Matkalla maailmanperintökohteeseen

Matka maailmanperintökohteeseen

Mummeli matkaa jälleen paapan kanssa, mutta tällä kertaa hieman työhön ja verkostoitumiseen liittyvällä porukalla. Kerron matkastani lähinnä niitä osuuksia, mitkä ovat kokonaan vapaa-aikaan liittyviä ja voisivat ehkä kiinnostaa muitakin kuin itseäni. 

Matkamme alkoi keskiviikkoaamuna, herätys oli jälleen klo 3.30 ja lähdimme taksilla kentälle. Lensimme Münchenin kautta Äiti Teresan lentokentälle, joka sijaitsee Albanian pääkaupungissa Tiranassa. Äiti Teresa on kotoisin Albaniasta ja siksi kenttä on nimetty hänen mukaansa, olipa kentälle vievän tien varressa  hänen patsaansakin. 

Saimme paikallisoppaaksemme nuoren miehen, nimeltään Arjon, joka on asunut, opiskellut ja työskennellyt Suomessa ja puhui suomea oikein ymmärrettävästi. Matkustimme pikkubussilla hotellillemme, joka sijaitsi hieman Durresin (lausutaan Durs) kaupungista etelään, noin 30 km pitkän hiekkarannan tuntumassa. Kaikista huoneistamme oli merinäköala ja meren kohina kuului ihanasti huoneeseen. Adrianmerellä kulkee paljon laivoja, mm. Italiaan, Kroatiaan jne, ja ne kaikki näkyvät hotellimme parvekkeelta.  Joonianmereltä tulevat laivat kulkevat Durresin kohdalla melko kapean salmen läpi ja ovat siksi aika lähellä Albanian rannikkoa. 

Ensimmäisenä päivänä söimme lounaan hotellilla ja käytännössä kävimme illalla vain pienen kierroksen Durresin kaupungissa. Siksi tapahtumia on todella vähän, joten pistän tähän juttua Albanian historiasta, koska ainakin itselleni Albaniasta tulee mieleen vain eristynyt ja tuntematon maailman kolkka.

Albania sijaitsee Kreikan ja Italian naapurustossa ja sen asutushistoria on aivan yhtä vanhaa kuin näillä tunnetuilla naapureillakin - jo noin 500 vuotta ekr illuurialaiset ovat asuttaneet Albaniaa ja varhainen historia ulottuu siitäkin paljon kauemmaksi. Toisaalta Albania sijaitsee myös lähellä idän arabikulttuureita.  Maan vahvat ja suuret  naapurit ovat valloittaneet sen yksi toisensa perään. Vanhimpana ja tunnetuimpana valloittajana olivat roomalaiset yli 2000 vuotta sitten, mutta myös bysanttilaiset ja viimeisimpänä ottomaanit ovat pitäneet Albaniaa hallussaan. Kaikkien näiden kulttuurien vaikutukset näkyvät Albaniassa mm. rakennuksissa ja uskonnoissa. 

Vasta 1912 Albania itsenäistyi ottomaanien vallasta ja lienee ollut kohtuullisen demokraattinen valtio. Melko pian maan johtaja nimitti itsensä kuninkaaksi ja tilasi italialaisia arkkitehteja rakentamaan palatseja itselleen ja hallinnolleen. Sitäkään iloa ei kestänyt kauan sillä 1939 toisen maailmansodan syttyessä Italia valloitti maan ja pian heidän jälkeensä saksalaiset fasistit. Kun fasistit saatiin pois maasta sodan loputtua, valitsi maata johtanut kenraali Enver Hoxha Albanian hallintomuodoksi kommunismin. Aluksi oppia haettiin Neuvostoliitosta, mutta kun sinne suuntaan menivät sukset ristiin, Hoxha löysi ystäväkseen Kiinan. Maa sulkeutui eikä sinne tai sieltä pois päässyt juuri kukaan matkustamaan. Juuri tällainen maa on Albania, jonka itse kouluajoilta muistan. 

Vuodet Kiinan Maon kuoleman (1976) ja Neuvostoliiton kaatumisen välillä (1991) olivat Albanialle karua aikaa. Hoxha kuoli 1985, mutta maa vapautui vasta 1991, kun Neuvostoliitto ja koko sosialististen maiden kombo hajosi Euroopassa. Siitä pitäen Albania on ollut demokratia, mutta kaikki on suhteellista, sillä esim. maaomistus on edelleenkin osittain valtion hallinnassa, kiinteistöjen siirto yksityisille on vaikeaa ja korruptio rehottaa. Maan soveltuvuutta EU:n jäseneksi pohditaan, mutta kaukainen asia se vielä tuntuu olevan. Ukrainan sota on aiheuttanut maalle taloudellisia vaikeuksia, sillä esimerkiksi lannoitteiden hinta on noussut merkittävästi. Maatalousvaltaisilla maalle se on iso ongelma.

Torstain ohjelmamme alkoi klo 10 matkalla Beratin kaupunkiin, joka sijaitsee Albanian ruoka-aitan keskellä, Durresista etelä-kaakkoon, vuoristojen ympäröimänä. Alueella on monipuolista maanviljelystä, mm. viljoja, vihanneksia kasvihuoneissa, oliivia, viiniä, hedelmiä jne. Nyt näimme matkamme varrella myös paljon viljelemättömiä alueita, koska viljelijöillä ei ole ollut varaa ostaa lannoitteita tai siemeniä. Albanialla on ollut kommunismin aikaan myös omaa lannoiteteollisuutta, mutta suuri osa kommunismin aikaisista teollisuuslaitoksista on tuhottu kommunismia kohtaan tunnetun katkeruuden vuoksi. Maan luonnonrikkauksia ei nykyäänkään osata kunnolla hyödyntää, mutta vesiomavaraisuus maalla on hyvä ja vesivoimalla tuotettaan suuri osa sähköstä. 

Beratin kaupunkia halkoo Osumit-joki. Kaupungin tunnetuin nähtävyys on Beratin linna, Unescon maailmanperintökohde, jonka ensimmäiset rakennukset on rakennettu jo noin 2500 vuotta sitten. Kukin hallitsijajoukko on lisännyt  linnaan omia rakenteitaan. Linnan muurien sisällä asuu myös tavallisia ihmisiä - kaikkiaan noin 30 perhettä - joiden talot on aikoinaan rakennettu sinne. Näiden talojen ostaminen lienee  nykyisin aika mahdotonta, sillä hintaa vanhallekin talolle tulisi äkkiä muutama satatuhatta euroa. Lisämausteensa talojen korjaamiseen ja ylläpitoon tuo Unesco-status. Mitään ei muuteta tai nykyaikaisteta ilman lupaa. Linna sijaitsee korkealla kukkulalla, mistä aukeni komeat näköalat alapuoliseen Beratin kaupunkiin. Linna oli ilman muuta Unesco-statuksensa ansainnut ja kokemisen arvoinen.

Lounaan nautimme ylhäällä Beratin linnan kupeessa olevassa ravintolassa ja jatkoimme sen jälkeen matkaa kaupunkiin kävellen kukkulalta alas. Matka ei ollut pitkän pitkä, mutta todella jyrkkä (veikkaan 20-30 ˚). Jalat joutuivat koville alas laskeutuessamme. Kaupungissa erottui selvästi kommunismin aikainen betonibrutalismi, vuoden 1991 jälkeen rakennetut uudet rakennukset (kohtuullisen siistiä ja sievää rakennuskantaa) sekä erityisesti ottomaanien aikaiset vanhan kaupungin talot (noin 500 vuotta vanhoja).  Nämä talot on rakennettu linnan alapuolisella kukkulan osalle ja ne ovat käytännössä rinteessä toinen toistensa yläpuolella. Aluetta puhutellaan 1001 ikkunan kaupungiksi, sillä kerroksittain sijaitsevien talojen ikkunat näkyvät  viehättävästi. Vanhaa kaupunkia on rakennettu Osumit-joen molemmin puolin: linnan juurella tiheään ja toisen puolen kukkulalla väljemmin. Kaupungin vanhat osat olivat todella kauniita, mutta eivät kovin helppoja ikäihmisten asumuksina. 

Päivän merkittävin anti oli koettu Beratissa, paluumatkan lähinnä lepäilimme bussissa. Hotellille saavuttuamme kävimme paapan kanssa uimassa Adrianmeressä. Vesi oli suomalaisen järven kesälämmössä (veikkaan 20 asteen alapuolella) ja ihan miellyttävää pieneen kelluskeluun. Uimisesta ei juuri voinut puhua, sillä ranta on matala ja kahlaamiseen meni pääosa vedessä olosta. Hieno hiekka tarttui kenkiin ja tuntui kulkeutuvan joka paikkaan niin kuin tällaisissa rantakohteissa on tapana. 

Illan päätteeksi nautimme poikkeuksellisen upeasta auringonlaskusta hotellihuoneemme parvekkeelta katsellen. Edellisenä iltana Durresissa olimme jo nähneet komeita värejä, mutta tämänpäiväinen ylitti sen kyllä mennen tullen. Lomalaisen nautintoja nämäkin ovat.