Sademetsä ja sen asukkaat

Sademetsä ja sen asukkaat

Heräsimme aamulla maanjäristyksen tutinaan. Tosin olin silloin jo hereillä ja harjaamassa hampaitani enkä huomannut tärinästä mitään. Muut olivat kyllä huomanneet ja se oli päivän puheenaiheemme. Paikallisoppaamme arvioi järistyksen voimaksi 7,2 magnitudia ja se osoittautui paikkansapitäväksi. Järistyksen keskus oli vain noin 150 kilometrin päässä lodgen alueelta (asia varmistui seuraavana päivänä), mutta  ainakaan ihmisvahinkoja siitä ei kuulunut aiheutuneen. Kun nettiä ei ollut käytössä, tietomme aiheesta olivat uutislähetysten ja puhelimen varassa. Suomeen tieto ei ehkä kulkeutunutkaan? 

Perjantain aamuohjelmamme  viidakossa lähti liikkeelle klo 6.30, lähdimme katsomaan papukaijoja jokirantaan. Idea oli taas sama kuin Perussa: papukaijat tulevat syömään savea ja turistit yrittävät bongailla. Kohtalo oli jokseenkin sama kuin vuotta aiemmin, eli papukaijat pysyivät pääosin poissa. Puihin niitä lenteli, mutta ilman kiikaria niistä ei nähnyt mitään. Vasta iltapäivällä, kun olimme lodgen terassilla odottelemassa iltapäivän retkeämme, eksyi yksi harmaapääara kuistin kaiteelle. Tulipahan valokuva otettua. 

Tuntui hassulta lähteä jo aamiaisen jälkeen toiselle aamuretkelle, mutta niin vain pontevasti lähdimme. Ylitimme joen, kävelimme metsän halki niemen toiselle puolelle ja tutustuimme paikallisten ihmisten tapaan käyttää hyväksi metsän antimia. Sieltä on kerätty paitsi ruokaa ja lääkkeitä myös mm. tarvikkeita koreihin, taloustavaroihin, hattuihin, kattoihin ja ties mihin. Trooppinen sademetsä on kyllä varsinainen aarreaitta ja paikalliset ihmiset mestareita sen hyödyntämisessä.

Niemen toisella rannalla meitä odottivat veneet, jotka veivät meidät takaisin lodgeen.  Kolme rohkeaa turistia uskaltautui laskemaan jokea alavirtaan isoilla autonrenkailla ja me muut seurasimme tapahtumaa vierestä. Toiminta muistutti kaljakelluntaa ilman kaljaa, sanoivat nämä rohkeat. He tuntuivat pitävän siitä kovasti. Joessa on jonkin verran koskia ja kivisiä karikoita, joten pientä riskiä hommaan sentään sisältyi.

Iltapäiväohjelmamme lounaan jälkeen sisälsi tutustumisen paikalliseen kylään. Ajoimme taas jokiveneillä ylävirtaan, tällä kertaa liki puolen tunnin ajan. Veneistä noustuamme kiipesimme rantapenkkaa ylös kylän koulun ja kokoontumistilan luokse. Lodgen paikallisoppaamme Isaias kertoi meille kylän ihmisten elämästä, tavoista, koulutuksesta, jne. Ecuadorissa elävien heimojen ihmisille on sallittua, että he saavat mennä naimisiin jopa 13- vuotiaasta alkaen. Keskimääräinen avioitumisikä on 16-17 vuotta! Muille ihmisille tämä ei ole sallittua, mutta heimokylissä asuville se on normaalia. 

Kylässä maat omistaa kyläyhteisö, mutta kukin perhe saa viljeltäväkseen noin 4 hehtaarin alueen. Kylän presidentti valitaan 2 vuodeksi kerrallaan ja hänen tehtävänsä on organisoida kylän yhteisten työt. Koulua lapset käyvät 5-vuotiaasta alkaen, aluksi omassa kylässä kitsvan kielellä (kieli on samaa kieliryhmä kuin Perun intiaaneilla ketsua), myöhemmin lähikaupungissa espanjan kielellä. Pieni osa parhaista koululaisista voi jatkaa yliopistoon saakka. Suurin osa kyläläisistä jää kuitenkin asumaan koko iäkseen kotikylään, perustaa perheen ja kasvattaa liudan lapsia.

