Lemmenjoki kahdella tavalla

 Lemmenjoki kahdella tavalla

Edellisen päivän Otsamon-retken jälkeen toinen Inari-päivämme oli pakko ottaa rauhallisesti. Alamäkeen tai jopa portaita alas kulkeminen tuntui polvissa. Päätimme ottaa suunnaksi Lemmenjoen.

Matkaa majapaikasta Lemmenjoelle kertyi noin 45 kilometriä suuntaansa, mikä Lapin mitoissa ei ole matka eikä mikään. Lemmenjoen kansallispuiston parkkipaikalla oli jo useampi auto ja yksi asuntovaunukin. Reittejä olisi ollut tarjolla monenlaisia, useiden päivien mittaisiakin, mutta me lähdimme reippailemaan vain 4 kilometrin verran. Polku kulki pääosin kuivan kangasmetsän halki, mäkiä ylös ja alas (Auts!). Ohitimme muutamia kauniita lampia, kävimme Lemmenjoen rannassa hyvin leveässä kohdassa ja kävelimme hienoa soraharjua pitkin. Sen molemmin puolin laskeutuivat jyrkät rinteet, toisella puolella jokeen, toisella lähinnä  pieniin lampiin tai suppiin päin. Valokuvista rinteiden jyrkkyys ei kuitenkaan tahdo erottua. 

Kävelyretkemme jälkeen pyörähdimme vielä nopeasti Paltton talon pihassa, kun huomasimme mahdollisuuden veneretkeen. Saimme varattua koko sesongin viimeisen retken viimeiset 2 paikkaa seuraavan päivän retkelle. Talon emäntä, Kaija Paltto on myös taiteilija, jonka töitä (poronnahkakäsitöitä, huovutettua villaa tauluina ja käsitöinä ym) oli myynnissä ateljeessa talon takana. Keskustelimme kesästä ja koronasta. Kaija Paltto kertoi, että heille ja pääosin koko Inarille koronakesä oli ollut erittäin kiireinen. Lemmenjoen kansallispuistossa, yhtenä Suomen suurimmista, kävijöitä on riittänyt. Parhaina viikonloppuina autoja oli ollut parkissa niin paljon, että niitä oli pysäköityinä tien varressa puolen kilometrin verran aina Palton tilan tienhaaraan asti. Parkkiin mahtuu 20 autoa, nyt niitä oli ollut 70. Asuntoautoja oli ollut paljon. Tästähän on uutisoitu: suomalaiset ovat löytäneet kansallispuistot! 

Sunnuntai-iltapäivään mahtui hyvin vielä laivaristeily Inarinjärvellä. Se on Suomen 3. suurin järvi, pituutta 80 km, leveyttä 50 km ja syvyyttäkin yli 90 metriä. Järven tunnetuin saari on Ukonsaari eli Ukko, joka on saamelaisten vanha palvontasaari - palvottavana on ollut Ukko, saamelaisten tärkein jumalolento. Paikka on saamelaisille edelleenkin pyhä eikä sinne järjestetä rantaan ulottuvia retkiä. Paikkaa on ehdotettu Unescon kulttuuriperintökohteeksi, mutta vielä tätä statusta ei ole saavutettu.

Ukonsaaren kiertäminen oli retkemme päätarkoitus. Vaikka laivan lähtiessä satoi vettä, sää kirkastui kohtalaisesti saaren lähistölle päästessämme. Komea on Ukko: 80 m pitkä, 40 m leveä ja 30 m korkea. Ruska oli Inarinjärvelläkin komeimmillaan, samoin tietenkin myös Ukon rinteillä. Muilta osin järviristeily ei meitä enää säväyttänyt, kovin vähän niihin on mahdollista saada mitään erityisen uutta. Pitkän päivän päätteeksi ajoimme hotellillemme syömään. Osoittautui, että Wilderness Inarin ravintola teki myös erinomaista a la carte -ruokaa. Aamupala oli jo vakuuttanut, päivällinen oli vieläkin parempi.

Maanataina, viimeisenä lomapäivänämme, lähdimme heti aamusta Lemmenjoelle Palton isännän, Nils-Heikin johtamalle veneretkelle. Koronan takia käytimme kasvmaskeja eikä venettä ollut myyty ihan täyteen. Matkaan lähti 15 turistia, joista yksi jäi yöpymään alueelle. Nils-Heikki ajoi jokivenettään Lemmenjokea ylävirtaan, upeissa maisemissa muutaman pienen kosken läpi. Lapissa oli satanut kesän aikana jokseenkin vähän ja kosket olivat vähävetisiä. Tästä syystä osa matkustajista pistettiin kävelemään rannalle koskipaikan yli. Me kävelimme menomatkan molemmat kosket. Kosken molemmin puolin oli rakennettu laiturit, joilta pääsimme hyvin siirtymään rannalle ja takaisin veneeseen. 

Venematkamme etäisin piste oli Ravadasköngäs, Ravadasjoen ja Lemmenjoen yhtymäkohtaan muodostunut komea putous eli köngäs. Siellä nousimme rantaan ja ihailimme komean kosken kuohuja. Köngäs muodostui useasta peräkkäisestä putouksesta, jotka virtasivat mutkaisen reitin korkeiden kalliokurujen keskellä. Kaikkia niitä ei kunnolla nähnyt viereiseltä kallioilta, mutta osa kuitenkin näkyi ja kuului. Nils-Heikki kertoi, että kaikkiaan könkäiden kohdalla pudotusta on noin 40 metriä. 

Nautimme Nils-Heikin valmistamaa porokeittoa autioituvan pihapiirissä. Rohkea kuukkeli hyppeli vieressä ja ojensipa yksi turisti leivänmuruja kädessään kuukkelille napattavaksi. Siihen kuukkeli tuli ja kohta lensi myös toisen naisen mokkapalan ja kahvin kimppuun. Nils-Heikki totesi, miten turistit ovat näitä kuukkeleita ruokkineet ja opettaneet rohkeiksi. Röyhkeiksi linnut kehittyvät, vaikka hauskan näköisiä ovatkin. 

Paluumatka könkäältä Palton pihalle sujui alavirtaan nopeasti. Sade oli alkanut menomatkan aikana ja kiihtyi paluumatkallamme. Se ei suuremmin haitannut. Matkalta voisi vielä mainita Kaapin Jounin tilan. Sen on ikivanha porotila, jonka kuuluisin isäntä Jouni on ollut aikansa porokeisari ja rikas 3000 poron omistaja. 2000-luvun alussa valtio on lunastanut tilan ja se on museoitu. Sekin olisi ollut käymisen arvoinen kohde.

Inarinmatkamme kohokohdat on nyt kerrottu. Paluumatka sujui omalla autolla Oulussa majoittuen. Matkaa etelään on kyllä kohtuullisen paljon. Keski-Suomen yläpuolella matkaamme ilahduttivat kauniin keltaiset, syksyiset lehtipuut. Ruska on tänä vuonna ollut kokonaisuudessaan hyvin kaunis. Valitsimme onnekkaan vuoden matkallemme. Tai oikeastaan:  koronahan tämän valitsi puolestamme. 

Inariin!

 Inariin! 

Kun ei ulkomaillekaan voi matkustaa, on matkakuumeisen löydettävä itselleen uusia kohteita. Lapissa olemme käyneet aina silloin tällöin, mutta emme kuitenkaan parhaaseen ruska-aikaan. Niinpä päätimme lähteä Inariin.

Matkamme alkoi Aila-myrskyä seuraavana iltana. Veimme automme Pasilassa junan autovaunuun ja siirryimme odottamaan junaa Pasilan asemalle. Notkuimme vajaan tunnin Triplan tiloissa. On edelleenkin hämmentävää, miten hiljaiseksi asema on muuttunut. Kahden metrin turvavälien pitämisessä ei ollut minkäänlaista ongelmaa. 

