläiset näyttivät meille joitakin paikallisia ruoanlaittotapoja, mm. ruokien kypsentämistä puiden lehtiin käärittyinä. Paikallisen oluen tekoakin pääsimme katsomaan. Demonstraatioiden jälkeen saimme maistaaksemme paikallisia herkkuja: kalaa, kasviksia ja hedelmiä. Myös yksi iso, paksu, keltainen toukkalaji (nimeä en tiedä) oli myös uppopaistettuna tarjolla. Söimme paapan kansaa kumpikin sellaisen ja olimme oikein mielessämme kokemuksesta. Toukan liha oli paljon maukkaampaa kuin esimerkiksi tarjolla ollut kala. Ruokailun jälkeen ostimme kyläläisten tekemiä koriste-esineitä, ihan vain kannatuksen vuoksi.
Koulun jalkapallokentän takana sijaitsi kylän varsinainen nähtävyys: valtava kapokkipuu. Ikää tällä puulla oli kyläläisten tiedon mukaan 250-300 vuotta ja olihan sillä kokoa! Kyläläisille puu oli pyhä, sen juurella mm. perheet kävivät viettämässä juhlaseremonioita. Puun juuret ovat valtavia leveitä ja litteitä laattoja. Metsässä kasvavista puista näitä juuria hyödynnetään esim. tekemällä niistä isoja, laakeita tarjoilu- ja ruoanvalmistusastioita. Metsässä liikkuessaan kyläläiset ovat käyttäneet puiden alaosaa antamaan suojaa ja leposijaa.
Vaikka kyläläisten järjestämä ohjelma oli jo tällaisena erinomainen, oli oppaamme Pekka vielä keksinyt meille uuden jutun. Hän oli itsekin ensimmäistä kertaa käymässä tässä kylässä ja pyysi siksi, että meille kaikille voitaisiin esitellä aivan tavallinen, paikallisen perheen koti. Näin tapahtui. Menimme veneillä joen toiselle puolelle, missä kyläläisten kodit sijaitsivat. Kiipesimme rinnettä ylös ja talolle. Talon alakerta oli avointa tilaa, lähinnä tavaroiden säilytykseen käytettyä. Varsinainen talo sijaitsi paalujen päällä. Kiipesimme pieniä rappuja pääkerrokseen, missä sijaitsi olohuone (lähinnä tyhjä tila), sen takana pieni varastohuone ruokatarvikkeille ja sen vieressä keittiö. Keittiötä hallitsi iso laakea tulisija, kivimuurilla ympäröity nuotiopaikka. Keittiörakennus oli muiden huoneiden vieressä yksikerroksisena, nuotion savu pääsi ulos avoimien seinien yläosien kautta. Olohuoneen yläpuolella olivat perheen makuutilat, mutta niitä emme päässeet katsomaan. Isaias kertoi meille, että perheenjäsenet nukkuvat siellä lattialle levitettyjen mattojen päällä, vieri vieressä siskonpetillä, ja pitävät toinen toisensa lämpiminä.
Käynti paikallisen heimoyhteisön tavallisessa kodissa oli hyvin mielenkiintoinen. Ihmiset elävät vaatimattomassa luontaistaloudessa, vaihtavat tarvitsemiaan ruokatarvikkeita naapureiden kanssa, pärjäävät hyvin niukoilla rahavaroilla, mutta ovat silti ilmeisen tyytyväisiä. Luonto tarjoaa elannon ja yhteisö pitää huolen omistaan. Tyytyväisestä elämänasenteesta olisi länsimaisilla turisteilla paljon opittavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti