Inariin!

 Inariin! 

Kun ei ulkomaillekaan voi matkustaa, on matkakuumeisen löydettävä itselleen uusia kohteita. Lapissa olemme käyneet aina silloin tällöin, mutta emme kuitenkaan parhaaseen ruska-aikaan. Niinpä päätimme lähteä Inariin.

Matkamme alkoi Aila-myrskyä seuraavana iltana. Veimme automme Pasilassa junan autovaunuun ja siirryimme odottamaan junaa Pasilan asemalle. Notkuimme vajaan tunnin Triplan tiloissa. On edelleenkin hämmentävää, miten hiljaiseksi asema on muuttunut. Kahden metrin turvavälien pitämisessä ei ollut minkäänlaista ongelmaa. 

Matkustimme yöjunalla, kahden hengen hytissä, jonka varusteisiin kuului myös suihku ja wc. Kovasti on matkanteko muuttunut siitä ajasta, kun edellisen kerran matkustin yöjunalla joskus 1990-luvulla. Kyyti oli aika tasaista ja saimme jopa nukuttua. Matkan ainoa miinus tuli siitä, että Rovaniemen päässä jouduimme -  odottamaan kylmässä vesisateessa autojen purkamista vaunusta ja siihen meni kyllä aikaa! Kun olin lähtenyt liikkeelle etelän säästä, olin pukeutunut auttamattoman kevyesti. Matka jatkui kuitenkin vajaan tunnin päästä mukavasti ja koronaturvallisesti omalla autolla Inariin saakka.

Majoituimme Wilderness Hotel Inarin paritalohuoneistoihin. Majoitukseen kuului makuuhuone, olohuone jääkaapilla ja vesipisteellä sekä sauna ja wc. Mökit olivat upouusia, ulkomaisille turisteille rakennettuja. Niitä oli alueilla useita kymmeniä, mutta asiakkaita näytti olevan vain muutamissa mökeissä. Hotellin ravintolassa saimme nauttia aamupalaa. Asiakkaita - kotimaisia - oli sen verran, että ikkunapöydät olivat täynnä. Aika karulta näytti! 

Ensimmäisen Inari-päivämme ohjelmaan paappa oli suunnitellut retken Otsamo-tunturille, lähdimme liikkeelle heti aamupalan jälkeen. Ajoimme Inarin kylän ohi hieman Kittilän suuntaan, parkkiin lähelle Jäniskoskea ja lähdimme kulkemaan. Alussa kuljimme EU:n aluetuella rakennetulla kävelyreitillä, mutta Otsamoa kohti kulkeva polku oli ihan toista maata. Matkaa oli hieman yli 6 km ja se kulki pitkin kivikkoisia kankaita, lampien vierustoja, soita ja pitkospuita vähitellen ylöspäin kohoten. Kaikkiaan nousua matkallamme oli noin 300 metriä, matkan loppuosassa sitä oli tietysti eniten. Pelkkä kiipeäminen ei tehnyt matkasta rasittavaa vaan hankala maasto kokonaisuudessaan. Otin matkalla kaikkiaan yli 100 valokuvaa, joten kuvaamiseenkin meni aikaa. Välillä piti ihan rehellisesti levätäkin - onneksi oli pari laavua.

Pääsimme yli 3 tunnin patikoinnin ja kiipeämisen jälkeen ylös Otsamon laelle. Tuuli oli ihan hirveä, mutta onneksi tuulen pitävät vaatteet pitivät lämpimänä. Ylhäällä saatoimme todeta, miten runsaasti edessämme avautuvat näkymät palkitsivat kiipeämisen. En muista kotimaassa nähneeni koskaan yhtä komeaa maisemaa järvineen ja tuntureineen. Koli on maisemana upea, mutta nyt tunturin laella aivan oman säväyksensä tekivät ruskan huikeat värit. Etelässä ruska on puissa, täällä se oli kaikkialla. Olen väri-ihminen ja ruskan puna-oranssi-keltaiset sävyt ovat omimpia värejäni. Olin hurmiossa enkä malttanut millään mennä tuulen suojaan tunturin laella olevaan metsähallituksen mökkiin. Maisemasta piti nauttia ja valokuvata pitkäaikaisiksi muistoiksi. 

Pikaisen tankkauksen jälkeen lähdimme alas. Matka sujui tietenkin paljon nopeammin kuin ylös mennessä: ei tarvinnut valokuvata ja alasmeno on joka tapauksessa nopeampaa ja vähemmän rasittavaa kuin kiipeäminen. Ikävä kyllä polveni eivät tykänneet kiipeämisestä ja alkoivat aika pian kipeytyä. Käytännössä koko matka  Otsamolta alas piti laskeutua sivuittain. Sillä tavalla sain myös välitettyä sen, että kantapää olisi luistanut alta ja olisin lähtenyt liukumaan holtittomasti alas. 

Matkamme Jäniskosken parkista Otsamolle ja takaisin kesti kuusi tuntia. Olimme syöneet matkalla kevyttä evästä, joten ruokailu kutsui. Menimme Inarin Kultahoviin, ravintola Aanariin. Söimme erittäin hyvän aterian ja myöhemmin kuulimmekin, että kyseessä on palkittu ja tunnettu ravintola. Vaikka puitteet olivat jo kohtalaisen vanhat, oli paikka jokirannassa viehättävä.

Näin vaativan retken jälkeen emme juuri muuta kaivanneet kuin lepäilyä hotellihuoneessa. Koko kroppa oli aika mehuton, mutta yhtä uupuneita tuntuivat olleen muutkin Otsamonkävijät, kun myöhemmin kuulimme juttuja ihmisten reissuista. Siltikin täytyy todeta: kyllä kannatti. 

Vielä kommentti majoituksestamme: Wilderness hotelli on rakennettu ulkomaisille turisteille ja puitteiltaan nätti. Ulkopinnat näissä mökeissä ovat tumman ruskeat, joten ne eivät pomppaa rumasti esiin maisemasta vaan maastoutuvat. Sisältä mökit on paneloitu tummalla puulla, olohuoneessa on jopa koristetakka. Erikoisempi, omiin silmiini epäsuomalainen ratkaisu on sauna: se on erotettu makuuhuoneessa vain lasiseinällä. Kun saunan lämmitti, se hohkasi kuumuutta ikävästi makuuhuoneeseen. Yritimme käydä saunassa pikaisesti, mutta siltikin piti tuulettaa. Tästä ongelmasta saimme varoituksen kavereilta, jotka olivat sattuneet majoittumaan samoihin mökkeihin keväällä. Kaveria kannatti kuunnella. 

Seuraavat kaksi päivää keskitymme Lemmenjokeen ja  niistä kirjoittelenkin toisen jutun.