Matkustimme yöjunalla, kahden hengen hytissä, jonka varusteisiin kuului myös suihku ja wc. Kovasti on matkanteko muuttunut siitä ajasta, kun edellisen kerran matkustin yöjunalla joskus 1990-luvulla. Kyyti oli aika tasaista ja saimme jopa nukuttua. Matkan ainoa miinus tuli siitä, että Rovaniemen päässä jouduimme -  odottamaan kylmässä vesisateessa autojen purkamista vaunusta ja siihen meni kyllä aikaa! Kun olin lähtenyt liikkeelle etelän säästä, olin pukeutunut auttamattoman kevyesti. Matka jatkui kuitenkin vajaan tunnin päästä mukavasti ja koronaturvallisesti omalla autolla Inariin saakka.

Majoituimme Wilderness Hotel Inarin paritalohuoneistoihin. Majoitukseen kuului makuuhuone, olohuone jääkaapilla ja vesipisteellä sekä sauna ja wc. Mökit olivat upouusia, ulkomaisille turisteille rakennettuja. Niitä oli alueilla useita kymmeniä, mutta asiakkaita näytti olevan vain muutamissa mökeissä. Hotellin ravintolassa saimme nauttia aamupalaa. Asiakkaita - kotimaisia - oli sen verran, että ikkunapöydät olivat täynnä. Aika karulta näytti! 

Ensimmäisen Inari-päivämme ohjelmaan paappa oli suunnitellut retken Otsamo-tunturille, lähdimme liikkeelle heti aamupalan jälkeen. Ajoimme Inarin kylän ohi hieman Kittilän suuntaan, parkkiin lähelle Jäniskoskea ja lähdimme kulkemaan. Alussa kuljimme EU:n aluetuella rakennetulla kävelyreitillä, mutta Otsamoa kohti kulkeva polku oli ihan toista maata. Matkaa oli hieman yli 6 km ja se kulki pitkin kivikkoisia kankaita, lampien vierustoja, soita ja pitkospuita vähitellen ylöspäin kohoten. Kaikkiaan nousua matkallamme oli noin 300 metriä, matkan loppuosassa sitä oli tietysti eniten. Pelkkä kiipeäminen ei tehnyt matkasta rasittavaa vaan hankala maasto kokonaisuudessaan. Otin matkalla kaikkiaan yli 100 valokuvaa, joten kuvaamiseenkin meni aikaa. Välillä piti ihan rehellisesti levätäkin - onneksi oli pari laavua.

Pääsimme yli 3 tunnin patikoinnin ja kiipeämisen jälkeen ylös Otsamon laelle. Tuuli oli ihan hirveä, mutta onneksi tuulen pitävät vaatteet pitivät lämpimänä. Ylhäällä saatoimme todeta, miten runsaasti edessämme avautuvat näkymät palkitsivat kiipeämisen. En muista kotimaassa nähneeni koskaan yhtä komeaa maisemaa järvineen ja tuntureineen. Koli on maisemana upea, mutta nyt tunturin laella aivan oman säväyksensä tekivät ruskan huikeat värit. Etelässä ruska on puissa, täällä se oli kaikkialla. Olen väri-ihminen ja ruskan puna-oranssi-keltaiset sävyt ovat omimpia värejäni. Olin hurmiossa enkä malttanut millään mennä tuulen suojaan tunturin laella olevaan metsähallituksen mökkiin. Maisemasta piti nauttia ja valokuvata pitkäaikaisiksi muistoiksi. 

Pikaisen tankkauksen jälkeen lähdimme alas. Matka sujui tietenkin paljon nopeammin kuin ylös mennessä: ei tarvinnut valokuvata ja alasmeno on joka tapauksessa nopeampaa ja vähemmän rasittavaa kuin kiipeäminen. Ikävä kyllä polveni eivät tykänneet kiipeämisestä ja alkoivat aika pian kipeytyä. Käytännössä koko matka  Otsamolta alas piti laskeutua sivuittain. Sillä tavalla sain myös välitettyä sen, että kantapää olisi luistanut alta ja olisin lähtenyt liukumaan holtittomasti alas. 

Matkamme Jäniskosken parkista Otsamolle ja takaisin kesti kuusi tuntia. Olimme syöneet matkalla kevyttä evästä, joten ruokailu kutsui. Menimme Inarin Kultahoviin, ravintola Aanariin. Söimme erittäin hyvän aterian ja myöhemmin kuulimmekin, että kyseessä on palkittu ja tunnettu ravintola. Vaikka puitteet olivat jo kohtalaisen vanhat, oli paikka jokirannassa viehättävä.

Näin vaativan retken jälkeen emme juuri muuta kaivanneet kuin lepäilyä hotellihuoneessa. Koko kroppa oli aika mehuton, mutta yhtä uupuneita tuntuivat olleen muutkin Otsamonkävijät, kun myöhemmin kuulimme juttuja ihmisten reissuista. Siltikin täytyy todeta: kyllä kannatti. 

Vielä kommentti majoituksestamme: Wilderness hotelli on rakennettu ulkomaisille turisteille ja puitteiltaan nätti. Ulkopinnat näissä mökeissä ovat tumman ruskeat, joten ne eivät pomppaa rumasti esiin maisemasta vaan maastoutuvat. Sisältä mökit on paneloitu tummalla puulla, olohuoneessa on jopa koristetakka. Erikoisempi, omiin silmiini epäsuomalainen ratkaisu on sauna: se on erotettu makuuhuoneessa vain lasiseinällä. Kun saunan lämmitti, se hohkasi kuumuutta ikävästi makuuhuoneeseen. Yritimme käydä saunassa pikaisesti, mutta siltikin piti tuulettaa. Tästä ongelmasta saimme varoituksen kavereilta, jotka olivat sattuneet majoittumaan samoihin mökkeihin keväällä. Kaveria kannatti kuunnella. 

Seuraavat kaksi päivää keskitymme Lemmenjokeen ja  niistä kirjoittelenkin toisen jutun.

Japaniin vaiko sittenkin Pärnuun?

 Japaniin vaiko sittenkin Pärnuun? 

Sattuneista syistä keväälle varattu Japanin-matkamme siirtyi ensin syksyyn ja vaihtui lopulta viikoksi Pärnussa, Etelä-Virossa. Tällä nyt sitten olemme paapan kanssa.

Matkustimme laivalla Suomenlahden yli lauantaina. Sää oli erinomainen ja matka sujui väljästi ja mukavasti. Käytimme kertakäyttöisiä kasvosuojaimia matkan ajan ruokailuun saakka, sillä juuri pari päivää aikaisemmin maamme hallitus oli antanut suosituksen maskien käytöstä ruuhkaliikenteessä ja myös laivayhtiö suositteli tätä laivaan noustessa ja sieltä lähtiessä. Ruuhka oli kyllä minimaalinen, kun liikuimme laivaan ja sieltä pois omassa autossamme. 

Tilasin matkan aika nopealla aikataululla ja valitsin majoitukseksi sellaisen huoneiston, missä on keittiö ja missä voi laittaa itse ruokaa, koska halusin välttää turhia ihmiskontakteja. En ole ennen käynyt Pärnussa enkä tunne kaupunkia, mutta paappa on vieraillut pari kertaa vanhan kaverinsa luona - kaverilla on täällä loma-asunto. Kuinka sattuikaan, vuokraamamme huoneisto sijaitsi yhden risteyksen takana kulmittain kaverimme talosta. Ja vielä hauskempaa, hän matkusti juuri samaan aikaan kaupunkiin toisen laivayhtiön laivalla. Saimme kaupunkia tuntevan oppaan ja tapailimmekin sitten päivittäin. 

Pääasiallinen ajanvietteemme kaupungissa oli suunnitellusti golf. Pärnun lähistöllä on kaksi golfkenttää, Pärnu Bay ja White Beach -kentät. Pelasimme ensimmäiset kaksi kierrosta White Beach -kentällä Audru-joen varrella. Kenttä oli näistä kahdesta edullisempi ja siellä oli runsaasti pelaajia. Tosin lähdimme molempina aamuina jo klo 9 aikaan kierrokselle, joten saimme pelata melkoisen rauhassa. Ruuhkaa tuli vasta myöhemmin. White Beach-kentällä oli runsaasti vesiesteitä, joita ympäröivät laajat kaislikot. Jostain syystä ne vetivät palloja puoleensa. Jotkut lammet olivat niin laajoja, että niissä mahtui uimaan myös pari joutsenperhettä. Kenttä oli hyvin hoidettu, kohtuullisen vaihteleva ja mukava pelata. Vieressä virtaava joki teki maisemasta myös kauniin. 

Loput pelikierroksemme pelasimme sitten Pärnu Bay - kentällä. Kenttä on White Beachia kalliimpi, hieman paremmin rakennettu ja hoidettu ja myös vaativampi pelata - sen suunnittelija on suomalainen Lassi-Pekka Tilander. Kenttä on mainittu Links-kentäksi, mutta varsinaisista linkseistä se poikkesi runsaan puustonsa takia (asiaan perehtymättömälle: linksit ovat ikivanhoja skotti-kenttiä, jotka on alunperin rakennettu meren rantaan vesijättömaalle. Niille ovat tyypillisiä runsaat hiekkabunkkerit ja heinäiset kumpareet ja ne kaikki,  ja myös väylät, on rakennettu lähinnä suoraan alkuperäisen maaston muotoihin. Vesiesteitä ja puita sen sijaan linkseillä on vähän). Väylät olivat Pärnu Bayssa kohtalaisen kapeita ja niitä reunustivat usein erinäiset leveät hiekka-alueet. Hiekkaan päätyminen vaati oman kikkailunsa, että sieltä pääsi kunnialla etenemään. Viheriöt olivat erittäin muodokkaita ja haasteellisia. Ken on tutustunut joskus golfiin, ymmärtää näistä kommenteista, että kierroksemme Pärnu Bayssa olivat jokseenkin haasteellisia. Kierrokset sujuivat todella tyhjällä kentällä kuitenkin nopeasti ja maisemat olivat paikoitellen erittäin viehättäviä. Meri on ihana elementti! 

Kaupunkina Pärnu oli minulle ihastuttava yllätys. Kaupungin vanhimmat osat on rakennettu jo 100 - 200 vuotta sitten. Vanhojen puutalojen seinissä näkyi vuosilukuja, ilmeisesti rakennusvuosista kertovia, vanhimmillaan esim. 1840, enkä usko, että sekään olisi ollut rakennusten vanhimmasta päästä. Rakennustyyliltään ne toivat mieleeni Karjalaiset talot, joita olen nähnyt kuvissa. Talojen värimaailma rohkeudessaan ja vaihtelevuudessaan erosi kyllä merkittävästi suomalaisesta kaupunkikuvasta. Osa taloista oli kunnostettu kauniisti, osa taas oli romahtamaisillaan olevia röttelöitä. Kunnostusta kuitenkin jatkettiin. Olen joskus todennut, että Viron vanhan rakennuskannan säilyminen lienee ollut Neuvostoliiton olemassaolon ainoita positiivisia puolia. Toisaalta niitä Neuvostoliiton-aikaisia kammotuksia, betonisia valtavia kerrostalohirviöitä, näkyi vielä kaupungin laitamilla. En juuri tiedä mitään rumempaa kuin kyseinen arkkitehtuuri. Onneksi päällimmäiseksi vaikutelmaksi Pärnusta jäivät kuitenkin nämä vanhat, viehättävät, hirsirunkoiset, lautaseinäiset talot monine koristeellisine yksityiskohtineen. 

Jossakin vaiheessa havahduimme ihmettelemään, miksi moniin vanhoihin hirsitaloihin oli rakennettu päätyseinä betonista tai tiilistä. Seinät eivät tuntuneet sopivan talojen ulkoasuun mitenkään. Kaverimme kertoi, että ikivanhoihin puutaloihin pitää rakentaa palomuuri. Se onkin varsin ymmärrettävää, sillä aikoinaan hirsirakenteiset talot on rakennettu varsin tiivisti, jopa kiinni toisiinsa. Jos rutikuiva puutalo syttyy palamaan, se saattaa räjähtää äänekkäästi pamahtaen täyden palon vaiheessa. Ilman palomuureja tuli leviäisi hetkessä laajalle ympäristöönsä. 

Pärnu tunnetaan loma- ja rantakaupunkina. Kaupunkilaiset ovat tottuneet vuokraamaan asuntojaan tai huoneita lomalaisille jo vuosikymmenien ajan. Majoituskapasiteettia kaupungissa on paljon, mutta nyt näkyi paljon tyhjiä huoneistoja. Vanhimmat kylpylät kaupunkiin on rakennettu jo 1800-luvun alussa ja niitä toimii rannan tuntumassa edelleenkin. Vaalea hiekkarantaa Pärnunlahden rannalla riittää kilometrikaupalla ja kaupungin kohdallakin on suosittu hiekkaranta.  Sunnuntaina sää oli helteinen ja ranta oli täynnä vapaa-aikaa viettäviä ihmisiä. Tuulta oli sen verran, että liitosurffaajat saivat liitovarjoilla vauhtia lautoihinsa. Matala ranta tuntui turvalliselta surffareille,  ja toisaalta se houkutteli lapsiperheitä uimaan ja leikkimään rannalle. Aikuisille uimareille ranta on turhan matala, sillä uintisyvyyteen päästäkseen pitää kulkea 200-300 metriä kahlaten. Kävimme Paapan kanssa rannalla kävelemässä pariin otteeseen ja uimassa keskiviikkona, jolloin tungosta oli vähemmän kuin sunnuntaina. Auringonpalvonta ei tässä iässä enää suuremmin viehätä, mutta kyllä rannalle tummanruskeita makoilijoitakin mahtui. Rantaniityllä sijaitsi myös laudoista vesijättömaan niittyjen yläpuolelle rakennettu kulkureitti, jonka avulla esiteltiin EU:n rahoittamaa luonnonsuojelualuetta. Hiekkadyynit, laguunit ja niiden ympärillä rehottava kasvillisuus olivat suojelualueen teemana ja niistä kerrottiin infotauluilla. Reitin varrelle oli rakennettu myös näkötorni, mistä maiseman ja alueen katselu onnistui mainiosti. 

Kun aikaa oli, päätin yhtenä päivänä tukea paikallistaloutta: varasin ajan kampaajalle (suosituksen sain tuttavaltamme). Hiukset saivat uuden olomuodon edullisesti ja käynti tuntui turvalliseltakin (Koronan aikana en ole käynyt kampaajalla kertaakaan kotimaassa, kun tartuntariski tuntui mahdolliselta pahimpaan aikaan). Samalla reissulla löysin myös paikalliset käsityöliikkeet, joista löytyi sopivia pellavaisia tuliaisia perheelle. 

Torstain pelikierroksen jälkeen lähdimme vielä kävelylle kaupungin vanhaan keskustaan. Katselimme kauniita vanhoja rakennuksia ja kuljimme aina vanhoille vallirakennelmille saakka. Vallirinteen etureunassa sijaitsee vanha Tallinnan portti, joka on ainoa 1600-luvulta peräisin oleva kaupunginportti. Sen takana on jäljellä myös pieni pätkä vanhaa vallihautaa, joka on aiemmin kiertänyt koko kaupungin ja josta on ollut pääsy Pärnu-joelle, kuten on vielä nykyisinkin. 

Kaupungin nähtävyyksissä olisi ollut paljon katseltavaa, mutta jätimme ne tarkoituksella aika vähiin  Korona-tilanteen vuoksi. Liikkuminen liki tyhjällä golfkentällä ja muutoinkin lähinnä ulkoilmassa tuntui turvalliselta ratkaisulta. Korona määrittää elämää vielä pitkälle eteenpäin. Saattaa hyvinkin käydä niin, että pääsen kirjoittamaan seuraavaa blogikirjoitustani vasta pitkän ajan kuluttua.

 

Lisää kuvateksti