Kyläläisten arkielämän esittelyn jälkeen kylän lapset esittäytyivät meille ja esittivät paikallisen tanssin. Lapset olivat iältään 4  - 11-vuotiaita, puettuina juhlapukuihin. Iloiset, ruskeasilmäiset, eläväiset lapset kävivät hakemassa myös meidät turistit tanssiin. Lapset olivat ihanan vilpittömän innoissaan, kun lähdimme tanssimaan. Meitä isoäidin ikäisiä meinasi jo hieman uuvuttaa, mutta lasten into oli kyllä tarttuvaakin. 

Kyläläiset näyttivät meille joitakin paikallisia ruoanlaittotapoja, mm. ruokien kypsentämistä puiden lehtiin käärittyinä. Paikallisen oluen tekoakin pääsimme katsomaan. Demonstraatioiden jälkeen saimme maistaaksemme paikallisia herkkuja: kalaa, kasviksia ja hedelmiä. Myös yksi iso, paksu, keltainen toukkalaji (nimeä en tiedä) oli myös uppopaistettuna tarjolla. Söimme paapan kansaa kumpikin sellaisen ja olimme oikein mielessämme kokemuksesta. Toukan liha oli paljon maukkaampaa kuin esimerkiksi tarjolla ollut kala. Ruokailun jälkeen ostimme kyläläisten tekemiä koriste-esineitä, ihan vain kannatuksen vuoksi. 

Koulun jalkapallokentän takana sijaitsi kylän varsinainen nähtävyys: valtava kapokkipuu. Ikää tällä puulla oli kyläläisten tiedon mukaan 250-300 vuotta ja olihan sillä kokoa! Kyläläisille puu oli pyhä, sen juurella mm. perheet kävivät viettämässä juhlaseremonioita. Puun juuret ovat valtavia leveitä ja litteitä laattoja. Metsässä kasvavista puista näitä juuria hyödynnetään esim. tekemällä niistä isoja, laakeita tarjoilu- ja ruoanvalmistusastioita. Metsässä liikkuessaan kyläläiset ovat käyttäneet puiden alaosaa antamaan suojaa ja leposijaa. 

Vaikka kyläläisten järjestämä ohjelma oli jo tällaisena erinomainen, oli oppaamme Pekka vielä keksinyt meille uuden jutun. Hän oli itsekin ensimmäistä kertaa käymässä tässä kylässä ja pyysi siksi, että meille kaikille voitaisiin esitellä aivan tavallinen, paikallisen perheen koti. Näin tapahtui. Menimme veneillä joen toiselle puolelle, missä kyläläisten kodit sijaitsivat. Kiipesimme rinnettä ylös ja talolle. Talon alakerta oli avointa tilaa, lähinnä tavaroiden säilytykseen käytettyä. Varsinainen talo sijaitsi paalujen päällä. Kiipesimme pieniä rappuja pääkerrokseen, missä sijaitsi olohuone (lähinnä tyhjä tila), sen takana pieni varastohuone ruokatarvikkeille ja sen vieressä keittiö. Keittiötä hallitsi iso laakea tulisija, kivimuurilla ympäröity nuotiopaikka. Keittiörakennus oli muiden huoneiden vieressä yksikerroksisena, nuotion savu pääsi ulos avoimien seinien yläosien kautta. Olohuoneen yläpuolella olivat perheen makuutilat, mutta niitä emme päässeet katsomaan. Isaias kertoi meille, että perheenjäsenet nukkuvat siellä lattialle levitettyjen mattojen päällä, vieri vieressä siskonpetillä, ja pitävät toinen toisensa lämpiminä. 

Käynti paikallisen heimoyhteisön tavallisessa kodissa oli hyvin mielenkiintoinen. Ihmiset elävät vaatimattomassa luontaistaloudessa, vaihtavat tarvitsemiaan ruokatarvikkeita naapureiden kanssa, pärjäävät hyvin niukoilla rahavaroilla, mutta ovat silti ilmeisen tyytyväisiä. Luonto tarjoaa elannon ja yhteisö pitää huolen omistaan. Tyytyväisestä elämänasenteesta olisi länsimaisilla turisteilla paljon opittavaa. 

Taas Amazonas!

Taas Amazonas! 

Papallactasta  lähdimme Andien reunaa myöten kaakkoon, kohti Amazonin viidakkoa. Albatros oli varannut meille kuitenkin jo alkumatkaan upean pysähdyspaikan: kolibrit! 

Ecuadorissa elää kymmeniä kolibrilajeja ja joitakin niitä näkee myös luonnossa. Yleensä ne silloin lentelevät niin kaukana, että niitä on mahdoton saada kuviin. Pysähdyspaikkamme oli kolibripuisto, minne oli rakennettu katselijoille katettuja terasseja ja niiden ulkopuolelle kolibrien ruokinta-automaatteja. Näissä oli sokerilientä ja pönttöjen alaosissa pienet aukot (jotkut kukalla koristettuja), joista kolibrit kävivät imemässä ravintoa. Näistä ruokinta-automaatista ne sai hyvin kuviin eivätkä linnut tuntuneet pelkäävän ihmisiä ollenkaan. Kolibrien seuraamiseen olisi saanut kulumaan aikaa vaikka kuinka paljon. Vaikka linnut ja hyönteiset pitivät ääntä ja autoliikennettäkin oli lähistöllä, oli pienten lintujen puuhailun katseleminen suorastaan meditatiivista, kaikki muu unohtui.

Kolibreja upeampia lintuja saa etsiä! Ne ovat vikkeliä, sulavaliikkeisiä ja upean väristä. Pysähdyspaikkamme ympärillä olisi saattanut olla noin kymmentä eri lajia - minä onnistuin kuvaamaan reilut 5 lajia. Valokuvia kaikissa en saanut, mutta videot onnistuivat paremmin. Yritän saada niitä jotenkin liitettyä tähän juttuuni. Nimistöä ette minulta saa, vaikka näille kaikille suomalaiset nimet kuulemma ovatkin olemassa.

Matkallamme kohti Amazonin sivujokea Napoa ja varsinaista kohdettamme, Napon sivujokea Arajunoa, pysähdyimme ruokailemaan Baezassa. Siellä oli käytössä ravintolan wifi, ja osoittautui, että sen jälkeen olisimmekin muun maailman ja internetin tavoittamattomissa seuraavat 2 vuorokautta. Nämä päivitykseni ovat nyt jääneet julkaisua vaille valmiiksi! Luultavasti saatte nämä luettavaksemme vasta siinä vaiheessa, kun pääsemme yhdeksi vuorokaudeksi Quitoon.

Torstaipäivän matkamme aikana satoi välillä sangen rankasti. Andien rinteillä se merkitsee maanvyörymien riskiä ja teiden romahtamista. Välillä tie oli melkein kyntöpeltoa, niin täynnä kuoppia oli asfaltti. Yhdestä jyrkänteestä oli reuna romahtanut ja kaide mutkalla alaspäin: siitä oli syöksynyt auto rotkoon. Toisen jyrkänteen kohdalla tiestä oli romahtanut laaja alue rotkoon ja ylhäältä iso kasa kiviä tielle. Melkoisen kapoinen oli se väylä, mistä kuljettajamme Carlos ohjasi bussimme läpi. Muutama kiljahdus kuului auton takapenkiltä, sillä pudotusta alas olisi ollut useita kymmeniä metrejä! 

Parin teknisen pysähdyksen lisäksi pysähdyimme vielä hetkeksi Tenan kaupunkiin: ihmisillä oli tarve päästä kauppaan. Se on alueen pääkaupunki, asukkaitakin reilut 40 000. Se ei ole mikään turistikaupunki vaan tavallisten ecuadorilaisten tavallinen kaupunki. Talot olivat paikalliseen tapaan kivitaloja, keskustassa oli paljon kauppoja, ravintoloita ja palveluita joka lähtöön, mutta ainuttakaan kahvilaa ei ainakaan ydinkeskustan alueelta löytynyt! Konditorioita löysimme useitakin, asiakastiloissa tuolit ja pöydät, mutta kahvia ei ollut saatavilla! Ei tätä suomalainen ymmärrä.

Matkasimme Tenasta Napon ja Arajunon rantojen suuntaisesti vielä puolisen tuntia. Sen jälkeen tavaramme nostettiin kapeisiin jokiveneisiin ja kiipesimme paatteihin itsekin. Samanlaisilla veneillä olimme matkustaneet Amazonin sivujokea pitkin myös edellisenä vuonna Perussa. Nyt matkaa lodge-asuntoihin vei vain kymmenisen minuuttia. 

Itamandin lodge-alue on yhden perheen omistama yksityinen suojelualue, missä sijaitsee noin 20 lodge-tyyppistä majoitustilaa, uima-allas, ruokailutila ja baari. Huoneet olivat tukevammin rakennettuja kuin Perussa, sillä huoneissa oli kiinteät seinät ja lattiat, mutta osa seinistä oli pelkästään verkkorakenteisia. Torakoita eikä muitakaan ötököitä päässyt sisälle. Kaikki ympäröivän luonnon äänet kuuluivat sisälle. Trooppisen sademetsän äänimaailma on todella runsas - sen tiesimme vanhastaan. Lodge-rakennukset sijaitsevat kaikki vielä jokirannassa, joten joen virtaus toi vielä oman lisänsä äänimaailmaan. 

Pääsimme majoittumaan illalla viiden jälkeen ja tunnin päästä olimme jo ensimmäisellä metsäretkellä. Tämä oli meille tuttua jo Perusta, joten retki ei tuonut oikeastaan yhtään uusia kokemuksia. Polku, jota pitkin kuljimme, oli paikoitellen hyvin vetistä ja liukasta savea, kiipeilyä ylös ja alas. Suurin jännitysmomentti oli se, miten selvitä reitistä kaatumatta. Eläimistö oli täällä selvästi niukempaa kuin Perun viidakossa, esimerkiksi apinoita ei näkynyt yhtään, vaikka niitä jokunen täällä asuukin. Luonto on kuitenkin ihanan vihreää ja rehevää.

Ensimmäinen päivämme Ecuadorin alueen viidakossa ei tuonut jättiyllätyksiä. Kuten Perussakin, nukuimme yömme luonnon ääniä kuunnellen todella loistavasti. Edelleenkin hämmäystelen sitä, miten se on mahdollista tällaisessa jatkuvassa sirityksessä ja vihellyksessä ja vielä kuumuudessa! Yöllä lämpötila laski noin 23 asteeseen, mutta päivällä olemmekin sitten taas 30 asteessa! Tätä on trooppinen sademetsä! 

Läähätystä, päänsärkyä ja uupumusta

Läähätystä, päänsärkyä ja uupumusta! 

Keskiviikkoaamuna meillä olisi ollut tarjolla mahdollisuus lähteä tutustumaan ruusufarmiin, missä paikalliset kasvattavat komeita ja suuria ruusuja Venäjälle vietäväksi. Alunperin omistajatkin olivat venäläisiä. Näitä laajoja kasvihuonealueita  olimme jo nähneet matkamme varrella. Olisivat ne varmasti olleet täynnä upeita ruusuja, mutta ryhmämme äänesti kuitenkin patikoinnin puolesta.

Otavalosta lähtiessämme kävimme piipahtamassa paikallisten korinpunojien talossa. Käynti oli sikäli erikoinen, että pääsimme katsomaan paikallisten tavallisten ihmisten elämää ja kotia. Korinpunojien kotitalo sijaitsi San Pablo -järven rannalla, tosin sen edullisemmalla puolella. Kadun varrella oli kohtalaisen monta uudehkoa taloa, useimmat vielä rakenteillakin. Niissä kuitenkin asuttiin. Talojen rakentaminen on paikalliseen tulotasoon hirvittävän kallista: 500 dollarin keskikuukausipalkalla rakennetaan 50-60 000 dollarin hintaisia taloja! Monet talot jäävät kesken yksinkertaisesti siksi, että rahat loppuvat. (Huom! Täällä virallinen rahayksikkö on US dollari)

Korinpunojien kivitalo kadun varrella oli kohtuullisen siistin näköinen. Kadulta käytiin sisälle talon ainoaan huoneeseen. Tässä pienessä huoneessa punottiin matot ja korit. Materiaalina niissä on paikallinen järviruoko. Mattoja käytetään talojen lattialla ja myös seinissä ja katoissa eristeenä. Ne ovat melko isoja, pari metriä kanttiinsa ja punoja saa niistä 5 dollaria kappaleelta. Torilla niitä myydään kolminkertaisella hinnalla. Joku vetää välistä. 

Talon takana oli terassimainen avoin tila, josta avautui maisema järvelle. Terassilta johtivat portaat alas: täällä talon asukkaat varsinaisesti asuivat! Oppaamme Leo kertoi, että asukkaat olivat joskus muinoin saaneet maapalan asuttavakseen. Paikalle mahtui talo ja alapuolella oli pieni pläntti maata viljeltäväksi. Kun perhe kasvoi, rakennettiin taloon vähän lisää huoneita ja pilkottiin pläntti pienemmäksi. Näin siitä oli lopulta muodostunut tiheään asuttu monen sukupolven asuinkompleksi. Länsimaisen asukkaan silmiin paikka vaikutti lähinnä slummilta, pihakin melkoista kuravelliä. Perhe olisi kuitenkin esitellyt meille ystävällisesti marsunsa, mutta edellisenä yönä koira (tai useampi) oli syönyt kaikki perheen 10 marsua. Menetys oli melkoinen, 10 dollaria/marsu. Summaa voi verrata vaikka paikalliseen keskipalkkaan. Vaikka emme viipyneet korintekijöiden majassa kuin pienen hetken, oli käynti kuitenkin hyvin avartava!  

Matka Otavalosta seuraavaan kohteeseemme, Papallactaan (paikan nimi suomeksi on Perunapelto) kulki pääosin samaa reittiä, mitä olimme tulleet lentokentältä. Nyt päivänvalossa reitistä näki paljon enemmän niitä komeitakin maisemia ja vihreyttä. Matkalla nousimme vuoristossa paikkaan, missä olimme yli 4 kilometrin korkeudessa. Maisemista siellä ei päässyt nauttimaan yhtään, kun paksu sumu, siis ne vuoria peittävät pilvet, estivät näkyvyyden kokonaan. Parin tunnin jälkeen olimme perillä Papallactassa. Siellä meitä odotti luonnonsuojelualue, jonne lähdimme vaeltamaan. 

Papallactan lähistöllä sijaitsee parikin luonnonsuojelualuetta, joista lähempänä Cayambe Coca. Vaellusreittimme sijaitsi tämän alueen reunamilla, me kuljimme siitä 2 kilometrin mittaisen pätkän, Sendero de la Islan osan. Alue sijaitsee 3300 metriä merenpinnan yläpuolella, joten pienikin kiipeäminen reitin alussa pisti meidät taas läähättämään. Korkeustautiin liittyvää päänsärkyä olin potenut Otavalossa ensimmäisenä yönä ja aamuna, mutta sain sen taltutettua grammalla parasetamolia. Eilinen päivä oli sujunut täysin kivuttomasti, vaikka kiipeämistä oli ollutkin paljon. Tämän päivän kiipeilyurakan aikana päänsärky alkoi palata. 

Vaellusreittimme vieressä kulki melkein koko matkan Papallacta -joki. Näillä korkeuksilla joki tuntui olevan melkein koko matkaltaan koskea ja sen kuohunta kuului lähistöllä koko vaelluksen ajan. Matkalla näimme paikallisia erikoisia kasveja, mm. suojellun puulajin, joka voi kasvaa jopa 1000-vuotiaaksi ja jonka nimi suomennettuna on ”kaksi nahkaa” siitä syystä, että puun kuori hilseilee runsaasti. Pasuunakukkia oli suuria ja komeita ja minun tärkeimpinä bongauskohteinani olivat paikalliset orkideat. Niitä löytyi kahta lajia, joista isompi muistutti jotain tiikeriorkideaa ja toinen oli aivan mitättömän pieni, noin 5 cm kooltaan. Näiden orkideoiden kohtaaminen korvasi minulle vaelluksen vaivat. 

Papallactan alueen tuliperäinen maa tuottaa kuumia lähteitä, joiden läheisyyteen on rakennettu kylpylä. Kuumien lähteiden vesiä ei johdeta suoraan lähteistä kylpylään vaan vesi kuljetetaan Papallacta-joen vettä lämmittämään ja kylpylän altaiden vesi lienee ymmärtääkseni puhdistettua ja lämmitettyä jokivettä. Lounaan ja majoittumisen jälkeen lähdimme altaille. Vesi höyrysi ilmaan, joka oli selvästi altaiden vettä kylmempää. Vedessä oli ihanan lämmintä, mutta ylös noustessa iski kylmyys. Viivyimme altailla puolisen tuntia ja palasimme huoneeseemme. Tässä kohtaa iski sitten väsy ja sen mukana päänsärky. Yli 3 kilometrin korkeudessa pienikin fyysinen aktiivisuus on aika raskasta. Meillä oli vuorossa sekä patikointia että kuuma kylpy. Ilta meni kyllä toipuessa ja levätessä.

Olimme majoittuneena kylpylähotellin bungaloweihin. Alueella oli rakennusten välissäkin pienehköjä altaita, missä olisi voinut vielä illan päätteeksi käydä kylpemässä. Kaikkialla oli hienoja kukkaistutuksia ja puita. Huoneetkin olivat siistit ja kivat, puusta rakennetut. Alueella voisi viihtyä pitempäänkin, jos vain kunto kestäisi niitä korkeuksia. Me olimme yhden yön, mutta kyllä kiitän matkan järjestäjää (taas Albatros) näin mielenkiintoisen kokemuksen järjestämisestä. 

Olemme olleet matkallamme sademetsässä, joka sijaitsee vuoristossa puurajan ja lumirajan välissä. Kasvillisuus siellä on pääosin pensaikkoa, mutta lämpimämmissä taskuissa on myös puustoa. Torstaina matkustimme jälleen, noin kolmen tunnin ajomatkan jälkeen päädyimme Amazonin viidakkoon. Siellä olimme vain noin 500 metrin korkeudella merenpinnasta, joten päänsärky, läähätys ja heikotus saivat hetkeksi väistyä - luojan kiitos!

Otavalo, turistikaupunki

Otavalo, turistikaupunki

Toisena matkapäivänämme tutustuimme Otavalon ympäristön nähtävyyksiin. Niissä sai hyvinkin kulumaan kokonaisen päivän. Mukana matkassa oli tietysti matkanjohtajamme Pekka ja paikallisopas Leonardo. Leo osasi hyvin englantia, joten hänen kanssaan kanssaan saattoi keskustella monenlaisista asioista.

Otavalo tuntuu olevan merkittävä turistikaupunki Ecuadorissa. Maineen takana ovat ennen kaikkea paikalliset käsityöläiset. Perinteiset käsityömenetelmät opetetaan lapsille jo 5-vuotiaasta alkaen, perinnekäsitöiden tekeminen kuuluu koulujen opetusohjelmiin sekä tytöille että pojille. 

Ensimmäinen pysähdyskohteemme oli paikallinen soitinpaja, missä valmistettiin panhuiluja, okarinoja, sadeputkia (soittimia, joiden sisälle laitetaan lampaan kynsiä, ääni muistuttaa sateen ropinaa) ja jotakin kitaran näköisiäkin. Saimme demonstraation panhuilun teosta. Siihen käytetään paikallista vahvavartista ruokoa, joka leikataan määrämittoihin (= huilun viritys) ja sidotaan narulla tasaiseksi pillistöksi. Valtaosin nämäkin perinnesoittimet valmistetaan nykyisin teollisesti, mutta muutama vanha kösityöläinen pitää taitoa yllä. Käyntimme lopuksi saimme kuulla isäntämme soittavan huilua ja kitaraa. Pari okariinoa tuli ostettua mukaan.

Toinen päiväkohteemme oli Peguchen käsityöläisateljee. Paikka ylläpitää mainetta perinteisten käsitöiden tekijänä villan karstauksesta, sekoittamisesta (villaa ja alpakkaa sekoitetaan keskenään, parhaimmillaan 50:50), kehräämisestä ja värjäämisestä perinteiseen kutomiseen saakka. Värjäämiseen käsityöläiset köyttävät luonnonkasveja, joilla saadaankin raikkaita ja kirkkaita värejä. Kankaat kudottiin suomalaisittain hyvin tutuilla kangaspuilla tai pienillä kapuloista koostuvilla versioilla. Meille esiintyvät kutojat olivat kaikki miehiä, naiset kävivät paikalla esittelemässä asujaan. Kun myynnissä olevat tuotteet olivat pääosin paksua villaa ja vaikuttivat hieman karheilta, ei ostaminen meitä tällä kertaa kiinnostanut. 

 Cuicochan laguunijärvi oli seuraava retkikohteemme. Se sijaitsi noin puolen tunnin ajomatkan päässä Otavalon kaupungista. Järvi on syntynyt arviolta 40 000 vuotta sitten vanhan tulivuoren sivukanavien romahdettua. Järven keskelle on kuitenkin purkautunut romahduksen jälkeen uutta laavaa, joka on jähmettynyt kahdeksi saareksi. Andit sijaitsevat kahden mannerlaatan törmäyskohdassa, johon luontaisesti muodostuu paljon tulivuoria. Tulivuoria lienee Ecuadorin alueella yli 30 ja noin kuusi niistä on edelleenkin myös aktiivisia. Kiipesimme Cuicochan kraaterijärven reunalle, nousua oli joitakin kymmeniä metrejä. Matka vei kuitenkin aikaa reilusti, sillä yli 3 kilometrin korkeudessa, ohuessa ilmanalassa koko porukka läähätti kuuluvasti. Kipuamisen aikana piti pysähtyä toistuvasti hengittämään. Perille kuitenkin pääsimme, kiipesimme paapan ja muutaman muun ryhmäläisen kanssa vielä ensimmäiseltä tasanteelta eteenkin päin. Maisemat olivat komeat, mutta hieman utuiset. Sääennuste oli luvannut sadetta, ja siksi olimme lähteneet kiipeämään jo aamupäivästä. Sadetta ei saatu, mutta pilvet roikkuivat kuitenkin melko matalalla. 

Kraaterijärveltä jatkoimme matkaa läheiseen Cotacachin kaupunkiin. Kaupunki on kuuluisa runsaasta nahkatuotteiden valmistuksestaan ja myynnistään. Koko pääkatu näytti olevan täynnä lähinnä erilaisia nahkatuotteita myyviä liikkeitä. Selityksenä asialle on oppaamme mukaan se, että alueella on paljon karjaa, joka jalostetaan ja käsitellään alueella. Sinne on myös keskittynyt paljon käsityöläisiä, jotka osavat käsitellä nahkaa ja valmistaa siitä tuotteita. Ryhmällemme oli varattu jonkin verran aikaa näihin nahkakauppoihin tutustumiseen, mutta emme tälläkään kertaa innostuneet ostamaan.  Me kävimme kaupungissa lounaalla. Ruokalista oli aika tavallinen, mutta koko porukalle tilattiin syötäväksi yksi marsu, jota halukkaat saivat maistella. Me olimme maistaneet marsua jo edellisenä talvena Cuscossa, joten jätimme väliin. 

 Cotacachin kaupunki oli rakennuksistaan melko mitätön, ei edes komeaa kirkkoa tullut vastaan. Sama tuntuma jäi myös Otavalon kaupungista, vaikka siellä on nähtävyyksiä kohtalaisen runsaasti. Järviä olisi ollut muitakin kuin meille esitelty Cuicocha, olisi ollut vuoristoja ja jopa kondorikotkien hoitopuisto. Tärkein nähtävyys Otavalossa on kuitenkin ehdottomasti käsityömarkkinat, Poncho-aukiona tunnetulla alueella. Siellä oli myynnissä paikallisten käsityöläisten tuotteita ja varmasti myös teollisesti valmistettuja versioita, jotka lienevät paljon edullisempia tuottaa. Värikylläisiä kasseja, huiveja, huopia, kankaita ja kaikkea mahdollisia niistä valmistettuja tuotteita oli myynnissä koko aukion alueella. Kiertelimme ja katselimme, mutta nyt myös ostimme. Mukaan tarttui pari suurta päiväpeittoa, tyynynpäällistä ja meikkipussukoita. Hinta ei päätä huimannut, kun tuotteet kuitenkin olivat ohutta villaa. Ohuet ja kevyet tavarat tuntuivat sellaisilta, että ne jaksaisi kantaa kotiinkin. 

Hostel Hacienda Pinsaqui on majapaikkamme Otalavossa oleskelun ajan. Paikka itsessään on jo aikamoinen nähtävyys historioineen ja puistoineen. Talo on alunperin rakennettu 1600-luvun lopulla. Sen ovat rakentaneet espanjalaiset maahan muuttaneet valloittajat, aateliset, jotka ovat ryhtyneet kasvattamaan siellä hevosia ja karjaa. Laajimmillaan tila on yltänyt ”vuorelta vuorelle” yli 8000 hehtaarin alueella. Tilan rakennukset ovat tuhoutuneet maanjäristyksessä 1800-luvulla, mutta ne on rakennettu uudelleen samalle paikalle, alkuperäisen kopiona. Tilan nykyinen koko on noin 17 hehtaaria (+100 hehtaaria jossakin toisaalla), sillä mm. Ecuadorissa 1960-luvulla toteutetussa maareformissa maita on jaettu ja annettu talonpojille viljeltäväksi. Ecuadorin valtiollisia tapahtumia on nähty Pinsaquin Haciendalla. Talossa on kirjoitettu rauhansopimus Kolumbian kanssa käydyn sodan jälkeen ja myös Simon Bolivar (merkittävä eteläamerikkalaisen vapaustaistelija 1800-luvulla) on majoittunut talossa.

Nykyiset omistajat ovat seitsemäs sukupolvi Haciendalla. Hevosten kasvatus on tilan omistajien pääelinkeino, mutta 1980-luvulla talo on muutettu hostelliksi. Hostellissa on majoitushuoneita, ravintoloita, baari ja jopa kirkkokin.  Huoneet ovat kaikki omanlaisiaan ja keskenään hyvin erilaisia. Selkeästi alkuperäiset huoneet on vain otettu vieraiden käyttöön, sen kummemmin niitä muuttamatta. Meidän käytössämme on suuri makuuhuone, pitkä eteistila sohvineen ja sen  perällä kylpyhuone. Useimmissa hostellin huoneissa on takka, jolla huonetta lämmitetään. Meidänkin huoneessamme takassa paloi tuli, kun saavuimme maanantaina. Yöt ovat näin korkealla vuoristossa kohtalaisen kylmiä ja lämpö oli tarpeen. Maininnan ansaitsee myös tilaa ympäröivä upea puutarha - tosin kukat rajoittuivat sinisarjoihin ja muutamaan pelargoniaan, muttai puita oli runsaasti ja puutarha kaikkineen tosi suuri. Kaikkineen Hacienda on ollut mielenkiintoinen kokemus. 

Keskiviikkona matka jatkuu taas kohti uusia seikkailuja, joita tuliperäiset Andien vuoret voivat tarjota.