Aika riensi, vaivasi kiire ja jet lag. Kaakkois-Aasian matkamme viimeisen päivityksen on meinannut käydä köpelösti.
Kotiinlähtöpäivä on yleensä reissussa pelkkää kitumista. Odotetaan jossakin hotellin nurkilla notkuen, milloin pitää lähteä kentälle. Saigonissa meillä oli toinen fiilis, sillä koneemme lähti illalla vasta klo 19 jälkeen. Aikaa oli koko päivä.
Me aamuvirkut lähdimme jo heti ennen ylösnousua - klo 8 ja risat - kohti kaupungin korkeinta tornitaloa ja siellä olevaa näköalapaikkaa. Iltapäivälle oli ennustettu sadetta, siksi lähdimme aamusta liikkeelle. Rakennus on iso toimistotalo ja harhauduimmekin ensin toimiston puolelle ennen kuin löysimme itse näköalatoimiston. Virkapukuiset vietnamilaiset Business-ihmiset kiiruhtivat toimistoihinsa. Kyselimme vastaanoton nuorelta naiselta reittiä näköaloille. Yllätys oli melkoinen, kun naisen englanti oli niin heikkoa, ettei siitä tahtonut ymmärtää mitään. Vietnamilaisilla on hyvin voimakas aksentti ja tällä naisella vielä erikoisen voimakas. Jotenkin olin kuvitellut, että vanhan historian kautta vietnamilaiset osaisivat hyvin ja puhuisivat englantia amerikkalaisella aksentilla. Olin väärässä.
Reitti näköalakerrokseen löytyi rakennuksen toiselta reunalta kiertämällä. Maksoimme tiketin ja pääsimme hissillä ylös. Maisemat olivat tietenkin hienot, vaikka aamun utuisuus näkyikin. Saigon on 10 miljoonan ihmisen kaupunki, jonka suuruus näkyi korkeuksista. Kerrosta ylempänä oli kahvila, jossa nautimme kahvia - ihan tavallista, ei vietnamilaista, mitä toivoimme. Kahvilassa antoivat meille hieman alennusta, kun annoimme heille hissilippumme. Se ei meille selvinnyt, mihin kahvilan henkilöstö niitä lippuja tarvitsi. Me kyllä olisimme tarvinneet niitä vielä matkamuistomyymälässä - miksi, sekin taas ihmetytti, mutta jätimme myymälän sitten käymättä.
Maisemien jälkeen suuntasimme paikalliseen Hard Rock -cafeen. Kauppa oli auki ja "ylihintaisia" T-paitoja löytyi. Niistä tykkäämme ja niitä ostamme, vaikka joku pitääkin niitä ylihintaisina. Ainakin ne kestävät.
Kambodzassa ei ole lainkaan tavarataloja. Saigonista niitä löytyy kaksi kappaletta. Toisessa kävimme. Se oli ihan tavanomaisen oloinen, mutta oppaamme mukaan tavallisten vietnamilaisten palkkatason yläpuolella. Se toinen tavaratalo onkin sitten täynnänsä huippukalliita maailmanmerkkejä, Louis Vuittonista alkaen. Kommunistisessakin valtiossa voidaan kommunismia soveltaa. Saigonista löytyy tavaratalojen lisäksi lukuisia pikkuputiikkeja, täynnä paikallisten käsityöläisten tuotteita, ja tietenkin paikallisten käyttämiä markkinoita. Turistille nämä paikalliset ostospaikat ovat ilman muuta kiinnostavampia kuin komeat tavaratalot.
Lounaalle päädyimme italialaistyyliseen ravintolaan. Se taisi olla matkamme kallein ruokapaikka, mutta ruoka oli hyvää ja ihan vietnamilaista. Sisäpihan puutarha oli kaunis. Lounaan aikana satoi vähän vettä, ainoat pisarat koko matkallammme. Huomasin, että ehkä tästä syystä olen unohtanut kertoa säästä! Se on ollut tasaisen lämmin +32-33 astetta, kevyttä pilveä ja tuulta - aivan ihanaa.
Kotimatka sujui tavanomaiseen tapaan: bussilla hotellilta kentälle, rasittavat jonotukset turvatarkastuksessa ja passien leimauksessa, sitten 8 tuntia Dohaan, siellä pari tuntia aikaa vaihtoon ja 6 tuntia Helsinkiin. Koko lentoaika oli yötä ja olisi ollut hyvä nukkua, mutta eipä se kovin hyvin onnistunut. Quatar Airin koneessa elokuvat olivat aika heikkoa tasoa, islamilaiselle so,piviksi valittuja ja sensuroituja, joten eivät olleet meikäläisen makuun. Katsoin BBCn Planeetta maata.
Keskiviikkoaamuna olimme kotimaassa. Päivä meni torkkuessa ja pyykätessä. Seuraavat 3-4 päivää menivät edelleenkin jet lagissa, vaikka työpaikalla piti käydäkin. Ei ole mummelia tehty sujuvasti aikaeroa kestämään! Vasta siinä vaiheessa, kun havaitsin, että avanto on jälleen avanto eikä ylettömän kylmä kylpy, oli palattu normaaliin arkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti