Altasta kotiinpäin!

Altasta kotiinpäin! 

Aamumme Altassa valkeni miten valkeni, tiiviissä tihkusateessa. Kun tiesimme liikkuvamme ulkoilmassa, olimme varustautuneet lämpimillä vaatteilla ja sadeviitoilla. Kävimme muodon vuoksi kaupungin keskustassa, missä tärkein nähtävyys oli revontulien inspiroima kirkko, komea rakennus. Altan merkittävin nähtävyys on kuitenkin kivikautisten kivikaiverrusten alue hieman kaupungin ulkopuolella. 

Kaiverruksia on löydetty laakeilta merenrannan kallioilta 1960-70-luvuilla. Siitä alkaen arkeologit ovat etsineet ja puhdistaneet niitä. Kun ne ovat olleet kiven pinnalla vain kaiverrettuina, niitä ei ole ollut helppo huomata. Ilta-auringon valossa paikallinen mies on ne löytänyt ja siitä on alkanut löydön tutkimus. 

Kun kaiverruksia ja maalauksia on alkanut löytyä, niitä on saatu esiin kaikkiaan viideltä alueelta, mutta vain Altan museon vieressä oleva alue, Hjemmeluft on avoinna yleisölle. Alueilta on löydetty myös kivikautisia asuinpaikkoja, mutta niitä emme nähneet. Museolta lähtee opastettu polku, missä kohteet on merkitty ja tarkennettu opasvihkoseen kuvina. Omin päin niitä tuskin olisi huomannutkaan. Kun sade kiillotti kalliot, kaiverruksia sai välillä etsiä hyvin tarkkaan ennen kuin ne huomasi. Muutamissa kohdissa kaiverruksien pohjat oli värjätty punaisiksi, jolloin ne oli tietenkin hyvin helppo nähdä. Paikalliset ihmiset ovat hieman kritisoineet tätä käytäntöä, niiden katsotaan jotenkin muuttaneen kuvien luonnetta. Ehkä niin, mutta turistille ne toivat selkeyttä kuvioihin. 

Tutkijat ovat päätelleen kaiverrusten olevan useilta eri aikakausilta. Vanhimmat kuvat ovat 6000 - 7000 vuoden, nuorimmat 2000 - 3000 vuoden takaa. Kaikissa kuvataan tuon ajan ihmisten elämään kuuluneita hahmoja: monia erilaisia eläimiä, ihmisiä ja veneitä. Kuvissa on mm. peuroja (niitä poron sukuisia eläimiä, joita Suomessa elä nykyisin Kuhmon seuduilla), hirviä, karhuja, kaloja, valaita, lintuja. Ihmisiä kuvataan esimerkiksi metsästyksessä tai veneiden kyydissä. Kuviot on tehty tarkasti ja yksityiskohtaisesti. Tuhansien vuosien takaisia kuvioita täytyy nykyihmisenkin ihmetellä, niin tarkkaa työtä ne ovat vaatineet. 

Altan kalliokaiverrukset ovat saanet Unescon maailmanperintökohteen statuksen v. 1985. Ne edustavat merkittävää historiallista kulttuuria ja kertovat kivikautisten ihmisten elintavoista. Tunne siitä, että samoilla kallioilla ovat kävelleet norjalaisten esi-isät jo 7000 vuotta sitten, heti mannerjään väistyttyä, on  sykähdyttävä. Paikka on ehdottomasti vierailun arvoinen.

Altasta matkamme jatkui kohti Kilpisjärveä. Ohitimme entistä korkeampia, melko lumihuippuisia tuntureita, joilta sulamisvedet valuivat alas lukuisina isompina ja pienempinä putouksina. Tie oli merkitty pitkältä alueelta maisematieksi ja kyllä maisemat hienoja olivatkin, vaikka jälleen sade himmensi värejä. Ennen Skibotnia, Kålfjord-vuonon pohjasta lähti tie sisämaahan. Sitä sanottiin erittäin kauniiksi rotkokanjoniksi ja tien päässä olisi ollut Halti suoraan edessä. Tie olisi ollut se, mitä kautta pääsee autolla lähimmäksi Halti-tunturia. Kävimme lyhyen matkaa kurkistamassa kurua, mutta tällä kertaa meillä ei ollut aikaa ajaa sitä perille saakka. Skibotn -joki oli myös komea kuru ja maisemissa riitti ihailemista edelleen. 

Suomen puolelle siirtymisen huomasi siitä, että tien keskiviiva muuttui keltaisesta valkoiseksi ja tien kunto parani. Päästessämme illalla Kilpisjärvelle lämpöä oli + 6 aatetta ja tuuli oli hyytävä. Norjan puolellakin oli ollut kylmää, mutta nyt olimme hieman korkeammalla merenpinnasta, joten lämpö laski edelleen - yöllä + 3 asteeseen! 

En ollut päässyt uimaan jäämeressä enkä päässyt uimaan Kilpisjärvessäkään. Syynä oli lähinnä liian kylmä ilma, pohjalla ollut räkätauti ja rantasaunan puute. Norjalaisethan eivät sauno ollenkaan, Kilpisjärvellä sentään pääsimme saunaan. Ja ensimmäisen kerran päiväkausiin näimme sinistä taivasta! 

Nordkapp - sinne oli päästävä!

Nordkapp, sinne oli päästävä

Parikymmentä vuotta sitten muutaman kesän aikana saksalaiset turistit lähtivät sankoin joukoin liikkeelle Suomen halki ja Nordkappiin saakka. Busseja kulki pitkin nelostieltä ylös ja alas. Neljä nuorta sukulaista toimi busseissa matkanjohtajina ja oppaina - kolme kesää viikko toisensa jälkeen Helsingistä Nordkappiin ja takaisin. Yksi heistä lohdutti: ”Kyllä Nordkapissa paistaa joskus aurinkokin! ”

Edellisen illan sateen jälkeen sää oli hieman kirkastunut. Vettä ei satanut ja pilvetkin olivat vähän eilistä kevyemmän näköisiä. Olimme toiveikkaita Nordkappin suhteen. Edellisenä iltana leirintäalueen vastaanotossa turistirouva kävi kyselemässä säätilannetta. He olivat käyneet sinä päivänä kohteessa käytännössä aivan turhaan, eivät olleet nähneet mitään. Leirintäpoika antoi meillekin nettiosoitteen, mistä saimme katsoa suoraan nettikameran kuvaa Nordkapista: 

nordkapp.kystnor.no

Aamulla nettikamera näytti harmaata (tällä leirintäalueella netti tosiaankin toimi, edes kohtalaisesti), mutta kun meidän ympäristössämme oli jo kirkastunut, luotimme kirkastuvaa säähän myös Nordkapissa. Matkalla sää näytti jokseenkin mukavalta, välillä jopa melkein aurinko pilkisti. Pilvet olivat selvästi korkeammalla kuin edellisenä päivänä. Nautimme komeista maisemista ja kiihdytimme tahtia. Vähän ennen lipunmyyntipistettä (Nordkappiin myytiin liput suoraan autoihin ja siellä olisi voinut yöpyäkin) pilvet sitten tulivat. Kun jyrkänne kohoaa 300 metriä merenpinnasta, ei tarvita sumua vaan pilvet voivat helposti roikkua maan pinnalla.

Jätimme vaunumme parkkiin ja lähdemme kiertelemään Nordkapin niemekettä. Jyrkänne oli komea ja paikoin oli vähän näkyvyyttä. Esimerkiksi kapea rotko tasanteen reunassa oli näkyvissä puoliväliin. Kun yritimme odotella hetken sään kirkastamista, kävikin päinvastoin! Turhaan emme jääneet paikan päälle, sillä luultavasti sää ei sen kummemmin olisi kirkastunut. 

Ajoimme takaisin tuttujen maisemien läpi. Nordkapista lähtiessämme hämmästelimme alueen maaperää, sillä korkeat kukkulat olivat kaikki tumman harmaata liuskekiveä. Muodostelma olivat erittäin komeita. Väritys oli täsmälleen se sama tumma harmaa, mitä paikalliset käyttävät puutaloissaan värinä. Erikoista on ehkä se, että kovin paljon emme nähneet tätä komeaa liuskekiveä käytettävän rakennuskivenä. 

Kun olimme lähteneet liikkeelle aikaisin emmekä viipyneet Nordkapissa pitkään, huomasimme saanemme lisäaikaa ja päätimme käydä Hammerfestissä, maailman pohjoisimmassa kaupungissa. Rakenteeltaan tämä satamakaupunki on hyvin erikoinen: kapea pieni kannas muodostaa kaupungin keskustan ja asuinalueet nousevat kukkuloille sen ylä- ja ulkopuolella. Kaupunkikeskusta ei ollut erikoisen kaunis, lähinnä vain vanhojen ja uusien laatikkotalojen sekasotku. Aivan keskustan kohdalla oli joitakin vanhoja, matalahkoja kerrostaloja, jotka olivat jääneet kokonaan uusien modernien kerrostalojen taakse. Nämä toimistorakennukset ja hotellit olivat vieneet merinäkymän takanaan olevilta taloilta. Muutoin kaupungin asukkaat saivat kyllä nauttia merinäköaloista, niin voimakkaasti rinteeseen talot oli rakennettu. Minun silmissäni kaupungin viehättävimmät osat olivat niitä vanhoja asuinalueita, missä oli kauniisti siroteltuina paikallisia, värikkäitä puutaloja. 

Illan etappimme oli Alta. Leirintäalue sijaitsi Alta-joen varrella vähän kaupungista syrjässä. Alue oli rauhallinen ja kohtuullisen siistikin. Puhelinlinjat olivat heikot ja netin kantavuus oli niin huono, että viestien lähettämiseksi piti mennä alueen vaataanottorakennuksen luokse. Päivä oli juhannusaatto (mitä seikkaa ei kyllä huomannut mistään, sillä se näytti norjalaisille olevan tavallinen työpäivä), mutta kyllä sen juhliminen taisi meiltä jäädä kokonaan väliin. Yöllä alkoi sataa vettä ja sitä sitten riittikin koko seuraavan päivän! 

Lämpötila oli Nordkapissa ollut + 7 astetta, mutta muualla matkan varrella sentään noin + 9 astetta. Tällainen taitaa nykyisin muistuttaa normaalia kotimaista juhannussäätä. Villaiset alusasut olivat poikaa! 

Norja on maa miss on kaikki kaltevaa

Norja on maa miss on kaikki kaltevaa

Vuonna 1980 olimme paapan, silloisen poikaystävän, kanssa käyneet Norjassa nuorina opiskelijoina, pienellä budjetilla, pienellä autolla, teltassa nukkuen. Siitä reissusta eivät ole jääneet mieleen komeat maisemat vaan ankea, yhtämittainen sade ja kuivumattomat vaatteet. Norjan säihin olimme nyt varautuneet monipuolisesti, ja onneksi kulkupelikin oli hieman kehittynyt opiskeluajoista. 

Ylitimme Tenon heti Utsjoella ja siirryimme EU:n ulkopuolelle. Tien piti kartan mukaan olla Norjan puolella parempi kuin kotimaassa, mutta oli se siltikin kapea ja hidaskulkuinen. Teno näkyi alussa mukavasti tien vieressä. Rakennuskannasta ja talojen ympäristöstä huomasi, milloin myös toinen ranta oli muuttunut Norjaksi. Maataloutta harjoitettiin selvästi enemmän kuin meillä pohjoisessa. Norjalaiset talot olivat selkeästi hyväkuntoisimpia kuin meillä, mutta myös rakennustyyli oli erilainen. Talot olivat vähän meikäläisiä korkeampia ja hyvin pienillä räystäillä. Silmiinpistävästi sikäläisten talojen väritys oli tummaa harmaata, sinertävää, ruskeaa tai punaista - ei ollenkaan sellaista punamullan väristä mitä meillä. Vaaleita taloja ei pohjoisimmilla alueilla näkynyt. Vasta jossain Porsanger -vuonon varressa, hieman etelään päin, alkoi löytyä vaaleitakin taloja. Mainita täytyy myös pihat talojen ympärillä: siistejä ja hyvin hoidettuja kauttaaltaan.

Tana Brun jälkeen ajoimme maisematieksi merkittyä reittiä Lakselviin saakka. Sää oli harmaa ja pilvinen ja välillä satoikin. Näytti siltä, että edellispäivänä Suomessa kulkenut saderintama kulki mukanamme pohjoiseen. Maisemat tien varrella olivat kieltämättä komeita, mutta kun niistä puuttui auringon kirkkaus, jäivät värit lähinnä lässähtäneiksi ja koko vaikutelma luultavasti ansaittua vaatimattomammaksi. Sentään näimme meressä kiven päällä köllöttelevän hylkeen, mikä kaiketi on laskettava matkan plussapisteiin. 

Matkan varrelle sattui muutama kaunis, kirkasvetinen tunturipuro tai pieni joki. Niitä pysähdyimme kuvaamaan. Kasvillisuus muuttui aina vain matalammaksi, kun käännyimme taas pohjoista kohti maisematieltä. Puut olivat lähinnä kitukasvuisia koivuja ja kohti Nordkappia mennessä nekin muuttuivat pelkiksi pensaiksi, kunnes Porsanger -niemimaan puolivälin seutuvilla keskikokoiset pensaatkin katosivat kokonaan. Kaikkiaan Norjan puolella puustoa kasvaa huomattavasti pohjoisempana kuin Suomessa. Meri leudontaa ilmastoa selvästi. Löysimme jopa maailman pohjoisimpana kasvavan männyn, joka oli erikseen merkitty tien varteen nähtävyytenä! 

Matkamme pisimmällä oleva kohde, pakollinen kääntöpiste oli Nordkapp. Sitä sanotaan Manner-Euroopan pohjoisimmaksi paikaksi, mutta oikeastaan se sijaitsee saaressa.  Ajoimme sitä kohti vuonon reunaa pitkin. Maisemia riitti, mutta edelleen harmaasävyssä. Sinistä taivasta tai merta emme nähneet yhtään kertaa. Kun korkeita kukkuloita ja tuntureita riitti pitkin niemimaata rantaan asti, kulki tie myös monen tunnelin läpi. Niistä pisin oli se, joka oli tehty 1990-luvun alussa niemeltä saareen, meren ali. Tunneli meni yli 100 metriä meren pinnan alapuolelle. Tunnelin alkuosa oli 7-8% alamäkeä, loppuosa tiukkaa 10 % ylämäkeä. Asuntoauto jurrasi kakkosvaihteella ylöspäin. Mittaa tunnelilla oli vajaa 7 km. 

Nordkapp on vain pieni piste Mageröyan saaren ylimmässä kärjessä. Sinne saakka ajaakseen meidän piti ajaa saaressa vielä liki 30 km. Saaren suurin kunta on Honningsvåg, rinteeseen sijoittuva viehättävä kylä, missä on lentokenttäkin. Satamassa oli iso risteilyalus, joka kuljetti Hurtigruten -matkailijoita. Heidät kuljetettiin busseilla Nordkappiin, ja illan aikana näimmekin niitä kymmenittäin ajelevan edestakaisin tietä pitkin. Me ajoimme leirintäalueelle hieman Honningsvågista eteenpäin ja majoituimme sinne yöksi. Halusimme jäädä leirintäalueelle, saada kunnon suihkun ja WC:n käyttöön, kun vaunun varustus on tässä kohdassa kuitenkin aika vaatimaton. Saksalaiset näyttivät suosivan paljon parkkeerausta keskelle tundraa, ilman mukavuuksia ja palveluita, ja ilman leirintämaksuja.

Leirintäalueelle päästessämme sää oli sen verran kirkastunut, että saatoimme käydä kävelemässä alueen pikkuteitä pitkin. Vuono avautui kauniisti alapuolella. Kasvillisuutta katsellessani osui silmiin melkoinen harvinaisuus: Lapinkämmekkä. Laji piti etsiä googlettamalla, onneksi netti toimi siinä kohdassa. Kukka oli vielä nupuillaan, mutta ilmiselvästi tunnistettavissa. Suomessa laji on erittäin harvinainen, koska Suomen Lapissa ei ole sen kasvulle tarpeellista kalkkikiveä kuin jossain yksittäisessä kohdassa Kittilässä. Hienon löydön tein, niitä oli jopa useita yksilöitä parissa ei paikassa. 

Yötöntä yötä odotimme edelleen. Pilvet ei tänäänkään väistyneet, joten yöllisen auringonpaisteen näkeminen jäi haaveeksi. Sen sijaan aamulla herätessämme olimme saaneet lähinaapureiksi neljä poroa, jotka söivät rauhallisesti ruohoa vaunumme edessä. Yhteiselo luonnon kanssa on täällä ilmeisesti arkipäivää. 

PS: otsikon sanat ovat Juice Leskisen 1990-luvun lastenlaulusta, Terveisiä Norjasta. LP on nimeltään Haitaribussi. Jos ette ole tutustuneet levyyn aiemmin, voin suositella lämpimästi. Juicen lastenlaulusanoitukset ovat aikuisille hersyvän hauskaa kuunneltavaa, mestarillista sanataituruutta! 

Kuusamo - Utsjoki

Kuusamo - Utsjoki

Kuusamossa olemme käyneet paapan kanssa useankin kerran, sekä kesällä että talvella. Siksi kaupungin kohteet eivät olleet päällimmäisinä tutustumislistallamme. Kuusamon golfkenttä kiinnosti paappaa, joten menimme katsomaan. Kentän tilanteesta on kuulunut vähän ristiriitaisia tietoja, mutta pelaaminen onnistui. Saimme jopa auton käyttöömme ja palvelu oli kaikin puolin ystävällistä. Saimme seuraksemme jopa neljä poroa, jotka makoilivat greenibunkkerissa ensin yhdellä ja myöhemmin toisella väylällä. Kovin merkittävästi emme toistemme eloa häirinneet ja ehkä porot eivät lopulta olleet paikalla pelkästään meitä ilahduttamassa. 

Puolen päivän seutuville oli ennustettu sadetta, joten pidimme pientä kiirettä ja saimme kierroksen päätökseen ennen sateen alkua. Sen jälkeen vettä riittikin Kemijärvelle asti. Vitostien varrella ei ollut tällä kohdalla hyviä pysähdyspaikkoja. Pysähdyimme kyllä Napapiirin kohdalle: kyltti löytyi ja kuvat otimme, mutta alueen kahvila oli lopettanut toimintansa. Sen sijaan Kemijärvelle pysähdyimme. Kävimme tapaamassa serkkuani, joka asuu täällä pohjoisessa ja jonka kanssa tulee tavattua jokseenkin harvoin pitkien etäisyyksien vuoksi. Juttua olisi riittänyt vaikka kuinka pitkäksi aikaa, mutta aikataulut painoivat molemmilla päälle ja me jatkoimme matkaamme. Yövyimme seuraavan yön Sodankylässä, ensimmäistä kertaa yöttömästä yössä. 

Eteläsuomalainen kuvittelee Lapin jotenkin yhdeksi kokonaisuudeksi. Alueen valtavia etäisyyksiä on liki mahdoton ymmärtää. Siksi etäisyys Sodankylästä Utsjoelle yllätti, yli 300 km. Tie kapeni ja kasvillisuus muuttui entistä pienemmäksi. Koivut olivat pieniä ja kärsineen näköisiä, havupuutkin vähenivät matkan aikana. Sen sijaan puiden ja varpujen värit olivat edelleenkin ihanan keväiset, melkein limen vihreät! 

Ennen Ivaloa huomasimme opasteet Karhunpesäkivelle.  Kahvitauko oli paikallaan, joten pysähdyimme, joimme kahvit ja sen jälkeen ja kiipesimme noin 300 metriä portaita ylös, katsomaan valtavaa siirtolohkaretta, jonka alla oli kookas luola. Hyvin siellä on mahtunut karhu joskus majailemaan, mutta tuskin enää nykyisin. Paikka sijaitsi luonnonhoitoalueella, jossa kiipeämiseen tehdyt portaat toimivat myös luontopolkuna. Kyltit esittelivät puolukoita, mustikoita ja luppoa. Minun silmiini se muistutti naavaa, mutta ilmeisesti oli eri lajia. Tämäkin puissa roikkuva jäkälälaji kertoo puhtaasta ilmasta. Portaat jatkuivat karhunpesältä vielä hieman ylöspäin: kiipesimme katsomaan kaukaisuudessa erottuvia Inarinjärven lahtia. Näkymät olivat mukavat ja niinkuin usein olemme todenneet: kiipeäminen palkitsee aina! 

Ivalo jäi meille läpikulkukohdaksi, mutta Inarissa oleva Saamelaismuseo Siida vei aikaamme. Kiersimme siellä kaikki osastot. Saamelaiseen kulttuuriin ja Lapin luontoon kannattaa kyllä tutustua. Kombinaatio on toimiva, vaikka turisti olisi kiinnostunut vain osasta museon tarjontaa. 

Sokerina pohjalla tämän päivän tarinassa on Utsjoki ja etenkin Tenojoki. Olimme suunnitelleet menevämme siellä leirintäalueelle, mutta ajelimme ensin hieman Utsjoen keskustan ohi. Tenojoen näkeminen kiinnosti kovin. Hieman Karigasniemen suuntaan ajettuamme näimme jokirantaan lähtevän tien ja käännyimme sinne hieman arkaillen. Huomasimme ajaneemme Holiday Village Vallen pihaan. Vasta silloin muistin ystäväni kuukauden takaisen suosituksen paikasta. 

Vallen perhe pitää ravintolaa ja majoituspalveluja Tenon rannalla. Varsinaisesti heillä ei ole vaunupaikkoja, mutta kertoivat voivansa ottaa yhden vaunun sähköpistokkeeseen. Jäimme siis Vallen pihaan. Yksi mökki oli vapaana ja sen saunaa saimme käyttää. Kävimme jopa joessa uimassa, mutta muhkuraisia kiviä täynnä ollut ranta ja joen pohja eivät oikein suosineet urheiluamme. No, voimme kuitenkin kehuskella, että Tenossakin on nyt uitu. 

Tenojoki on lohen kalastajien suosikkipaikka ja aitiopaikalta vaunumme etulasin läpi saimme seurata kalastajien touhuja. Moottorilla he ajavat ensin ylävirtaan ja sen jälkeen jättävät veneen kellumaan alavirtaan päin ja ryhtyvät kalastamaan. 

Ravintolastaan Vallen paikka lienee parhaiten tunnettu, ansaitusti. Söimme siellä kevyen päivällisen, molemmille siikaa, perunamuusia ja kasviksia. Emme muista vähään aikaan syöneemme näin hyvää annosta. Ruokailun jälkeen tarjoilija tuli juttelemaan kanssamme. Juttelimme niitä, näitä, enimmäkseen kuitenkin Tenosta ja kevään kulusta. Tänä vuonna talvi oli muuttunut Tenollakin kesäksi kahdessa viikossa. Joki oli nyt jo tulvakorkeudestaan laskenut ja vesi muuttunut kauniin kirkkaaksi. Vähäsateisuus näkyi täälläkin, kun Tenon vedenpinta oli metrin tavanomaista matalammalla. 

Yötön yö näyttäytyi meille Tenon rannalla edes hieman, kun aurinko paistoi vielä illalla. Puoli yhdentoista aikaan oli täysin valoisaa. Puolen yön jälkeen ja aamuyöstä pilvisyys oli runsasta, mutta yö muistutti kuitenkin enemmän päivää kuin etelässä. Suuren vaikutuksen meihin teki kuitenkin itse Teno, komea rajajoki valtakuntien välissä.